8. syyskuuta 2018

Flavia de Luce -sarja

Kirjaston vippihyllyn eteen pysähtyminen saattaa joskus johtaa ennalta-arvaamattomiin lukemisryöppyihin. Tämä tuli todistettua, kun nappasin kirjastovisiitillä pikalainaan hauskan näköisen kirjan, jonka takakannessa oli sekä kissa että majakka.


Vippien kanssa ripeät liikkeet kohti lainausautomaattia ovat valttia, ja ehdin kotiin saakka ennen kuin tajusin lainanneeni dekkarisarjan kahdeksannen osan. No, dekkareissa järjestyksellä tuskin on suurta merkitystä, joten ryhdyin lukemaan.

Parin päivän kuluttua palautin jo tämän kirjan (jossa sivumennen sanoen esiintyi kissa muttei majakkaa) ja lainasin tilalle sarjan ensimmäisen teoksen Piiraan maku makea. Tästä parin päivän päästä seisoin jälleen kirjaston viimeksi palautettujen hyllyllä leveästi virnistellen. Olin juuri saanut käsiini sarjan kakkososan Kuolema ei ole lasten leikkiä. Kohta löysinkin jo itseni pyöräilemästä kohti sivukirjastoa, jonka hyllyssä nököttivät vierekkäin neljä seuraavaa kirjaa. Osoitin esimerkillistä maltillisuutta ja lainasin niistä vain kaksi.

Tässä vaiheessa vanha tekstianalyytikko väistämättä pysähtyi ja kysyi: mikä näissä kirjoissa oikein koukuttaa?

Vastaan heti: koukuttavinta Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa on sen tunnelma. Viehättävän vanhanaikaiset, kieli poskessa kirjoitetut murhamysteerit sijoittuvat 1950-luvulle, uinuvaan englantilaiseen maalaiskylään, jossa naapurit tunnetaan nimeltä, komeroon suljettua puhelinta käytetään vain äärimmäisessä hädässä ja kirjaston vanhaan autotalliin sullottu sanomalehtivarasto on relevantein saatavissa oleva tiedonlähde.

Toisen maailmansodan jälkeisissä vuosikymmenissä on noin ylipäätään jotain yhtä aikaa herkullista ja surullista. Sodan sekoittamat kohtalot ja identiteetit, pinnan alle lakaistut jännitteet ja silmittömän väkivallan ajallinen läheisyys tuntuvat tarjoavan loputtomasti kutkuttavia asetelmia rikostarinoihin. Moniin muihin kirjoihin ja sarjoihin verrattuna Flavia de Luce -sarjan tunnelma on kuitenkin hyvin turvallinen ja viaton, mikä johtuu pitkälti siitä, että kirjojen päähenkilö on 11-vuotias.

Polkiessani tietä pitkin kohti Bishop's Laceyta keltaisessa sadetakissani muistin mitä Dogger oli sanonut näkymisestä. Vaikka sumu roikkui märkien peltojen yllä kuin harmaa pyykki, minut näki luultavasti mailien päästä. Ja toisaalta jos asiaa mietti toisesta näkökulmasta, minulla oli maailman paras näkymättömyysviitta, sillä olin vasta yksitoistavuotias. (Hopeisen hummerihaarukan tapaus, 279.)

Flavia de Lucea kuvaillaan sarjan ensimmäisen osan kansitekstissä Peppi Pitkätossun ja Neiti Marplen yhdistelmäksi. Luonnehdinta on harvinaisen osuva. Flavia on kuin lapsiversio neiti Marplesta: molemmat tunkevat uteliaasti nokkansa pikkukylän asukkaiden kaikkiin asioihin ja hyödyntävät ripeiden hoksottimiensa lisäksi ikäänsä jonkinlaisena vaarattomuuden naamiona. Polvisukkainen tytteli on yhtä harmittoman oloinen kuin harmaahapsinen mummeli, joten moni tulee puhuneeksi ohi suunsa.

Flavian tietämys ei perustu pitkään elämänkokemukseen, mikä tekee hahmosta vielä neiti Marpleakin epärealistisemman. Mutta eihän tässä uskottavuuteen edes pyritä. Kirjailija iskee jatkuvasti silmää lukijalle esittäessään toinen toistaan mielikuvituksellisempia lähteitä Flavian kokoon haalimille tiedonmurusille. Ne voivat olla peräisin vaikkapa Buckshawin kartanon kirjastosta, isosiskon ääneen lukemasta kirjasta, tyttöpartiosta tai Tar-enon vanhassa laboratoriossa tehdyistä kokeista. Flavia nimittäin on todellinen velho kemiassa. Hänen suurin intohimonsa ovat erilaiset myrkyt. 

Moinen pikkuvanha, näsäviisas riiviö voisi helposti muodostua ärsyttäväksi henkilöhahmoksi. Mistä päästäänkin siihen, mikä yhdistää Flaviaa ja Peppi Pitkätossua.

Molemmat ovat tietenkin nuoria, kapinallisia, terveen itsekkäitä tyttöjä, joita eivät sido perinteiset roolit tai käytöstavat. Tätäkin olennaisempi on hahmoihin liittyvä pieni surullinen pohjavire: molempien äidit ovat kuolleet ja isät poissa. Flavian isä tosin ei seilaa maailman meriä, mutta suruunsa ja postimerkkikokoelmaansa uppoutunut, kalsean sukukartanon toiseen siipeen vetäytynyt isä on lähes yhtä poissaoleva. 

Kaiken reippaan touhuamisensa alla sekä Peppi että Flavia ovat maailmassa aika yksin. Vaikka molemmat pärjäävät loistavasti omillaan, silloin tällöin pintaan nouseva haikeus tekee nenäkkäistä hahmoista sympaattisempia.

Flavian ratkomat tapaukset ovat kaikessa epärealistisuudessaan mainion viihdyttävää luettavaa. Sivuhenkilöt koostuvat laumasta tunnistettavia hahmoja: 
  • koomisia vastustajia (Flavian kaksi isosiskoa Feely ja Daffy), 
  • viisaita ja uskollisia apureita (Dogger ja tohtori Kissing),
  • hyvä poliisi (komisario Hewitt), 
  • koominen poliisi (ylikonstaapeli Graves) ja
  • suulas neuvonantaja (rouva Mullet) 
noin muutamia mainitakseni. Teksti on täynnä Flavian värikkäitä ja kyynisiä huomautuksia tästä sekalaisesta sakista. Tutkimuksissaan hän hyödyntää säälimättä kyläläisten kaikkia heikkouksia.


Kuten sanottua, parasta kirjoissa on niiden tunnelma. Se on sekoitus lapsekasta intoa, harmitonta nälvimistä, kekseliäitä ratkaisuja ja turvallista jännitystä. Flavia tutkii hurmaantuneena kylmeneviä ruumiita ja polkee uskollisella Gladys-pyörällään empimättä kohti vaarallisia tilanteita. Hän voi tehdä niin huoletta, eikä lukijankaan tarvitse murehtia liikaa. Vaikka tilanne menisi joskus täpäräksi, tässä maailmassa kaikki konnat luovuttavat, kun paikalle kaartaa komisario Hewitt sinisellä Vauxhallillaan. Ja sitten mennäänkin Buckshawiin juomaan kuppi kuumaa kaakaota kermavaahtosaarilla koristettuna ja keksimään isälle selitys, miksi taas on yhdet polvisukat pilalla. 

Alan Bradley: Flavia de Luce -sarja
  1. Piiraan maku makea
  2. Kuolema ei ole lasten leikkiä
  3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus
  4. Filminauha kohtalon käsissä
  5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa
  6. Kuolleet linnut eivät laula
  7. Nokisen tomumajan arvoitus
  8. Kolmesti naukui keltainen kissa
  9. On hieno paikka haudan povi