24. huhtikuuta 2016

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Kollegani suositteli minulle Joël Dickerin romaania Totuus Harry Quebertin tapauksesta (La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012) heti suomennoksen ilmestyttyä Tammen Keltaisessa kirjastossa vuonna 2014. Kiitin vinkistä, mutten rohjennut heti tarttua siihen, sillä...


kirjassa on yli 800 sivua. En ole lukijana nopeimmasta päästä, joten uutuuskirjojen kahden viikon laina-aika tuntui turhan lyhyeltä.

Tänä keväänä kirja kuitenkin flirttaili minulle lähikirjaston hyllystä koko massiivisen selkänsä leveydeltä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että reilussa viikossa olin ahmaissut koko kertomuksen. 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on yhtä aikaa jännäri, rakkaustarina ja kertomus kirjailijuudesta. Kertoja Marcus Goldman, valkean paperin kammon kanssa tuskaileva menestyskirjailija, ryhtyy selvittämään 33 vuoden takaista murhaa, jonka tekijäksi väitetään hänen ystäväänsä ja mentoriaan Harry Quebertia. 

Tutkimusten edetessä Auroran pikkukaupungin asukkaiden menneisyydestä paljastuu lukuisia yllätyksiä. Asetelma on herkullisen christiemäinen: mahdollisten syyllisten piiri on alusta alkaen rajattu, mutta päällekkäisten ja ristikkäisten salaisuuksien ja valheiden verkko hämää kertojaa ja lukijaa kerta toisensa jälkeen. Goldman ryhtyy kirjoittamaan omaa versiotaan tapahtuneesta, mutta mikä lopulta on totuus?

Tarina etenee riemastuttavan ripeästi, ja pituudestaan huolimatta kirjassa ei ole oikeastaan mitään ylimääräistä. Ahmimisreaktio perustui ainakin omalla kohdallani enemmänkin hykerryttävän yllättäviin juonenkäänteisiin kuin haluun selvittää, kuka lopulta on syyllinen. Negatiivisena puolena tapahtumien taustalla oleva rakkaustarina jäi hieman ontoksi: rakastavaisten välisen dialogin ainoa sisältö on pakkomielteenomaisen tunnetilan todistelu.

Joka tapauksessa suosittelen lämpimästi Harry Quebertin tapaukseen tutustumista. Taatusti koukuttava ja viimeiselle liitesivulle saakka viihdyttävä lukukokemus. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti