20. tammikuuta 2016

Kudottujen kujien kaupunki

Hetken epäröin, kun bongasin Emmi Itärannan romaanin Kudottujen kujien kaupunki (2015) lähikirjaston vippihyllystä. Kävelin ohi. Palasin takaisin. Ehtisinkö viikossa?

No, eihän kirjaa lopulta riittänyt kuin kolmeksi illaksi. Ihana, ahmittava teos. Tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin kirjailijan esikoinen Teemestarin kirja (2012), josta pidin myös paljon. Vesi ja tee ovat vaihtuneet uniin ja seitteihin, mutta päähenkilönä on jälleen nuori nainen, jolla on salaisuus kannettavanaan sekä erityistä ymmärrystä ja rohkeutta kyseenalaistaa ympäröivän yhteiskunnan taustat ja periaatteet.


Kudottujen kujien kaupunki on kertomus Elianasta, Seittien Talossa asuvasta kutojasta. Hänen kotisaartaan hallitsee järkkymättömin ottein Neuvosto, jonka määräyksestä asukkaat käyvät vuosittain Musteellamerkinnässä. Myös Elianan käsivartta koristaa rivi vuosiviivoja ja niskaa Neuvoston symboli, kahdeksansakarainen aurinko.  

Tatuoinnit ja muste sopivat mainiosti Itärannan tekstin motiiveiksi, sillä hän vaikuttaa rakastavan symboleja ja merkkejä. Teemestarin kirjassa häpeällinen ympyrä ulko-ovessa merkitsee vesirikolliset. Kudottujen kujien kaupungissa vastaava kaikkien kavahtama kuvio on vankeuteen ja pakkotyöhön eristettyjen Unennäkijöiden otsaan tatuoitu Tahrattujen Talon merkki.

Molemmissa romaaneissa valtaväestö pidetään kurissa rajaamalla luku- ja kirjoitustaito harvojen oikeudeksi, joten kuvien ja symbolien jatkuva läsnäolo tulee perustelluksi jo tiedonvälityksen keinoina. Seinämaalaukset, kuvakudokset ja piirroksin kuvitetut koodeksit taustoittavat Elianan kotisaaren historiaa ja nykyhetkeä samalla myös lukijalle.

Symboliikkaa on upotettu myös Elianan kertojanääneen, joka vilisee kankaaseen, lankaan ja kutomiseen liittyviä kielikuvia. Tällaiset pienet yksityiskohdat yhdessä lyyrisen kauniiden lauseiden kanssa tekevät Itärannan tekstistä nautittavan harkittua luettavaa.

Kutomisen, kankaan, seittien ja unien saamat merkitykset ulottuvat syvälle kertomukseen, aina saaren vähitellen paljastuvaan historiaan saakka. Tapahtumien tasolla juonen keskiöön nousee Unennäkijöiden kapinallinen toiminta, johon myös Eliana ajautuu mukaan. Havahtumisesta, vastarinnasta, luottamuksesta ja rakkaudesta kertovan tarinan loppu on vaikuttava ja jättää kauniisti tilaa tulkinnoille.

Vuosi sitten kirjoitin Maria Turtschaninoffin Maresi-romaanista ja totesin sen tuoneen mieleeni Ursula Le Guinin Maameren tarinat. Itärannan romaanin ensimmäinen luku aiheutti jälleen déjà-vun: saari, koulumainen suljettu yhteisö, verikoralli, viittaukset päähenkilön kantamaan taakkaan... 

Mistäköhän jaetuista sukupolvikokemuksista kumpuavat nämä sukulaisilta vaikuttavat kuvitteelliset maailmat samoihin aikoihin syntyneille kirjailijoille (Itäranta on syntynyt vuonna 1976, Turtschaninoff vuonna 1977)? Onneksi kumpikin kertoo omassa maailmassaan vahvan, kiehtovan ja itsenäisen tarinan.

Sitä en ymmärrä, miksi Kudottujen kujien kaupunki on ainakin paikallisissa kirjastoissa luokitettu tieteiskirjallisuudeksi. Minusta se on ihan selvää fantasiaa.

Perustellusti voi kysyä, onko luokituksella enää nykyisin juurikaan merkitystä. Mutta jos jonkun mielikuvissa yhä sinnittelee käsitys aikuisten fantasiakirjallisuudesta yksinomaan eskapistisena, nörtähtävänä viihdekirjallisuutena, tämänkaltaiset teokset olisivat omiaan murentamaan sen viimeisetkin rippeet. 

17. tammikuuta 2016

Oh, Jackie O.

Tammikuun pakkasillakin voi ihan hyvin käyttää hihatonta mekkoa.
Ainakin sisätiloissa ja pitkähihaisen paidan kanssa.


Tämä on "Jackie" Sara Almin ja Hannah McDevittin kirjasta Kuuluisat vintagemekot (Famous Frocks, 2011). 

Kirjan ideana on tarjota kaavat menneiden vuosien muoti-ikonien kymmeneen kuuluisaan mekkoon. Lisäksi jokaisesta mekosta on tarjolla hieman näköiskappaletta maltillisempi, arkikäyttöön soveltuvampi muunnelma.

Vähemmän yllättävästi tykästyin eniten Jacqueline Kennedy Onassiksen klassiseen A-linjaiseen mekkoon. Halusin nimenomaan pitkähihaisen paidan kanssa pidettävän arkimekon, ja savupiippukaulus kätkee kätevästi alleen minkä muotoisen kaula-aukon tahansa.


Kirjan suurin puute on, ettei mekoista ole tarjolla minkäänlaisia valokuvia, ainoastaan luonnospiirrokset. Ihan kauniit, mutta informaatioarvoltaan puutteelliset. 

Mekot ovat myös aika pientä kokoa: rinnanympärys on XS-koossa vaatimattomat 79 cm ja suurin koko on L. 

Tein summittaisen testimekon jostain XS:n ja S:n välistä, mutta lopulta päätin käyttää suosiolla S-koon kaavaa, jotta aluspaidalle jää kylliksi tilaa. 


Tässä vaiheessa iski laiskuus, enkä jaksanut enää tehdä sovitusvaatetta tai muokata kaavoja. Väärin! VÄÄ-RIN!

Kaavassa ei varmasti ole mitään vikaa, mutta jälleen kerran sain laiskuudellani aikaan ne itselleni kovin tutut ongelmat: mekko jäi selästä pussille ja kiristi lantiolta. 

On se kumma, miten ihmisen pitää aina paukuttaa päätään samaan seinään. 


Hammasta purren tartuin ratkojaan ja pistin uusiksi takasauman (eli piilovetoketjun) sekä helmaosan sivusaumat. Onneksi oli reilut saumanvarat, joten niistä sai päästeltyä mukavasti väljyyttä lantiolle. Lopputulos on huomattavasti parempi kuin ensimmäisellä yrittämällä. 

Note to self: Muokkaa aina kaavat. Pääset helpommalla. Oikeesti.

14. tammikuuta 2016

Tulvaniitty

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty (2014; The Lowland, 2013) on romaani suvusta, Intian poliittisesta kuohunnasta, vanhemman sukupolven perinteistä ja odotuksista, Amerikan tarjoamasta houkuttelevasta vapaudesta, rakkaudesta ja teoista, joita on vaikeaa antaa anteeksi. 

Tarinan keskiössä ovat erottamattomat veljekset Subhash ja Udayan, jotka varttuvat isänsä rakentamassa talossa Kalkutan Tollygungessa, tulvaniityn rannalla. Sinne heidän on myös määrä jäädä, tuoda vanhempiensa valitsemat vaimot sukutalon laajennusosiin ja ottaa vastuu perheestä. 

Mutta toisin käy. Udayanin vie toiminta kommunistisessa vastarintaliikkeessä, Subhashin opinnot ja ura Amerikassa. 


Romaanin alkupuolella kerrontaa leimaa kohtalonomaisuus. Merkittävätkään tapahtumat eivät pääse yllättämään lukijaa, koska niitä on pohjustettu ennakoinneilla, viittauksilla ja vihjeillä. Asiat etenevät ikään kuin kohti ennalta määrättyä suuntaansa. 

Käännekohtana toimii Udayanin kuolema, joka suistaa kerralla perheenjäsenten itselleen ja toisilleen suunnittelemat elämät raiteiltaan. 

Samalla koko tarinan olemus muuttuu. Sitä mukaa kun Subhash, Gauri ja Bela ottavat ohjat omiin käsiinsä, kertomuksesta tulee arvaamattomampi. Ikään kuin sekin vapautuisi jostakin ja romuttaisi lukijan odotukset samalla tavoin kuin uusi tilanne kumoaa perinteiset suku-, sukupuoli- ja perheroolit.

Ajallisesti romaanin tapahtumat ulottuvat 50-luvulta näihin päiviin, joten ei ole yllättävää, että vapautuminen perinteisistä vaatimuksista on sen ydintematiikkaa. Kipeät sukulaisuussuhteet ja kahden maanosan erilaiset elämäntavat tuovat teemaan lisää sävyjä. Fyysinen ja henkinen etäisyys sukupolvien välillä eristää perheenjäsenet toisistaan. 

Mutta vaikka suvusta etäännytään - lähes irtaannutaan - ja sukupolvien jaettavaksi rakennettu talo vuokrataan ulkopuolisille, suvun merkitys henkilöiden identiteettiin ja elämään on kiistaton. Itseään ja omaa polkuaan etsiessään jokaisen sukupolven on kohdattava menneiden tapahtumien varjot, salaisuudet ja menetykset. 


Kaikesta yksinäisyydestä ja irrallisuudesta huolimatta Tulvaniitty on siis myös kirja ihmisten välisistä yhteyksistä. Siitä, kuinka yksittäiset tapahtumat voivat solmia ihmisten elämät peruuttamattomasti yhteen jopa samaan aikaan kun repäisevät ne erilleen. 

Nuorena kapinallisen alkuna Udayan on uhmannut vanhempien ohjetta, horjahtanut lankulta ja painanut jalanjälkensä kotipihan vastavalettuun sementtiin. Yhtä pysyvät ja näkyvät jäljet jäävät perheenjäseniin hänen kuolemastaan. Menetetty poika, veli ja aviomies on muistin sementtiin ikuistettu salaisuus, joka yhdistää ja erottaa. Mutta kun Gauri kirjan lopussa palaa Tollygungeen, saamme nähdä, kuinka pihan ja koko tulvaniityn päälle on rakennettu uutta asutusta seuraaville sukupolville.

Itselleni tarinan keskeisin sanoma on tämä:
Jokaisen on elettävä oma elämänsä - ei vanhempien jo kertaalleen elettyä, ei veljen elämättä jäänyttä eikä sitä, jota ihmiset ympärillä hyvää hyvyyttään rullaavat valmiina eteen kuin punaista mattoa. Jokaisen on rakennettava oma elämä, ja halusimme tai emme, sen perustana toimivat menneisyyden kerrostumat.

9. tammikuuta 2016

Oranssi rinkula

Ystäväni tilasi minulta taannoin kaulurin. Tarkempia speksejä tiedusteltuani sain linkin cranky pixels -blogiin saatesanoilla "just tommonen". Blogissa mainittiin malliksi Wendy C. Brownin Unisex Neck Sock, joten ei muuta kun virkkaamaan. 

En tajunnut napata valmiista kaulurista kuvaa, mutta ette menetä mitään - tilauksen mukaisesti se oli tasan samannäköinen, -kokoinen ja -värinen kuin cranky pixels -blogin kuvissa. 

Sovitutin keskeneräistä työtä miehellä, minkä seurauksena hän tilasi samanlaisen. Hieman kirkkaamman värisenä tosin.


Toisen identtisen rinkulan virkkaaminen heti perään ei oikein inspiroinut, varsinkaan kun pidän muutenkin enemmän neulomisesta.

Ovelana flikkana tein muutaman mallitilkun: yhden virkaten alkuperäisen ohjeen mukaan ja pari samantyylistä neuloen. Mies sai valita näistä suosikkinsa, ja riemukseni voiton vei valepatentti, jota myös tunturineulokseksi kutsutaan.


92 silmukalla sain aikaan sopivan tuubin, joka menee vaivatta pään yli mutta jää melko tiiviisti kaulan ympärille. Pituutta on sen verran, että kaulurin saa tarvittaessa vedettyä leuan peitoksi tai käännettyä kaksinkerroin.

Lankana on Svarta Fåretin Ulrika, jota kului 60 g. Tosi kiva lanka neuloa, ja lopputulos on mukavan pehmeä.