12. helmikuuta 2015

Kyllin hyvä

Nyt ollaan vaihteeksi hankalampien pohdintojen äärellä.

Tulin lukeneeksi Kirsi Räisäsen ja Jouko Lestisen kirjan Kyllin hyvä : ole viisaasti itsekäs. Tämä Työterveyslaitoksen kustantama tiivis opas ilmestyi alunperin vuonna 2006 ja viimeisin, uudistettu painos vuonna 2013. Sinänsä on hieman surullista, että teoksesta on ehditty seitsemässä vuodessa ottaa jo viisi painosta.


Kyllin hyvä nojaa kognitiiviseen psykoterapiaan ja (ronskisti yksinkertaistettuna) ajatukseen, että henkisesti uuvuttavat työelämän toimintamallimme - kuten ylisuorittaminen tai uhrautuminen - johtuvat lapsuudessa omaksumistamme skeemoista. Negatiivinen ydinuskomus (esimerkiksi "olen mitätön") saa meidät reagoimaan erilaisiin haasteisiin, pettymyksiin tai mahdollisuuksiin tietyn automatisoituneen toimintamallin mukaisesti. Tiedostamattamme skeema myös laittaa meidät välttelemään tietynlaisia tilanteita ja hakeutumaan toistuvasti toisiin.

Kyllin hyvä on vahvasti popularisoitu teos, ja sen esittämät syy-seuraussuhteet tuntuvat paikoin turhankin yksinkertaistavilta. En ole alan asiantuntija, joten en lähde kritisoimaan ajatuskulkuja sen enempää. Sen sijaan haluaisin hieman penkoa kirjan herättämää kysymystä: kuinka aikuisia me aikuiset oikeastaan olemme?

Räisänen ja Lestinen kirjoittavat siis, että työelämää hankaloittavat toimintamallimme juontavat juurensa tapaan, jolla olemme lapsuudessamme (ja aina siitä saakka) oppineet reagoimaan asioihin. Olemme omaksuneet tietyn automaattilaukaisulla varustetun selviytymisstrategian vastoinkäymisten, menestyksen hetkien ja ylipäätään vuorovaikutustilanteiden varalle. Tämä "autopilotti" hämärtää kykymme analysoida, käsitellä ja hallita tilannetta objektiivisesti, järkevän aikuisen ottein.

Kyllin hyvä antaa yleisluontoisen toimintaohjeen:
tunnista skeemamoodisi, pysähdy hetkeksi ja etsi terve sisäinen aikuisesi. 

Jos huomaat vaativasi itseltäsi liikaa, terve aikuinen hillitsee. 
Jos mukaudut liikaa ja uhriudut, terve aikuinen puolustaa. 
Jos moitit ja häpeät itseäsi, terve aikuinen tukee ja lohduttaa. 

Miten minusta tuntuu, että yllättävän monelta on hukassa tämä terve sisäinen aikuinen? Voisiko jopa sanoa, että se on kokenut eräänlaisen inflaation? Riittääkö vakaa, luotettava, suunnitelmallinen ja ennustettava aikuinen enää mihinkään, kun työelämä vaatii luovuutta, heittäytymistä, leikkisää innovatiivisuutta ja rohkeaa persoonallisuutta? 

Ja hetkinen - aivan kuin olisin lukenut viime aikoina vaikka kuinka monta kirjoitusta, joissa aikuiset näyttäytyvät lapsina. 

Esimerkiksi Reetta Räty ihmetteli viikko sitten Helsingin Sanomissa julkaistussa kolumnissaan, kuinka voi olla normaalia, että "aikuinen ihminen itkee väsymystä" työviikon päätteeksi. Kuin rattaissaan kiukkuitkua vääntävä lapsi kotimatkalla, kun päivä on venynyt liian pitkäksi. Eikö terveen aikuisen kuuluisi osata rajata työnsä voimavarojensa mukaisiksi?

Ilmiö ei koske vain työelämää. Tämän päivän Helsingin Sanomissa julkaistiin Jyri Engeströmin haastattelu, jossa esiin nousee huoli siitä, että aikuiset(kin) janoavat vapaa-ajallaan yksinkertaista, nopeaa, koukuttavaa huvia. Kuin lapset, jotka elävät vain nykyhetkeä kykenemättä sitoutumaan pitkäjännitteisempään työskentelyyn suurempien päämäärien, tavoitteiden tai tyydytysten eteen. 

Eikö terveen aikuisen kuuluisi hahmottaa laajojakin prosesseja? Eivätkö itsekontrollin muodostuminen ja kyky siirtää välitöntä tyydytystä tuonnemmaksi kuulu yksilön kehityksen tärkeimpiin vaiheisiin? Onko todella niin, että 24/7 saatavilla olevat viihdykkeet auttavat meitä välttämään ne tärkeät hetket, jolloin tylsistyneinä, pakon edessä, joutuisimme kuuntelemaan omia ajatuksiamme - ehkä jopa kasvamaan ja aikuistumaan?

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä aikuisista lapsista vuonna 2006 kirjan julkaissut Michael Bywater miettii viime vuosien kehityksestä.

Tekeekö työelämän kriisitila terveen aikuisen puutteesta oikeastaan hyveen, kuten Rädyn kolumnissa vihjataan? Ovatko aikuisten itkupotkuraivarit entistä yleisempiä ja sallitumpia? 

7. helmikuuta 2015

Hullut terrierisukat ja -haalari

Jos joku olisi pari vuotta sitten väittänyt, että tulen vielä joskus esittelemään blogissani koiran vaatteita, olisin nauranut päin naamaa. 

Ulkoilevan lemmikin kuuluu saada käyttäytyä eläimellisesti: nuuskia, kahlata ja rypeä. Vaatteiden ajattelin olevan tässä touhussa vain tiellä.

Mikä logiikassani mätti? Tietenkin se, että jos unohdetaan rusetit ja Burberry-ruudulliset lämmikeloimet, koirien vaatteet on suunniteltu nimenomaan mahdollistamaan eläimellinen meno.


Lyhyet koivet yhdistettyinä pitkiin maha- ja tassukarvoihin pitävät huolen siitä, että koirakämppikseni näyttää keväästä syksyyn suunnilleen tältä.

Lika nyt ei vielä ole ongelma - sitkeästi vain huuhdotaan ja kuivataan lenkin jälkeen, jos ei haluta mutakuorrutusta mattoihin. Kurahaalareita meillä ei siis käytetä.

Mutta sitten tulevat talven nollakelit.


Nuoskalumi tarttuu turkkiin aika tehokkaasti. Mikä ikävintä, se pakkautuu tiiviiksi paakuiksi polkuanturoiden väliin niin, ettei koira kärsi edes kävellä. Siinä alkaa vankkumattominkin eläinvaatteiden vastustaja murtua, kun pysähtelee aamulenkillä sadan metrin välein sulattamaan lunta paljain käsin koiran tassuista. 

Eläinkauppojen valmistossut eivät tässä tapauksessa auttaneet, koska rodun mittasuhteet ovat niin hullunkuriset: suuret tassut ja kapeat kintut. Tassuosastaan sopivan kokoisia tossuja ei tahdo saada varresta kyllin kireälle, joten jalkineet tipahtelevat reitin varrelle.


Ratkaisin ongelman niin kuin neuloja sen ratkaisee: villasukilla!

Kantapää on maltillisesti muotoiltu lyhennetyillä kerroksilla, ja varret ovat joustinta pukemisen helpottamiseksi. Neuloin varteen sopivalle korkeudelle reikärivin, josta pujotin läpi kuminauhan ja lisäsin nyörinkiristimen.

Tossut ovat huopuneet käytössä jonkin verran mutta kestäneet kuitenkin ehjinä jo hyvän aikaa. Kangastossuihin verrattuna näissä on se etu, että kynnet mahtuvat läpi neuloksen rei'istä, joten pito on ihan kohtalainen. Toistaiseksi kaikki neljä tossua ovat myös pysyneet tallessa. Jos joku niistä sattuisi katoamaan hankeen, ainakaan ei tarvitse ostaa neljää uutta tilalle. Sen kun näpertää yhden lisää.


Tassut ovat ehdottomasti tärkein suojelualue. Jos haluaa välttää myös lumipaakkujen kerääntymisen kainaloihin ja rintatupsuun, voi tossujen kaveriksi pukea itsetehdyn haalarin. Se on liukasta ulkoilukangasta, joten siihen ei tartu juuri mikään. Peräpäästä haalari on avoin, joten sinne voi muutama lumipallo kertyä. Ne eivät kuitenkaan menoa haittaa.


Miltä kuulostaa? Joko minusta on hullun kissanaisen lisäksi tullut hullu koiravaatturi?