30. joulukuuta 2018

Coco-mekko

Kun on vauhtiin päästy niin antaa mennä vaan!

Vuosi 2018 tulee jäämään henkilökohtaiseen ompeluhistoriaani ainakin sikäli, että tein tänä vuonna ensimmäisen trikoomekkoni. Ja koska se onnistui ihan kivasti, tein heti perään myös toisen.


Otin jälleen varman päälle ja käytin kaavaa, josta olin nähnyt netissä monta kivaa toteutusta. Tilly and the Buttonsin Coco on supersimppeli malli, johon leveä savupiippukaulus tuo persoonallisen, 60-lukulaisen tuulahduksen. 

Kaava tarjoaa muutaman erilaisen vaihtoehdon: kauluksen sijasta voi tehdä ihan vain venepääntien, lisätä taskut, tehdä lyhyemmät hihat hauskoilla punteilla ja/tai pätkäistä koko höskän tunikapituiseksi. 


Minulle kaulus ja reteästi levenevä helma olivat tässä mallissa se juttu, joten päätin korostaa niitä jättämällä kaiken muun ylimääräisen pois ja valitsemalla kankaaksi rauhallisen yksivärisen ponte di roma -trikoon. 

Jälleen kerran trikoo-ompelun helppous yllätti positiivisesti: piirsin kaavat tiistaina, aloitin ompelun keskiviikkona, ja perjantaina astelin jo firman pikkujouluihin uudessa mekossani!


Kiitos joustavan kankaan ja Tillyn kaavan (jotka tunnetusti sopivat meille päärynöille), sain kerrankin tehtyä mekon tekemättä ainuttakaan muutosta kaavaan. Lopputulos on mukavan rento muttei säkki. Selän puolella on vähän extraa, mutta ei häiritsevästi. Hartioista tämä istuu kuin valettu, joten enköhän hyödynnä kaavaa toistekin.

3. marraskuuta 2018

Pusero laskospääntiellä

Löysin keväällä kangaskaupan palalaarista todella kauniin kukkakuvioisen viskoosin, joka ei ollut yhtään minun värinen. Ja silti se oli niin kaunis, että päätin oitis tehdä siitä puseron.


Tässä puserossa on paljon samaa kuin niissä ohuissa ei-tyköistuvissa kukkapaidoissa, joita vaatekaupat ovat nykyään pullollaan ja joita usein arvostelen. Eiväthän ne edes kunnolla peitä, lämmitä tai istu kenellekään. Ne on tehty halvalla ja tarkoituksella muodottomiksi, jotta niitä voidaan myydä kaikille.

Jos omalla kaavalla tehty, itse ommeltu paita näyttää suunnilleen samalta kuin Henkkamaukan rekistä napattu, kysymys kuuluu: kannattaako vaiva?


Katsotaanpa. Ainakin itse tehdessä saa mukaan ne ominaisuudet, jotka haluaa. Nyt halusin puseron, johon ei tarvittaisi lainkaan vetoketjua tai nappeja. Sen tuli siis olla riittävän väljä, jotta sen saa vedettyä ylle sellaisenaan. Lisäksi halusin laskoksia pääntielle – minulla on näihin jokin fiksaatio tällä hetkellä – ja pitkät hihat. 


Aloitin perusyläosasta, josta eliminoin rinta- ja vyötärölaskokset ja pidensin helmaa. Piirsin haluamani mallisen pääntien, leikkasin pääntiekaitaleen erilleen ja hahmottelin, mihin kohtaan haluan laskokset. Leikkasin ja levitin kaavaa, jotta sain laskoksiin tarvittavaa runsautta.


Tässä valmis etukappaleen kaava. Takakappaleella riitti muotolaskosten eliminointi ja helman pidennys. Sitten vähän teetä ja ompelua...


Ja hyvältähän se näytti. Ei muuta kuin piirtämään hihoja. Keksin, että haluan niihin samaan tyyliin kapean kaitaleen ja kolme laskosta hihansuulle, joten lisäsin hihan peruskaavaan leveyttä sen verran, että sain kivan kokoiset laskokset. 


Eli. Kannattiko? Tuntien työn jälkeen on aika verrata ompelemaani puseroa valmispaitoihin. 

  • Ompelujälki on paikkapaikoin hieman haparoivaa, koska liukas viskoosi ei ollut helpoin työstettävä. Langanpäitä ei kuitenkaan törrötä eivätkä saumat kierrä, kuten joskus valmispaidoissa. Tämän osalta tasapeli.
  • Pusero ei ole malliltaan tyköistuva, mutta mittasuhteiltaan se on taatusti minulle oikean kokoinen, koska lähdin liikkeelle omiin muotoihini muokatusta peruskaavasta. Olkasaumat ovat kohdillaan ja vyötärölläkin edes pientä muotoa oikeassa kohtaa.
  • Valmispaidoille tyypillisiä ylimääräisiä hörhelöitä ja röyhelöitä ei ole, ainoastaan ne koriste-elementit, jotka halusin mukaan. 
  • Tiedän, missä oloissa paita on ommeltu (runsas teetarjoilu, kissa-assistentit, kiireetön viikonloppu). 
  • Pusero on uniikki, joten samanlaista ei taatusti tule vastaan työpaikan kahvipöydässä. Ja aika monta kohteliaisuutta keräsin pukiessani paidan ensimmäistä kertaa ylle töihin.
  • Ennen kaikkea opin jälleen uutta rakkaan harrastuksen parissa.
Uskaltaisin siis väittää, että kyllä kannatti.

23. lokakuuta 2018

Palmikkoneuletaulu

Muutimme kesällä uuteen kotiin, jossa oli aiemmin asunut taiteellisia sisustusratkaisuja harrastanut perhe. He olivat muun muassa maalanneet valkeaan seinään harmaita suorakaiteita, jotka olivat toimineet taulujen kehyksinä.

Meillä ei sattunut olemaan näihin kestokehyksiin sopivan kokoisia tauluja, joten ajattelimme ensin maalata seinän uudelleen valkeaksi. Kun asunnosta kuitenkin löytyi akuutimpiakin remonttikohteita, alkoi vähitellen vaikuttaa siltä, että saisimme katsella harmaita kuvioita vielä jonkin aikaa.

Neulojalla on neulojan ratkaisut: kaivoin kaapista neljä kerää Novitan Suomivillaa (jotka olin jollain markettikäynnillä hamstrannut huimaan hintaan 1,50 €/kerä) ja neuloa posotin rivin palmikoita. Sitten hain Arteljeesta sopivan kokoiset kiilakehykset, pingotin palmikot nastoilla kehyspuihin ja ripustin koko komeuden valmiina seinässä tönöttäneeseen naulaan. 


Muuten tuli kelpo taulu, mutta kehys kuultaa tietyissä valaistusolosuhteissa hieman läpi neuloksesta. Taidan lisätä niiden väliin yksivärisen kankaan jahka jaksan. Toiseen suorakaiteeseen ripustettiin niin ikään kiilakehykseen pingotettuna miehen vanhan japanilaisen t-paidan selkäkuvio.

Olipa kätevä ratkaisu! Säästyimme ison seinän maalaamiselta, ja jos satumme jossain vaiheessa kyllästymään näihin taideteoksiin, voimme aina vaihtaa niiden tilalle kehyksiin jotain muuta. 

16. lokakuuta 2018

Moneta

Piipahdettuani kesällä trikoo-ompelun ihmeellisessä maailmassa ajattelin koittaa onneani trikoomekon kanssa. 

Malli oli valmiiksi mielessä, sen verran monta hienoa Moneta-mekkoa olin nähnyt niin koti- kuin ulkomaisissakin blogeissa.


Coletten kaavassa on kolme vaihtoehtoa erilaisilla päänteillä ja hihoilla, ja lisäksi tarjolla on extraohjeena viisi erilaista kaulusta

Itse valitsin pidemmät hihat ja solmukekauluksen. Taskut jätin pois, koska ajatus vahvistamattomista trikootaskuista tuntui jotenkin epäilyttävältä.


Käytin ensimmäistä kertaa itse tulostettavaa pdf-kaavaa. Sen kokoamisessa oli aika paljon työtä, varsinkin kun en raaskinut leikata suoraan tulostettua kaava-arkkia, vaan jäljensin vielä erikseen kaavanosat kaavapaperille. 

Siihen työläys sitten päättyikin. Loppu oli niin helppoa, että tuntui melkein kuin olisi huijannut: ei muotolaskoksia, ei huolittelua, ei tikkauksia ja äärimmäisen vähän silittämistä. Kauluskin vain ommeltiin kiinni ja se siitä - saumanvarat ovat härskisti piilossa kauluksen alla. 

En omista saumuria, mutta ompelukoneen joustotikillä sain ihan siistiä jälkeä. Hihansuut ja helman ompelin kaksoisneulalla.


Tämä mekko on yläosasta kokoa XS ja alhaalta S. Hyvin se istuu, tietenkin, trikoota kun on. Teen silti ensi kerralla yläosasta hieman väljemmän. Pääntietäkin voisi muotoilla vähän uudelleen, se on tässä mallissa takakappaleen puolella syvempi kuin etukappaleella, mikä tuntuu vähän hassulta päällä.

Hassulta tosin tuntuu koko trikoomekko, kun ei ole sellaisiin tottunut. Kuvia ottaessa en päässyt eroon tunteesta, että olen yöpaita päällä pihalla! 

8. syyskuuta 2018

Flavia de Luce -sarja

Kirjaston vippihyllyn eteen pysähtyminen saattaa joskus johtaa ennalta-arvaamattomiin lukemisryöppyihin. Tämä tuli todistettua, kun nappasin kirjastovisiitillä pikalainaan hauskan näköisen kirjan, jonka takakannessa oli sekä kissa että majakka.


Vippien kanssa ripeät liikkeet kohti lainausautomaattia ovat valttia, ja ehdin kotiin saakka ennen kuin tajusin lainanneeni dekkarisarjan kahdeksannen osan. No, dekkareissa järjestyksellä tuskin on suurta merkitystä, joten ryhdyin lukemaan.

Parin päivän kuluttua palautin jo tämän kirjan (jossa sivumennen sanoen esiintyi kissa muttei majakkaa) ja lainasin tilalle sarjan ensimmäisen teoksen Piiraan maku makea. Tästä parin päivän päästä seisoin jälleen kirjaston viimeksi palautettujen hyllyllä leveästi virnistellen. Olin juuri saanut käsiini sarjan kakkososan Kuolema ei ole lasten leikkiä. Kohta löysinkin jo itseni pyöräilemästä kohti sivukirjastoa, jonka hyllyssä nököttivät vierekkäin neljä seuraavaa kirjaa. Osoitin esimerkillistä maltillisuutta ja lainasin niistä vain kaksi.

Tässä vaiheessa vanha tekstianalyytikko väistämättä pysähtyi ja kysyi: mikä näissä kirjoissa oikein koukuttaa?

Vastaan heti: koukuttavinta Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa on sen tunnelma. Viehättävän vanhanaikaiset, kieli poskessa kirjoitetut murhamysteerit sijoittuvat 1950-luvulle, uinuvaan englantilaiseen maalaiskylään, jossa naapurit tunnetaan nimeltä, komeroon suljettua puhelinta käytetään vain äärimmäisessä hädässä ja kirjaston vanhaan autotalliin sullottu sanomalehtivarasto on relevantein saatavissa oleva tiedonlähde.

Toisen maailmansodan jälkeisissä vuosikymmenissä on noin ylipäätään jotain yhtä aikaa herkullista ja surullista. Sodan sekoittamat kohtalot ja identiteetit, pinnan alle lakaistut jännitteet ja silmittömän väkivallan ajallinen läheisyys tuntuvat tarjoavan loputtomasti kutkuttavia asetelmia rikostarinoihin. Moniin muihin kirjoihin ja sarjoihin verrattuna Flavia de Luce -sarjan tunnelma on kuitenkin hyvin turvallinen ja viaton, mikä johtuu pitkälti siitä, että kirjojen päähenkilö on 11-vuotias.

Polkiessani tietä pitkin kohti Bishop's Laceyta keltaisessa sadetakissani muistin mitä Dogger oli sanonut näkymisestä. Vaikka sumu roikkui märkien peltojen yllä kuin harmaa pyykki, minut näki luultavasti mailien päästä. Ja toisaalta jos asiaa mietti toisesta näkökulmasta, minulla oli maailman paras näkymättömyysviitta, sillä olin vasta yksitoistavuotias. (Hopeisen hummerihaarukan tapaus, 279.)

Flavia de Lucea kuvaillaan sarjan ensimmäisen osan kansitekstissä Peppi Pitkätossun ja Neiti Marplen yhdistelmäksi. Luonnehdinta on harvinaisen osuva. Flavia on kuin lapsiversio neiti Marplesta: molemmat tunkevat uteliaasti nokkansa pikkukylän asukkaiden kaikkiin asioihin ja hyödyntävät ripeiden hoksottimiensa lisäksi ikäänsä jonkinlaisena vaarattomuuden naamiona. Polvisukkainen tytteli on yhtä harmittoman oloinen kuin harmaahapsinen mummeli, joten moni tulee puhuneeksi ohi suunsa.

Flavian tietämys ei perustu pitkään elämänkokemukseen, mikä tekee hahmosta vielä neiti Marpleakin epärealistisemman. Mutta eihän tässä uskottavuuteen edes pyritä. Kirjailija iskee jatkuvasti silmää lukijalle esittäessään toinen toistaan mielikuvituksellisempia lähteitä Flavian kokoon haalimille tiedonmurusille. Ne voivat olla peräisin vaikkapa Buckshawin kartanon kirjastosta, isosiskon ääneen lukemasta kirjasta, tyttöpartiosta tai Tar-enon vanhassa laboratoriossa tehdyistä kokeista. Flavia nimittäin on todellinen velho kemiassa. Hänen suurin intohimonsa ovat erilaiset myrkyt. 

Moinen pikkuvanha, näsäviisas riiviö voisi helposti muodostua ärsyttäväksi henkilöhahmoksi. Mistä päästäänkin siihen, mikä yhdistää Flaviaa ja Peppi Pitkätossua.

Molemmat ovat tietenkin nuoria, kapinallisia, terveen itsekkäitä tyttöjä, joita eivät sido perinteiset roolit tai käytöstavat. Tätäkin olennaisempi on hahmoihin liittyvä pieni surullinen pohjavire: molempien äidit ovat kuolleet ja isät poissa. Flavian isä tosin ei seilaa maailman meriä, mutta suruunsa ja postimerkkikokoelmaansa uppoutunut, kalsean sukukartanon toiseen siipeen vetäytynyt isä on lähes yhtä poissaoleva. 

Kaiken reippaan touhuamisensa alla sekä Peppi että Flavia ovat maailmassa aika yksin. Vaikka molemmat pärjäävät loistavasti omillaan, silloin tällöin pintaan nouseva haikeus tekee nenäkkäistä hahmoista sympaattisempia.

Flavian ratkomat tapaukset ovat kaikessa epärealistisuudessaan mainion viihdyttävää luettavaa. Sivuhenkilöt koostuvat laumasta tunnistettavia hahmoja: 
  • koomisia vastustajia (Flavian kaksi isosiskoa Feely ja Daffy), 
  • viisaita ja uskollisia apureita (Dogger ja tohtori Kissing),
  • hyvä poliisi (komisario Hewitt), 
  • koominen poliisi (ylikonstaapeli Graves) ja
  • suulas neuvonantaja (rouva Mullet) 
noin muutamia mainitakseni. Teksti on täynnä Flavian värikkäitä ja kyynisiä huomautuksia tästä sekalaisesta sakista. Tutkimuksissaan hän hyödyntää säälimättä kyläläisten kaikkia heikkouksia.


Kuten sanottua, parasta kirjoissa on niiden tunnelma. Se on sekoitus lapsekasta intoa, harmitonta nälvimistä, kekseliäitä ratkaisuja ja turvallista jännitystä. Flavia tutkii hurmaantuneena kylmeneviä ruumiita ja polkee uskollisella Gladys-pyörällään empimättä kohti vaarallisia tilanteita. Hän voi tehdä niin huoletta, eikä lukijankaan tarvitse murehtia liikaa. Vaikka tilanne menisi joskus täpäräksi, tässä maailmassa kaikki konnat luovuttavat, kun paikalle kaartaa komisario Hewitt sinisellä Vauxhallillaan. Ja sitten mennäänkin Buckshawiin juomaan kuppi kuumaa kaakaota kermavaahtosaarilla koristettuna ja keksimään isälle selitys, miksi taas on yhdet polvisukat pilalla. 

Alan Bradley: Flavia de Luce -sarja
  1. Piiraan maku makea
  2. Kuolema ei ole lasten leikkiä
  3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus
  4. Filminauha kohtalon käsissä
  5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa
  6. Kuolleet linnut eivät laula
  7. Nokisen tomumajan arvoitus
  8. Kolmesti naukui keltainen kissa
  9. On hieno paikka haudan povi

26. elokuuta 2018

Matto trikookuteesta

Nakkasin alkukesän muutossa pois vanhat, auringon haalistamat parvekematot. Ajattelin, että tarpeen tullen tekaisen pikaisesti uuden. Trikookuteen virkkaaminenhan on kivaa puuhaa.


No, juu. Onhan se kivaa. Helppoa kuin heinänteko ja työ etenee aluksi todella nopsaan. Mutta lopussa sitten ei niinkään. 

Voisiko joku siis ystävällisesti muistuttaa minua seuraavan kerran, kun ajattelen vain tekaisevani ripeästi uuden maton, että prosessiin saattaa sisältyä myös kolmikiloisen työn kannattelemisesta kipeytyneitä hartioita, katkenneita virkkuukoukkuja ja trikoovyyhtejä, joissa on solmu kahden metrin välein?


Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta matosta tuli juuri sellainen, kuin oli tarkoituskin: yksinkertainen mutta sievä. Se ei tuo välittömästi mieleen ylikasvannutta pannulappua ja eristää tehokkaasti paljaat varpaat kylmästä lattiasta.

Ohje on Marinke Slumpin Gorgeous Mandala Floor Rug ilman piparkakkureunusta.


Karvaisten kriitikoiden mielestä matosta tuli muuten ihan kelvollinen mutta aivan liian pieni. Tulkitsen tämän positiiviseksi palautteeksi!

18. heinäkuuta 2018

KawKawEsque

Näillä helteillä tuntuu kieltämättä hoopolta kirjoitella villasukista, mutta kyllä se talvi sieltä vielä tulee. Sanokaa mun sanoneen.


Yarnissiman suunnittelemat KawKawEsque-sukat valmistuivat jo hyvän aikaa sitten, jalkapallon MM-kisojen alkulohkovaiheen avustamina. Malli oli täydellinen penkkiurheiluneule, sillä kun lisäyksistä ja vähennyksistä pääsee sukan kärjen jälkeen jyvälle, neuleessa ei tapahdu juuri mitään ihmeellistä.

Siksipä tämän mallin valitsinkin. Arvelin, että simppeli kuvio toisi kivasti esiin Hedgehog Fibres Sock -langan sävyt. Lanka on väriä "swamp" eli suo - ja täydellistä. Käytin sukkiin n. 65 g, joten jämistä saa hyvinkin vielä kämmekkäät tai jotain muuta pientä kivaa. 


Neuloin muuten ohjeen mukaan, mutta koska käsialani oli hieman tiukempi, lisäsin jalkaterään yhden ylimääräisen toiston kaaviota 2. Tämän ansiosta kantapäästä tuli tilavampi ja varteenkin enemmän silmukoita. Neuloin varresta myös hieman pidemmän.

Kärsin kroonisesta toisen sukan syndroomasta, mutta tällä kertaa toinenkin kappale valmistui mukavan ripeästi futista tuijotellessa. Sen jälkeen helteet ovatkin hyydyttäneet suurimmat neulehimot. Katsotaan uudelleen sitten, kun sisälämpötila asunnossamme laskee alle 25 asteen.

24. kesäkuuta 2018

Bodymekko vauvalle

Kävin tällä viikolla tapaamassa ystävääni, joka on hiljattain saanut vauvan. Halusin ommella viemisiksi jotain käytännöllistä ja suloista, mikä tarkoitti seikkailua oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, joustavien kankaiden maailmaan.

Koska en tiedä vauvoista tai niiden vaatteista mitään, kysyin heti ensimmäiseksi neuvoa kokeneemmalta kollegaltani. Tämä osoittautui loistavaksi taktiikaksi, sillä vinkkien lisäksi sain lainaan Ottobre-lehden 6/2012, johon sisältyy supersuositun Kisuliini-bodyn kaava. 

Netistä löytyneiden kuvien innoittamana muunsin kaavan bodymekoksi lisäämällä simppelin helman, jonka piirsin kollegani suosituksesta sen verran lyhyeksi, että bodyn alaosa jää näkyviin. Lisäksi vuolin bodyn pääntietä kauttaaltaan noin 5 mm suuremmaksi, sillä kuulemma nepparitonta pääntietä ovat jotkut pitäneet turhan naftina.


Tämän pienen hassun vaatekappaleen väsääminen oli hauskinta ja jännittävintä käsityörintamalla pitkään aikaan. En ole juurikaan ommellut trikoota enkä omista saumuria, joten opeteltavaa oli paljon. 

Ompelukoneestani löytyy kyllä perusvalikoima jousto-ompeleita, ja niillä saa aikaan varsin siistiä jälkeä, mutta resorikanttaukset hirvittivät. Hyvässä muistissa oli muuan trikoopusero, joka onnistui tosi hyvin - aina pääntiehen saakka...

Käytin kanttaukseen Ruttu-nuttu-blogin ohjetta ja sen kolmatta vaihtoehtoa. Ompelin resorin kankaaseen suoralla jousto-ompeleella, jotta ommelta ei tarvinnut purkaa tikkaamisen jälkeen.


Jämäpaloihin tehtyjen testitikkausten perusteella totesin, että Prymin leveämpi kaksoisneula tekee säännöllisen epäsäännöllisesti hyppytikkiä, joten resorit oli tikattava koneen omalla kaksoisneulalla, vaikka kapeampi tikki ei omaan silmääni niin kiva olekaan. Tikkasin Prymillä ainoastaan hameosan helman.

Välineistö ja kokematon tekijä huomioiden kanttaukset onnistuivat aika hyvin. Mieheltäkin irtosi harvinaisen rohkaiseva kommentti: "Oho, sehän näyttää ihan kaupasta ostetulta". Seuraavaksi pääsin jännittämään, kuinka onnistuu painonappien vasarointi muutoin valmiiseen vaatteeseen. Ja onnistuihan se!


Huh! Olipa jännittävää mutta myös kivaa. Seuraavaksi ompelen jotain tutumpaa ja turvallisempaa. 

Sen verran trikoojutut alkoivat kuitenkin kiinnostaa, että hankin jo kaavan omaakin mekkoa varten...

17. kesäkuuta 2018

Lintumekko

Tämän kesän ensimmäinen mekko sai alkunsa kankaasta. Olin aivan muilla asioilla Eurokankaan verkkokaupassa, kun törmäsin mikrosatiiniin, joka näytti ensi silmäykseltä perinteiseltä kukkakuosilta mutta osoittautui lähemmässä tarkastelussa olevan täynnä lintuja.


Yksiväristen kankaiden ja hillittyjen kuosien ystävänä ohitan tällaiset tirpat yleensä nopeasti, mutta jostain syystä tämä kangas ei jättänyt minua rauhaan.

Yleensä ompelutyöni lähtevät liikkeelle kaavoista, joihin etsin sopivan kankaan. Kun siis kerrankin löysin ensin kankaan, piti sitä heti hankkia.


Astetta kirjavampi kangas tuntui vaativan parikseen yksinkertaisen mallin, joten kaivoin esille Sew Many Dresses, Sew Little Time -kirjan perusyläosan, lyhyimmän hihan ja A-linjaisen hameen kaavat - samat, joilla olen jo aiemmin tehnyt yhden kukkamekon

Aivan samanlainen tämä mekko ei kuitenkaan ole. Ehei, tässä on meneillään sellainen iteraatioprosessi että alta pois! Hameosaan tuli vain pientä viilausta, mutta yläosasta tein peräti kolme sovitusversiota ennen kuin olin tyytyväinen. 

Aiempia samalla kaavalla tehtyjä yläosia kriittisesti tarkasteltuani olin nimittäin todennut, että takakappale pussittaa sekä pääntieltä että alaselästä. Pitkällisen pähkäilyn ja epäuskoisen googlailun jälkeen päätin sekä suurentaa takakappaleen olkamuotolaskosta että tehdä maltillisen notkoselkämuutoksen kaavaan.

Oli aika urakka, mutta työ tekijänsä palkitsee. Eipä pussita selkä eikä lörpätä pääntie! Ja hengittämäänkin vielä mahtuu.


Fiksattu takakappale korostaa tietenkin etukappaleen pieniä puutteita... Mutta se on sitten seuraavan mekon murhe!

7. kesäkuuta 2018

Kauluspaita miehelle

Blogi on jäänyt vallan hunningolle, vaikka näperrelty on.


Toukokuussa valmistui perinteinen kauluspaita miehelle. Kaava on Burda-lehdestä 3/2009, enkä tehnyt siihen mitään muokkauksia. 

Edellisen kerran ompelin samanlaisen mustan kauluspaidan vuonna 2015. Oli mukava huomata, että jotain kehitystä on tapahtunut: hihojen istuttaminen sujui jo kivuttomammin ja helmapäärmeestäkin tuli paljon siistimpi.


Sen edellisen mustan paidan kohtaloksi koitui jo muutaman käyttökerran jälkeen traaginen unohdus, kun paidan käyttäjä viskasi sen pyykkikoneeseen paperinenäliina taskussa.

Hetken mietin, jättäisinkö tähän yksilöön taskun ompelematta ihan varmuuden vuoksi. Mutta siinä se nyt on. Toivotaan parasta.

10. maaliskuuta 2018

Mekko vekkipääntiellä

Sitä mukaa kun vuorokauden valoisat tunnit lisääntyvät, alkaa wannabe-ompelijan pää kuhista mekkomalleja.

Ihan vielä ei olla kesäisten kukkamekkojen sesongissa, joten otin toteutukseen vanhan idean.


Suunnilleen vuosi sitten tuijottelin kahvipöydän yli kollegani kaunista, lohenpunaista mekkoa, jossa oli kivat, vinot laskosparit pääntiellä. 

On tämä vaarallinen harrastus. Heti kun näkee sievän mallin, lähtevät kaavoitusrattaat mielessä pyörimään. Katsele siinä sitten kohteliaasti kahviseuraa silmiin, kun katse hakeutuu koko ajan tämän miehustaan... Jossain vaiheessa on parempi pahoitella ja kertoa avoimesti ongelmastaan väärinkäsitysten välttämiseksi.


Lohenpunaisen sijasta löysin kankaaksi törkeän upeaa turkoosia puuvillasatiinia. Sain pakanlopun edullisesti, joten tätä ihanuutta riittää vielä toiseenkin projektiin. Mekkoon kului kangasta n. 1,3 metriä.


Kaavaa lähdin työstämään (taas kerran) Sew Many Dresses, Sew Little Time -kirjan perusyläosan pohjalta. Kokeilin simppeliä ratkaisua: siirsin rintamuotolaskoksen sojottamaan kohti venepääntietä ja jaoin sen kahtia. 

Testiversio kertoi, että vekeistä tulee tällä tavoin ihan riittävän syviä, joten optimoin lopulliseen kaavaan vain hieman laskosten sijaintia enkä lisännyt ylimääräistä väljyyttä lainkaan. Helmaksi valitsin tutun ja turvallisen A-linjan.


Semmottiis! Aika kiva, vai mitä? Siihen taas ohut puuvillatakki päälle, niin kyllä tässä uskaltaa toimiston kahvipöytään mennä.

19. helmikuuta 2018

Missy C

Minulla on uudet suosikkilapaset. Kissalapaset!


Malli on nimeltään Missy C ja suunnittelija JennyPenny. Tämän neiti C:n yhdennäköisyys kämppikseeni Usvaan on ilmeinen.


Noudatin muutoin ohjetta, mutta vaihdoin varret joustimeksi. Langat ovat Hjertegarn Sock 4:n jämiä edellisistä kissalapasista, ja koska riittävyys jännitti, poimin aloitussilmukat ketjunsilmukkaketjusta ja neuloin varret vasta lopuksi.

Hyvin lanka kuitenkin riitti. Lopullinen kulutus oli noin 26 g vaaleanharmaata, 21 g tummanharmaata sekä pienet nöttöset tehostevärejä.


Malli ei ole helpoin mahdollinen, sillä pitkiä langanjuoksuja on jonkin verran ja kerrokset silmästä nenään neulotaan kolmella värillä. Päätin kuljetella mustaa lankaa vain tuossa naaman takana, eli neuloin mustat silmukat tasona ja muut kaksi väriä pyörönä. Yllättävän kivuttomasti se sujui, ja lopputuloskin on ihan siisti.

Vihreät ja vaaleanpunaiset silmukat ommellaan kohdilleen jälkikäteen. Ohjeessa ei taidettu sanoa, millä värillä näiden silmukoiden tausta oli tarkoitus neuloa. Itse tein sen mustalla.


Lapasissa on peukalokiilat, jotka tosin ovat minun leipälapioilleni turhan pienet ja liiaksi kämmenen puolella. Muuten peukut ja itse lapaset ovat sopivan kokoset, joten kyllä näitä käyttää ihan ilokseen.

14. helmikuuta 2018

Suora villahame

Tämän asiallisemmaksi ei hame voi enää mennä! Kalanruotokuvioista villaa ja suora helma. Takasaumassa piilovetoketju ja halkio.


Tuli muuten hyvä! Vielä muutama kuukausi sitten suoran hameen optimointi oli puolitiessä, mutta nyt lähestytään jo erittäin istuvaa lopputulosta. 


Mistä moinen kehitys? No, eihän siinä muu auttanut kuin ottaa viivain kauniiseen käteen. Lähdin vielä kerran liikkeelle aivan alusta: otin mitat, laskin suhteet ja piirsin hameen peruskaavan. 

Ohjeena käytin Nicole Smithin kirjaa Uusi hame päivässä, josta on ollut blogissa juttua aiemminkin. Silloin tein A-linjaa, nyt mentiin aivan suoralla. 


Lisäjännitystä projektiin toi uuden tekniikan opettelu. En ollut koskaan ennen ommellut kokovuorillista hametta, jossa olisi halkio. Kun varsinaista valmista kaavaa ei ollut, piti hieman selvitellä, kuinka kummassa vuori saadaan yhdistettyä siististi halkion molempiin reunoihin. 



Yksinkertaisen kaunis ja esimerkillisen asiallinen villakangas on peräisin Eurokankaasta. Kankaan tekstuuria on vaikea hahmottaa kauempaa otetuista kuvista, mutta tässä helmankulmakuvassa sen näkee, jos kuvan klikkaa suuremmaksi.

Tämä hame on niin lämmin ja helppo yhdistää erilaisiin yläosiin, että ennustan sille superpaljon käyttöä.

30. tammikuuta 2018

Pikkutyttöjen juttuja

Taas tarjoutui tilaisuus neuloa kollegalle jotain pientä.


Tulevalle tyttärelle tein peukalottomat Baby Bunny -lapaset ja Bits + Pieces -myssyn. Ja kun lankaa kului niin mahdottoman vähän, neuloin loppukeristä vielä isosiskolle prinsessalapaset.


Inspriraationa käytin Seonye's Mittens -mallin kuvia, mutta käytännössä piirsin kaaviot itse saadakseni taaperoikäiselle sopivan koon. Ja kun kerran ryhdyin modaamaan, niin improvisoinpa sitten oikeaan käteen pikseliprinsessan ja kämmenpuolista vähän personoidummat.


Tähän kämmenpuolen sydänkuvioon tykästyin kovasti. Sitä voisi käyttää johonkin omaankin projektiin. Vähemmän hempeissä väreissä, tosin.

11. tammikuuta 2018

Sukat nimeltä Hattu

Hankin vuoden 2016 käsityömessuilta Taito Keski-Pohjanmaan osastolta superaurinkoisen vyyhdin sukkalankaa. Siitä syntyivät Nicola Susenin suunnittelemat Hattu-sukat.


Eksoottisinta näissä sukissa on kantapää, jonka lisäykset tehdään keskelle eteen. Kantapään takana jatketaan kuten ennenkin, kunnes on aika kääntää kantapää ja kaventaa liiat silmukat pois suorana, kantapään sivulle jäävänä kavennusten ketjuna.


Olin ajatellut langan ihan toista mallia varten, mutta muutaman sentin neulottuani totesin, että värivaihtelut olivat tuohon malliin turhan rajuja. Piti löytää jotain yksinkertaisempaa, jossa vaihtelevat sävyt pääsisivät paremmin esille. Hattu käy tähän tarkoitukseen hyvin, ja myös matkaneuleeksi se sopi mainiosti, kun suurin osa ajasta posotellaan vain joustinta, oikeaa ja nurjaa.


Aurinkoisen langan neulominen piristi kummasti vuoden pimeimpiä hetkiä. Vielä muutama neuletyö, ja eiköhän sitten ala jälleen ompelukevät.

4. tammikuuta 2018

Käsityövuosi 2017

Vuodenvaihteen tienoilla moni seuraamani käsityöbloggari julkaisee toinen toistaan upeamman koosteen mennen vuoden aikana valmistuneista projekteista.

Muiden taitavuutta ja ahkeruutta aikani ihasteltuani tulin ajatelleeksi, että itse en saanut aikaan oikein mitään. Alkuvuosi meni ihmetellessä, kesä muissa harrastuksissa ja syystalvi katosi jonnekin.

Uuden työn opettelu ja kiireet valuivat vapaa-ajan puolelle. Juoksuohjelmat ja laulukurssit lohkaisivat oman osansa koko ajan vähänevästä näpertelyajasta. Kangas- ja lankalaatikoissa odottavat käyttöään ihan samat hamepätkät ja jämäkerät kuin vuosi sitten.

Näissä tunnelmissa katsastin läpi viime vuoden blogimerkintäni ja arvatkaas mitä - olin väärässä! Vuonna 2017 valmistui vaikka mitä käsitöitä ja opin hurjan paljon uutta. Tässä muutama kohokohta:


Vuoden ensimmäisenä projektina neuloin loppuun Heartland Lace Shawlin, jonka muokkasin kolmiosta pitkulaiseksi. Tätä varten piirsin itse viimeisiä kaavioita peilaavan alkukaavion, jotta sain neulottua huivin saumatta yhdestä päästä toiseen. Viimeistelyyn käytin ensimmäisen kerran oikeita pingotusrautoja. 


Helmikuussa kävin kansalaisopiston viikonloppukurssin "Peruskaava omilla mitoilla" ja piirsin alusta saakka omien mittojeni mukaisen mekkokaavan.


Keväällä valmistuneet Taimitarhan syyssukat olivat viimeksi käytössä eilen, koska kotimme lattiat ovat edelleen noin kymmenen astetta absoluuttista nollapistettä lämpimämmät.


Ennen vappua ompelin hihattoman perusmekon, jota olen käyttänyt tosi paljon sekä töissä että muissa menoissa. Samalla kaavalla ja inasen lyhyemmällä helmalla voisin tehdä toisen vaikka samantien. 


Myös Wickerwork-villatakki on ollut kovassa käytössä - niin kovassa, että se alkaa harmillisesti jo hieman nyppyyntyä strategisista paikoista. 


Ohjeenkin julkaisin, Kerykeion-säärystimiin!


Käsityömessuilla osasin ensimmäistä kertaa heräteostaa lankaa tietämättä lainkaan, mitä siitä neuloisin. Olin täysin rationaalisesti hankkimassa Hedgehog Fibresin sukkalankavyyhdin perinteisen diutunvihreässä värissä swamp, ja seisoin jo kortti kädessä kassajonon keulalla, kun silmiini osui myyjän selän takaa jotain ruosteenpunaista, mitä ei ollut myyntipöydällä. Yhtäkkiä kuulin oman ääneni muodostavan yllättävän ja kohtalokkaan kysymyksen: "Mitäs siulla on tuolla?"


Joulukuussa parasta olivat Moggies-lapaset, joita tehdessä opin käyttämään Invisible Stranding -tekniikkaa.

Eikä tässä ollut vielä edes kaikki! Kaapissa on valmiina muutama pikkuprojekti, jotka odottavat lahjoittamistaan pahaa-aavistamattomille uhreille.

Loppujen lopuksi, olosuhteet huomioiden, vuosi 2017 oli sittenkin varsin kelvollinen käsityövuosi.