15. maaliskuuta 2015

Kaissit

Nyt olen ylpeä: suunnittelemani lapaset pääsivät mukaan uusimpaan Ullaan!


Siellä ne ovat samassa lehdessä, jossa niin monet kotimaisista neuleidoleistani ovat aiemmin julkaisseet ohjeita! 

Lukijana suhteeni Ullaan on ollut läheinen jo kauan. Neuleharrastusta aloitellessani se oli tärkein inspiraation ja ohjeiden lähteeni. Vaikka ylivoima laantui liityttyäni Ravelryyn ja opittuani lukemaan myös vieraskielisiä ohjeita, katsastan edelleen jokaisen numeron huolella läpi ja turvaudun säännöllisesti artikkeliarkiston tekniikkavinkkeihin. 


Itse lapaset valmistuivat jo viime vuoden puolella, maanisen suunnitteluvimman seurauksena. Yritin viikkotolkulla luoda lapasmallia, joissa olisi hillityn säännöllinen pintakuvio ja leveä, toispuoleinen palmikko. Tein valmiiksi asti viisi erilaista oikean tai vasemman käden lapasta sekä lukuisan määrän puolikkaita, kunnes tuskastuin koko yritykseen ja päätin tehdä jotain yksinkertaisempaa. 

Tykästyin ajatukseen vinoraidoista, jotka kiertyisivät lapasten kärjissä sädekavennusten myötä yhteen. Raitojen väliin lisäsin mininyppyjä antamaan lisää tekstuuria. Koska en halunnut kerroksen alkamiskohdan kiertävän kuvion mukana, katkaisin kuvion pienellä palmikolla. 

Hyvän aikaa sen jälkeen, kun lapaset olivat valmistuneet ja ohje kirjoitettu, selailin kirjastossa talven Interweave Knits -lehteä. Olin saada sätkyn, kun bongasin muuan lapasmallin, jossa oli yhdistetty nyppyjä ja koholle nousevia vinoruutuja. 

Vedettyäni hetken henkeä sain vakuutettua itseni siitä, etteivät mallit ole läheskään samanlaiset: toisessa on raidat ja toisessa ruudut, taustatekstuurina toisissa nurja ja toisissa oikea, nypyt ovat aivan eri kokoluokkaa, peukalo- ja rannekeratkaisut ovat vallan erilaiset, eivätkä minun lapaseni ole kämmekkäät.

Huh, tulipahan koettua sekin, että säikähtää matkineensa mallia, jota ei ole edes koskaan nähnyt!

Ja katsokaas muuten Paige Reisenfeldin Quickdraw-puseroa, jonka ohje julkaistiin juuri tässä kuussa. Sillähän on jotain yhteistä tammikuussa valmistuneen 100 Golden Shoesin kanssa! Ihmeellistä, miten sitä voi tehdä jotain muka ihan omasta päästään, ja toisella puolella maapalloa joku pohtii samaan aikaan jotain samansuuntaista.

7. maaliskuuta 2015

Batiikkikukkamekko

On jälleen se aika vuodesta, kun lisääntyvä valo herättää kesämekko-ompelijan talviuniltaan.

Helmi-maaliskuussa on hyvä aika aloittaa: käsityölehtien kevät- ja kesänumeroita löytyy vielä suoraan hyllystä kirjastossa, ja kangaskaupoissa on esillä kevään uutuuksien ohella myös syksyn jämiä. Omaan värisilmääni kevät- ja kesäkankaat ovat usein joko turhan räikeitä tai pastelleja.


Olen edelleen jumissa selkeissä linjoissa, polvipituisissa helmoissa, prinsessaleikkauksissa ja fiftarivaikutteissa. Hyvä niin, sillä aiempien etsintöjen ansiosta mieleen tuli heti muutama vaihtoehto.


Tässä laskosmekossa (Suuri käsityölehti 4/2013) on kaunis helma ja juuri sellainen vyötärökaitale, joita olen lisäillyt moniin aiempiin projekteihini. Yläosa sen sijaan on ehkä turhankin vähäeleinen. Kenties siitä saisi mielenkiintoisemman muotoilemalla pääntien uudelleen.


Tätä mallia luonnehditaan lehdessä (Suuri käsityölehti 3/2013) epämääräisesti "vintagemekoksi". Leikkaus on aika jännittävä! Kaavanosia on tasan kaksi: etu- ja takakappale. Molemmissa on nerokkaat muotolaskokset. Tätä täytyy vielä joskus kokeilla, vähän lyhyemmällä helmalla.


Tällä kertaa päädyin kuitenkin Burda 5/2011 -lehden malliin 108 A. Yllä olevan kuvan perusteella olisin tuskin innostunut, mutta samasta mekosta oli lehdessä myös pidempi versio, jonka linjat näyttivät huomattavasti houkuttelevammilta:


Molemmissa mallimekoissa näytti olevan jonkin verran väljää vyötäröllä. Sovittaessa kaavat istuivat kuitenkin täydellisesti, joten en tehnyt niihin mitään muutoksia. Ehkä mekot eivät vain sopineet pitkille, hoikille valokuvamalleille, varsinkaan kun mekko on mitoitettu hieman lyhyemmälle varrelle kuin Burdan mallit yleensä.

Selän pitkää piilovetoketjua jännitin - yleensä olen siirtänyt vetoketjun sivusaumaan, mutta tässä mallissapa ei ole sellaisia ollenkaan! Pakko oli uskaltaa, ja hyvä siitä tuli. Voisin viimein hankkia piilovetoketjupaininjalan, niin ei tarvitsisi näin paljon jännätä.


Helman pituus on juuri ja juuri riittävä, seuraavalla otolla lisään ehkä muutaman sentin. Tässä ohjeen mukaisessa pituudessa mekko vei vaatimattomat 1,1 metriä kangasta, ja se on kyllä mallille suuri plussa.

Kun kankaan kulutus on maltillinen, kaltaiseni saiturikin raaskii ostaa juuri sitä kangasta, joka silmää eniten miellyttää, vaikka se olisikin metrihinnaltaan hieman tyyriimpää. Vaihtoehtoja on muutenkin enemmän, kun palakankaistakin saattaa löytyä sopiva pätkä. 


Vertailun vuoksi yllä esiteltyihin Suuren käsityölehden mekkoihin kuluu kumpaankin noin 2,3 metriä kangasta ja vielä pari metriä vuorikangasta päälle. Niin ihania kuin runsaat liehuhelmat ovatkin, tuplametrit tarkoittavat tuplahintaa.

Mieluummin teen samoilla euroilla tuplamäärän mekkoja!

4. maaliskuuta 2015

Lumilapsi

Eowyn Iveyn Lumilapsi-romaanin (2013, The Snow Child 2012) sievässä kansikuvassa metsän puut yhdistävät tumman yötaivaan ja vaalean hangen niin, että voimakas kontrasti muuttuu harmaasävyiseksi välitilaksi. Sisäkannessa teosta luonnehditaan "aikuisten saduksi", ja vaikken ole aivan samaa mieltä tästä genremääritelmästä, kirjan keskeisin ja hurmaavin jännite syntyy yhtä kaikki sadun ja toden välille - yliluonnollisen kauniin ja karun realistisen välille, jonne avautuu eräänlainen harmaa alue. 

1920-luvun Alaskaan uudisraivaajiksi muuttaneet Mabel ja Jack ovat lapseton pariskunta, jota painaa yhteinen mutta jakamaton suru lapsettomuuden ja vuosia aiemmin kuolleena syntyneen pienokaisen vuoksi. Kun ensilumesta muotoiltu pieni lumilapsi ruumiillistuu metsän reunaan ilmestyväksi vaaleaksi tytöksi, on parin selvitettävä, mihin he uskaltavat uskoa.


Vaikka tarinaa kerrotaan sekä Mabelin että Jackin näkökulmasta, nousee kertomuksen päähenkilöksi ainakin omassa luennassani Mabel. Tytön ilmestyminen tuo ilon takaisin tämän turtuneeseen mieleen mutta pakottaa tämän samalla kohtaamaan aiemman menetyksensä taakan.

Kertomuksen edetessä Mabel pelkää tytön olevan vuoroin satua ja totta, yksinäisen talven harha tai petojen armoilla metsässä samoileva avuton lapsi. Havaittuaan tytön ilmestyvän ja katoavan lumen myötä Mabel samastaa tämän mielessään vanhan sadun Snegurotškaan, Lumineitoon. Kuten monilla kansansaduilla, Lumineidon kertomuksella on lukuisia erilaisia loppuvariaatioita, jotka välkkyvät Mabelin mielessä läpi kirjan. Samalla lukija usutetaan pohtimaan, mihin hän haluaa uskoa - tytön kämmenistä esiin pyrähtäviin lumimyrskyihin ja luonnottoman kevyiin askeleihin hangella vai orpolapsen selviytymistarinaan näätäloukkuineen ja tuohivakkoihin kerättyine juurineen?

Romaanin satumainen tunnelma on vahvimmillaan sen alkupuolella. Jokin lumouksessa särkyy tytön astuessa yhä useammin esiin metsän kätköistä. Etualalle nousee tapahtumaympäristön raadollisempi puoli: liejuisten peltojen, epävarman toimeentulon ja höyryävien hirven sisälmyksien Alaska. Silti kirjaa tekee mieli lukea aina vain eteenpäin, onhan tämäkin maisema omalla tavallaan tarunhohtoinen. 

Kertomuksen syvyys on sen taidossa kuvata kasvamista: kuinka päähenkilöt oppivat hyväksymään erilaisuuden, epävarmuuden, kiintymyksen mukanaan tuoman menetyksen pelon ja luopumisen surun. Erityisesti Mabel oppii tallentamaan onnelliset muistot luonnoskirjaansa ja nauttimaan ilonhetkistä, olivat ne kuinka ohimeneviä tahansa. Tämä auttaa häntä hyväksymään tytön tekemät valinnat ja niiden seuraukset.

Lumilapsi on vetoavasti kirjoitettu, koukuttava kirja, josta ei kuitenkaan jää mieleen pyörimään sen suurempia pohdintoja vaan lähinnä seesteinen, kirkas olo.