28. heinäkuuta 2015

Punainen puutarha

Alice Hoffmanin teoksen Punainen puutarha (2012; The Red Garden, 2011) päähenkilö on Blackwell, kaupunki Massachusettsissa, Hightop Mountainin länsipuolella. Kirja on kronologinen kokoelma kertomuksia, jotka kytkeytyvät toisiinsa tapahtumapaikkojen ja sukupolvien ketjujen välityksellä. 


Tarina alkaa Bearsvillen kylän syntymästä vuonna 1750. Kätilönä toimii Hallie Brady, Birminghamista Amerikkaan matkannut nuori selviytyjä. Hänen perustamansa punainen puutarha toimii myöhemmissä kertomuksissa yhä uudelleen näyttämönä tulevien sukupolvien elämien käännekohdille. 

Juuri ratkaisevista hetkistä tarinat nimittäin kertovat - tapahtumista, jotka muuttavat pysyvästi uudisasukkaiden jälkeläisten tai kaupunkiin saapuvien matkalaisten kohtaloita. Pääosassa ovat etenkin vahvat naiset, äidit ja tyttäret, jotka ovat mitä ilmeisimmin perineet esiäidiltään muutakin kuin hehkuvanpunaiset hiukset.

Kertomusten ketjun myötä lukija pääsee näkemään, kuinka kunkin sukupolven kokemukset muuttuvat vähitellen muistoiksi, sitten tarinoiksi, kaupungin perimätiedoksi ja historiaksi.

Myöhemmät kertomukset viittailevat aiempiin hurmaavan huolettomasti. Omenapuun niitylle istuttanut omalaatuinen nuorimies karkotetaan kaupungista, mutta myöhemmät sukupolvet kertovat ylpeinä Johnny Appleseedin vierailusta. Koulutyttö, joka tekee katoamisretken kaupunkiin vuoteen 1848 sijoittuvassa kertomuksessa, paljastuu 80 sivua ja 97 vuotta myöhemmin kuin ohimennen Emily Dickinsoniksi.

Pikku hiljaa tarinoista muodostuu paikallinen tarusto, jossa tietyt paikat ja henkilöt muodostuvat myyttisiksi. Samaan aikaan aina uudet sukupolvet nousevat kertomusten keskiöön ja kantavat tietämättään ajatuksissaan ja teoissaan (esi)vanhempiensa elämien kaikuja. 


Ihmiskohtaloiden ohella Punainen puutarha kertoo koko ajan Blackwellin tarinaa. Henkilöiden kautta välittyvä kuva kaupungista muuttuu vuosikymmenten ja -satojen mittaan kuin varkain kohti nykyhetkeä. Voi vain kuvitella, millaisen työn kirjailija on tehnyt ottaakseen haltuun eri aikakaudet yli kahdensadan vuoden jänteellä. 

Punainen puutarha on viehättävä, monipuolinen ja vahvatunnelmainen kertomuskokoelma. Vaikka tarinat ovat lyhyitä, henkilöhahmot tuntuvat läheisiltä - onhan lukija jo tutustunut heidän esihistoriaansa. Mukana on myös omaan makuuni sopivasti maagisia elementtejä ja tilaa tulkinnoille.

26. heinäkuuta 2015

Molly

Jämäkerien tuhoaminen jatkuu. Seuraavaksi kaivoin esiin kaksi pientä palloa Cascade 220 Heathersia. Raukkaparat olivat lojuneet lankalaatikossa jo yli kolme vuotta Buttony-villatakin jäljiltä.

Lankaa oli jäljellä 80 grammaa, juuri sopivasti uuteen lörppäpipoon. Sellaiselle oli tarvettakin, sillä totesin viime talvena, etten osaa enää ollenkaan käyttää lyhyitä, tiukasti istuvia pipoja. Kuljin siis koko talven tässä vanhassa lörpässä.


Ensi talven kuljen sitten tässä. Malli on Erin Ruthin supersuosittu Molly. Aivan mahtava. Monien muiden tavoin muokkasin pipon hieman lyhyemmäksi, muutoin seurasin ohjetta. Lankaa kului 75 grammaa.

Kokeilin silmukoiden luomiseen ensi kertaa Ysoldan Long-tail Tubular Cast on -tekniikkaa, ja taidankin jatkossa käyttää sitä kaikkiin joustimella alkaviin projekteihin. Luontireunasta tuli todella joustava ja siisti. Tekniikka tuntui myös huomattavasti nopeammalta ja helpommalta kuin joskus testaamani italialainen aloitus.

Sateinen, kolea heinäkuun päivä piti heti hyödyntää pipon kuvaamiseen. Eikö tullutkin uskottavan syksyinen otos?

21. heinäkuuta 2015

Susuwatari - nokipalleroita

Jos pidät Hayao Miyazakin elokuvista, saatat pitää myös kirjahyllyn lokerikon taustalevyyn askartelemistani supersimppeleistä huopakoristeista.


Edellisen rymsteerauksen seurauksena valkea levy päätyi paljon näkyvämmälle paikalle, ja halusin sen somisteeksi jotain kivaa. Viereisen hyllyn päällä asustavalta Totorolta sain vinkin hommata paikalle muutamia nokipalleroita. 

Leikkasin askarteluhuovasta ympyröitä, hapsutin reunat ja nypin sieltä täältä pois muutamia hapsuja. Liimasin huopasilmät ja taustaksi pienemmän pahviympyrän, jotta sain sinitarrattua pallerot levyyn.


Minusta näistä tuli aika hauskoja. Huopa tekee palleroista sopivan pörheitä, ja vaikka ne ovat littanoita, hapsut luovat hienoisen 3D-efektin. 

17. heinäkuuta 2015

Kauluspaita miehelle

Pääsin alkukesästä mukaan miehen vuosittaiselle [sic] vaateostosreissulle. T-paitojen, farkkujen ja shortsien lisäksi ostoslistalla oli pitkähihaisia kauluspaitoja toimistokäyttöön.

Valitettavasti kaupoista löytyi lähinnä kesämalliston lyhythihaisia ruutupaitoja ja hieman tyyriimpiä pukupaitoja. Siitä se ajatus sitten lähti.


Olen tähän saakka ommellut vaatteita ainoastaan itselleni. Omaan käyttöön tulevia kaavoja osaan ehkä jo hieman lukea ja muokkailla istuvammiksi, mutta miestenvaatteista ja niiden väljyysvaroista minulla ei ollut hajuakaan. 

Siispä marssin kirjastoon, lainasin Joka tyypin kaavakirja 2:n ja aloin piirtää. Joka tyypin kaavamuokkausten ja vaihepiirrosten avulla opin kauluspaidan anatomiasta huomattavasti enemmän kuin valmiista kaavoista - myös sen, mitä kohtaa kaavasta pitäisi muuttaa, jotta vaatteesta tulisi saajalle istuvampi.


Piirsin kirjan ohjeiden mukaan koon M, ja tein testipaidan vanhasta pussilakanasta. Totesin sekä pään- että kädentiet hieman turhan ahtaiksi ja avarsin niitä seuraavaan versioon. Lisäksi kaarsin sivusaumat loivasti, jotta paita ei olisi vyötäröltä aivan säkki. Takakappaleen laskosten ansiosta paidassa on nimittäin reilusti väljyyttä.


Mies halusi paidasta mustan, mille hurrasin hiljaa mielessäni. Mustat tikkaukset mustalla kankaalla antavat aika hyvin anteeksi pieniä epätarkkuuksia. Yritin kyllä parhaani mukaan tehdä mahdollisimman huoliteltua jälkeä, kun vaate kerran oli menossa jonkun muun käyttöön.


Kädenteillä saisi ehkä olla vieläkin enemmän tilaa ja niskassa kauluksen alla tikkaus luikertaa pikkuisen ulos ommeljuovasta. Mutta kaiken kaikkiaan paidasta tuli oikein siisti. Erityisen ylpeä olen kauluksen, nappilistan ja taskun pikkutarkoista tikkauksista.


Menestyksestä innostuneena ehdin jo luvata itselleni, että 


No, saapa nähdä. Jostain syystä en malta näpertää ompeluprojektejani yhtä kärsivällisesti kuin neuleita, joita voin ihan tyytyväisenä purkaa pitkänkin matkan saadakseni lopputuloksesta siistin. Yksikin vikatikki, ja tekisi mieli nakata koko roska menemään.

Sama pätee myös tekniikkaohjeisiin. Voin selailla tuntikausia neulekaavioita, innostua suunnattomasti erilaisista päättelytekniikoista tai tihrustaa videotutoriaaleista, mikä lisäys sopisi parhaiten mihinkin neulepintaan. 

Sen sijaan ompelukäsikirjojen ja -videoiden ohjeisiin tuskastun alta aikayksikön. Ne ovat niin ylenpalttisen pedantteja ja mallikuvat sietämättömän siistejä. Ikinä ei kangas yritä väkisin jäädä ryttyyn vetoketjuhalkion päässä ja hihojen istutuskin onnistuu kuin vettä vain. Suutun jo etukäteen, kun todellisuus on kuitenkin jotain ihan muuta, vaikka kuinka yrittäisin noudattaa ohjetta pilkulleen.

Luulen, että ilmiön juuret juontuvat koulukäsitöihin. Ala-asteella inhosin ompelua, koska olin siinä niin huono. Ensimmäisellä käsityönopettajallani oli tapana neulata valmiit työt esille kässäluokan korkkitauluille. Minun tekeleeni oli aina se epämuodostunut, saumoistaan moneen kertaan ratkottu ryttypallo muiden siistien töiden keskellä. Kässätunneilta tuttu turhautumiskiukku nousee vieläkin pintaan, jos jokin menee pieleen.

Ehkä voisin jo vähitellen päästä yli traumastani. Nytkin sain mieheltä tuotoksestani ylenpalttisen positiivisen palautteen: sehän näyttää ihan oikealta paidalta!


M-koon kauluspaitaan kului kangasta 1,6 m, joten paidan hinnaksi tuli 12 e + napit 4,80 e. Lisäksi tarvittiin mustaa ompelulankaa ja pieni pala tukikangasta.

Kaupassa vastaava peruspuuvillainen kauluspaita maksaa 30-40 euroa. Kerrankin voin siis todeta: tein itse ja säästin. Eikä muuten kiristä kaulus, eivätkä napit irtoa ensimmäisessä pesussa!

14. heinäkuuta 2015

Kaavojen säilytyksestä

Olen jo vuosia säilyttänyt piirtämiäni kaavoja A3-kokoisessa, kartonkisessa piirustussalkussa, joka on mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan todella sievä esine. Onneksi keksin aikanaan tämän käyttötarkoituksen, niin sain syyn hankkia sellaisen!


Otin tavakseni kiinnittää kaavanosat klemmareilla taitetun A4-arkin väliin ja kirjoittaa päälle kaavan speksit. Pienehkölle kaavamäärälle järjestelmäni toimi hyvin, mutta kesän aikana salkkuun on ilmaantunut niin vino pino uusia kaavoja, että sen penkominen alkoi olla ärsyttävää.

Niinpä marssin kauppaan, ostin säästöpakkauksen muovitaskuja ja ryhdyin pussittamaan kaavoja, kukin malli omaan taskuunsa. Taskun päällimmäiseksi laitoin kopion ohjeesta, jos sellainen oli olemassa.


Jouduin taittamaan kaavat pienemmiksi kuin ennen, mutta yllättäen nipuista ei tullutkaan sen paksumpia. Muovitasku toimii vähän kuin vakuumipakkauksena kaavapaperille: kevyellä pyyhkäisyllä se litistyy siistiksi paketiksi.

Pussitusurakan päätteeksi keräsin hameet, mekot ja paidat omiksi pinoikseen ja sidoin ne yhteen trikookuteen pätkillä.


Aih, miten houkuttelevilta ne nyt näyttävät! Ja niitä on paljon helpompi selatakin. Tässä nipussa on puseroita.


Pienen Google-avusteisen blogikierroksen perusteella ompelijat säilyttävät kaavojaan vaikka sun miten: mapeissa, pahvilaatikoissa, kirjekuorissa, käsityölehtien välissä, kartonkihylsyn ympärille rullattuina... 

Oma järjestelmäni on jonkinlainen pinon ja kansion yhdistelmä. Muovitaskut voisi tietenkin myös mapittaa, mutta en millään raaskinut luopua sievästä piirustussalkustani... ainakaan ennen kuin keksin sille jonkin toisen käyttötarkoituksen!