20. tammikuuta 2016

Kudottujen kujien kaupunki

Hetken epäröin, kun bongasin Emmi Itärannan romaanin Kudottujen kujien kaupunki (2015) lähikirjaston vippihyllystä. Kävelin ohi. Palasin takaisin. Ehtisinkö viikossa?

No, eihän kirjaa lopulta riittänyt kuin kolmeksi illaksi. Ihana, ahmittava teos. Tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin kirjailijan esikoinen Teemestarin kirja (2012), josta pidin myös paljon. Vesi ja tee ovat vaihtuneet uniin ja seitteihin, mutta päähenkilönä on jälleen nuori nainen, jolla on salaisuus kannettavanaan sekä erityistä ymmärrystä ja rohkeutta kyseenalaistaa ympäröivän yhteiskunnan taustat ja periaatteet.


Kudottujen kujien kaupunki on kertomus Elianasta, Seittien Talossa asuvasta kutojasta. Hänen kotisaartaan hallitsee järkkymättömin ottein Neuvosto, jonka määräyksestä asukkaat käyvät vuosittain Musteellamerkinnässä. Myös Elianan käsivartta koristaa rivi vuosiviivoja ja niskaa Neuvoston symboli, kahdeksansakarainen aurinko.  

Tatuoinnit ja muste sopivat mainiosti Itärannan tekstin motiiveiksi, sillä hän vaikuttaa rakastavan symboleja ja merkkejä. Teemestarin kirjassa häpeällinen ympyrä ulko-ovessa merkitsee vesirikolliset. Kudottujen kujien kaupungissa vastaava kaikkien kavahtama kuvio on vankeuteen ja pakkotyöhön eristettyjen Unennäkijöiden otsaan tatuoitu Tahrattujen Talon merkki.

Molemmissa romaaneissa valtaväestö pidetään kurissa rajaamalla luku- ja kirjoitustaito harvojen oikeudeksi, joten kuvien ja symbolien jatkuva läsnäolo tulee perustelluksi jo tiedonvälityksen keinoina. Seinämaalaukset, kuvakudokset ja piirroksin kuvitetut koodeksit taustoittavat Elianan kotisaaren historiaa ja nykyhetkeä samalla myös lukijalle.

Symboliikkaa on upotettu myös Elianan kertojanääneen, joka vilisee kankaaseen, lankaan ja kutomiseen liittyviä kielikuvia. Tällaiset pienet yksityiskohdat yhdessä lyyrisen kauniiden lauseiden kanssa tekevät Itärannan tekstistä nautittavan harkittua luettavaa.

Kutomisen, kankaan, seittien ja unien saamat merkitykset ulottuvat syvälle kertomukseen, aina saaren vähitellen paljastuvaan historiaan saakka. Tapahtumien tasolla juonen keskiöön nousee Unennäkijöiden kapinallinen toiminta, johon myös Eliana ajautuu mukaan. Havahtumisesta, vastarinnasta, luottamuksesta ja rakkaudesta kertovan tarinan loppu on vaikuttava ja jättää kauniisti tilaa tulkinnoille.

Vuosi sitten kirjoitin Maria Turtschaninoffin Maresi-romaanista ja totesin sen tuoneen mieleeni Ursula Le Guinin Maameren tarinat. Itärannan romaanin ensimmäinen luku aiheutti jälleen déjà-vun: saari, koulumainen suljettu yhteisö, verikoralli, viittaukset päähenkilön kantamaan taakkaan... 

Mistäköhän jaetuista sukupolvikokemuksista kumpuavat nämä sukulaisilta vaikuttavat kuvitteelliset maailmat samoihin aikoihin syntyneille kirjailijoille (Itäranta on syntynyt vuonna 1976, Turtschaninoff vuonna 1977)? Onneksi kumpikin kertoo omassa maailmassaan vahvan, kiehtovan ja itsenäisen tarinan.

Sitä en ymmärrä, miksi Kudottujen kujien kaupunki on ainakin paikallisissa kirjastoissa luokitettu tieteiskirjallisuudeksi. Minusta se on ihan selvää fantasiaa.

Perustellusti voi kysyä, onko luokituksella enää nykyisin juurikaan merkitystä. Mutta jos jonkun mielikuvissa yhä sinnittelee käsitys aikuisten fantasiakirjallisuudesta yksinomaan eskapistisena, nörtähtävänä viihdekirjallisuutena, tämänkaltaiset teokset olisivat omiaan murentamaan sen viimeisetkin rippeet. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti