14. tammikuuta 2016

Tulvaniitty

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty (2014; The Lowland, 2013) on romaani suvusta, Intian poliittisesta kuohunnasta, vanhemman sukupolven perinteistä ja odotuksista, Amerikan tarjoamasta houkuttelevasta vapaudesta, rakkaudesta ja teoista, joita on vaikeaa antaa anteeksi. 

Tarinan keskiössä ovat erottamattomat veljekset Subhash ja Udayan, jotka varttuvat isänsä rakentamassa talossa Kalkutan Tollygungessa, tulvaniityn rannalla. Sinne heidän on myös määrä jäädä, tuoda vanhempiensa valitsemat vaimot sukutalon laajennusosiin ja ottaa vastuu perheestä. 

Mutta toisin käy. Udayanin vie toiminta kommunistisessa vastarintaliikkeessä, Subhashin opinnot ja ura Amerikassa. 


Romaanin alkupuolella kerrontaa leimaa kohtalonomaisuus. Merkittävätkään tapahtumat eivät pääse yllättämään lukijaa, koska niitä on pohjustettu ennakoinneilla, viittauksilla ja vihjeillä. Asiat etenevät ikään kuin kohti ennalta määrättyä suuntaansa. 

Käännekohtana toimii Udayanin kuolema, joka suistaa kerralla perheenjäsenten itselleen ja toisilleen suunnittelemat elämät raiteiltaan. 

Samalla koko tarinan olemus muuttuu. Sitä mukaa kun Subhash, Gauri ja Bela ottavat ohjat omiin käsiinsä, kertomuksesta tulee arvaamattomampi. Ikään kuin sekin vapautuisi jostakin ja romuttaisi lukijan odotukset samalla tavoin kuin uusi tilanne kumoaa perinteiset suku-, sukupuoli- ja perheroolit.

Ajallisesti romaanin tapahtumat ulottuvat 50-luvulta näihin päiviin, joten ei ole yllättävää, että vapautuminen perinteisistä vaatimuksista on sen ydintematiikkaa. Kipeät sukulaisuussuhteet ja kahden maanosan erilaiset elämäntavat tuovat teemaan lisää sävyjä. Fyysinen ja henkinen etäisyys sukupolvien välillä eristää perheenjäsenet toisistaan. 

Mutta vaikka suvusta etäännytään - lähes irtaannutaan - ja sukupolvien jaettavaksi rakennettu talo vuokrataan ulkopuolisille, suvun merkitys henkilöiden identiteettiin ja elämään on kiistaton. Itseään ja omaa polkuaan etsiessään jokaisen sukupolven on kohdattava menneiden tapahtumien varjot, salaisuudet ja menetykset. 


Kaikesta yksinäisyydestä ja irrallisuudesta huolimatta Tulvaniitty on siis myös kirja ihmisten välisistä yhteyksistä. Siitä, kuinka yksittäiset tapahtumat voivat solmia ihmisten elämät peruuttamattomasti yhteen jopa samaan aikaan kun repäisevät ne erilleen. 

Nuorena kapinallisen alkuna Udayan on uhmannut vanhempien ohjetta, horjahtanut lankulta ja painanut jalanjälkensä kotipihan vastavalettuun sementtiin. Yhtä pysyvät ja näkyvät jäljet jäävät perheenjäseniin hänen kuolemastaan. Menetetty poika, veli ja aviomies on muistin sementtiin ikuistettu salaisuus, joka yhdistää ja erottaa. Mutta kun Gauri kirjan lopussa palaa Tollygungeen, saamme nähdä, kuinka pihan ja koko tulvaniityn päälle on rakennettu uutta asutusta seuraaville sukupolville.

Itselleni tarinan keskeisin sanoma on tämä:
Jokaisen on elettävä oma elämänsä - ei vanhempien jo kertaalleen elettyä, ei veljen elämättä jäänyttä eikä sitä, jota ihmiset ympärillä hyvää hyvyyttään rullaavat valmiina eteen kuin punaista mattoa. Jokaisen on rakennettava oma elämä, ja halusimme tai emme, sen perustana toimivat menneisyyden kerrostumat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti