21. maaliskuuta 2016

Äitikortti

Periaatteenani on, että kirjoitan blogiin vain sellaisista kirjoista, jotka herättävät lukiessa ajatuksia.

Tämä taannoinen tuttavuus synnytti (!) päänuppiini sellaisen puolivalmiiden ajatusten kakofonian, että kirjoittaminen osoittautui poikkeuksellisen haastavaksi. Yritän silti.


Anu Silfverbergin esseekokoelma Äitikortti : kirjoituksia lisääntymisestä (2013) on nimensä mukaisesti joukko tekstejä ihmisen lisääntymisen aihepiiristä. 

Yhteiskunnallisia ilmiöitä tutkivana journalistina ja feministinä Silfverberg lähestyy aihetta peilaten henkilökohtaisia kokemuksiaan ympäröivän yhteiskunnan erilaisiin äitiysdiskursseihin, kuten peruskoulun seksuaalivalistukseen, neuvolan ohjeistuksiin, kulttuurisesti vakiintuneisiin vanhan kansan uskomuksiin ja vauva.fi:n keskustelufoorumiin.

Esseet vilisevät teräviä - suorastaan piikikkäitä - havaintoja äitiyteen liittyvistä (tai liitettävistä) ilmiöistä. Niiden kirjo vaikuttaa ehtymättömältä. On yhteiskunnan kannalta toivottu ja ei-toivottu lisääntyminen, naiseuden roolit, (raskaana olevan) naisen ruumiin yksityisyys ja yhteisyys, hoitovastuun jakaminen, lisääntymisen kustannusten jakaminen... Kirja kannattaa lukea vaikka vain häikäistyäkseen siitä, kuinka paljon äärimmäisen latautuneita odotuksia, oletuksia ja vaatimuksia tämän sinänsä luonnollisen ilmiön ympärille kiertyy.

Kokoelman punaiseksi langaksi muodostuu Silfverbergin hämmentynyt, suorastaan tuskastunut ärtymys nykyäitiyden suorituskeskeisyyttä ja muut identiteetit nielevää kaikenkattavuutta kohtaan. Kirjoittaja ihmettelee, miksi niin monet naiset katoavat vapaaehtoisesti "äitiyden mustaan aukkoon". 

Miksi koulutetut naiset 2010-luvulla hurahtavat johonkin lukuisista tarjolla olevista kokopäivä-äitiyden muodoista ja tuomitsevat kärkkäästi toisenlaiset tavat odottaa, synnyttää tai kasvattaa lasta? Miksi he kadottavat aiemman identiteettinsä, lakkaavat muodostamasta mielipiteitä itsenäisesti järkeillen ja mäjäyttävät sen sijaan pöytään äitikortin?

Silfverbergin havaintojen mukaan hysteerisen äitiyden vaaravyöhykkeellä ovat etenkin koulutetut naiset hänen omasta 70-luvun puolivälissä syntyneestä ikäluokastaan. Selitystä hän hakee työllistymisikävaiheeseen osuneesta taloudellisesta epävarmuudesta. Taantuma vahvistaa tutkitusti perinteisiä perhearvoja ja sukupuolirooleja. Joillekin naisille heittäytyminen täysin rinnoin (jos tällainen ilmaus tässä yhteydessä sallitaan) äitiyteen on myös keskimääräistä hyväksyttävämpi syy jättäytyä ulos ahdistavan hallitsemattomasta työelämästä.

Havainto on mielenkiintoinen. Kymmenen vuotta nuoremman lukijan mielessä herää myös kysymys, onko oma ikäluokkani jo hieman vähemmän kireä äitiydessään. Mekin valmistuimme taantumaan, mutta olemmeko jo sisäistäneet työelämän epävarmuuden ja hallitsemattomuuden normitilaksi niin, ettei se syökse meitä tavoittelemaan täydellistä hallintaa perhe-elämän puolella?

Yksityistä laajemman, pohtivan perspektiivinsä ansiosta Äitikortti on mielenkiintoista luettavaa myös lapsettomalle. Viihdyttävyyttä lisää humoristinen kirjoitustyyli, jossa erilaiset auktoriteetit ammutaan tylysti alas arjen riemastuttavan banaaliuden edessä. Kirja onnistuu yhtä aikaa huvittamaan, ärsyttämään ja avaamaan uusia ajatuskulkuja.

Kriittisempi saattaisi tosin huomauttaa, että Äitikortin kaltaisen kirjan voi kirjoittaa vain se, jolla on itselläänkin hihassaan kyseinen valtti. Sen verran railakkaasti tässä räiskitään joka suuntaan, että jossain joku varmasti pahastuu, mutta hei - kyllä äiti saa sanoa pahastikin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti