4. maaliskuuta 2015

Lumilapsi

Eowyn Iveyn Lumilapsi-romaanin (2013, The Snow Child 2012) sievässä kansikuvassa metsän puut yhdistävät tumman yötaivaan ja vaalean hangen niin, että voimakas kontrasti muuttuu harmaasävyiseksi välitilaksi. Sisäkannessa teosta luonnehditaan "aikuisten saduksi", ja vaikken ole aivan samaa mieltä tästä genremääritelmästä, kirjan keskeisin ja hurmaavin jännite syntyy yhtä kaikki sadun ja toden välille - yliluonnollisen kauniin ja karun realistisen välille, jonne avautuu eräänlainen harmaa alue. 

1920-luvun Alaskaan uudisraivaajiksi muuttaneet Mabel ja Jack ovat lapseton pariskunta, jota painaa yhteinen mutta jakamaton suru lapsettomuuden ja vuosia aiemmin kuolleena syntyneen pienokaisen vuoksi. Kun ensilumesta muotoiltu pieni lumilapsi ruumiillistuu metsän reunaan ilmestyväksi vaaleaksi tytöksi, on parin selvitettävä, mihin he uskaltavat uskoa.


Vaikka tarinaa kerrotaan sekä Mabelin että Jackin näkökulmasta, nousee kertomuksen päähenkilöksi ainakin omassa luennassani Mabel. Tytön ilmestyminen tuo ilon takaisin tämän turtuneeseen mieleen mutta pakottaa tämän samalla kohtaamaan aiemman menetyksensä taakan.

Kertomuksen edetessä Mabel pelkää tytön olevan vuoroin satua ja totta, yksinäisen talven harha tai petojen armoilla metsässä samoileva avuton lapsi. Havaittuaan tytön ilmestyvän ja katoavan lumen myötä Mabel samastaa tämän mielessään vanhan sadun Snegurotškaan, Lumineitoon. Kuten monilla kansansaduilla, Lumineidon kertomuksella on lukuisia erilaisia loppuvariaatioita, jotka välkkyvät Mabelin mielessä läpi kirjan. Samalla lukija usutetaan pohtimaan, mihin hän haluaa uskoa - tytön kämmenistä esiin pyrähtäviin lumimyrskyihin ja luonnottoman kevyiin askeleihin hangella vai orpolapsen selviytymistarinaan näätäloukkuineen ja tuohivakkoihin kerättyine juurineen?

Romaanin satumainen tunnelma on vahvimmillaan sen alkupuolella. Jokin lumouksessa särkyy tytön astuessa yhä useammin esiin metsän kätköistä. Etualalle nousee tapahtumaympäristön raadollisempi puoli: liejuisten peltojen, epävarman toimeentulon ja höyryävien hirven sisälmyksien Alaska. Silti kirjaa tekee mieli lukea aina vain eteenpäin, onhan tämäkin maisema omalla tavallaan tarunhohtoinen. 

Kertomuksen syvyys on sen taidossa kuvata kasvamista: kuinka päähenkilöt oppivat hyväksymään erilaisuuden, epävarmuuden, kiintymyksen mukanaan tuoman menetyksen pelon ja luopumisen surun. Erityisesti Mabel oppii tallentamaan onnelliset muistot luonnoskirjaansa ja nauttimaan ilonhetkistä, olivat ne kuinka ohimeneviä tahansa. Tämä auttaa häntä hyväksymään tytön tekemät valinnat ja niiden seuraukset.

Lumilapsi on vetoavasti kirjoitettu, koukuttava kirja, josta ei kuitenkaan jää mieleen pyörimään sen suurempia pohdintoja vaan lähinnä seesteinen, kirkas olo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti