25. tammikuuta 2015

100 Golden Shoes for My Irish Pony

Suuremmilla neuleprojekteillani on taipumus vähän venähtää, vaikka varsinaisia ongelmia ei matkalle osuisikaan. Tämän villapaidan taru alkoi reilu vuosi sitten, kun keksin haluta leijonankeltaisen paidan, jonka etuosa olisi yhtenäistä, säännöllistä palmikkoneulepintaa.


En löytänyt mieleistä mallia, vaikka selasin Ravelrya tuntitolkulla ja lisäksi kaikki kirjaston lehtivaraston Modat, Novitat sekä Suuret ja Kauneimmat käsityöt. Päätin siis kehitellä sopivan kuvion itse. Lukuisten yritelmien ja viritelmien jälkeen päädyin jonnekin Grey Havensin ja vanhasta Modasta bongaamani palmikkopaidan välimaastoon.

Neuloin paidan aivan innoissani hihoja vaille valmiiksi, mutta sitten tuli stoppi. Ja sitähän kestikin sitten kuukausikaupalla, yli kevään, kesän, syksyn ja alkutalven. 


Paitaparka! Sinne se hautautui keskeneräisten laatikkoon yhdessä erään vieläkin pitkäikäisemmän villatakkiprojektin kanssa, vaikkei kummassakaan ollut mitään muuta vikaa kuin tylsät, yksiväriset hihat sileää neuletta.

Siellä tämä varmaan vieläkin lojuisi, ellei miekkonen olisi keksinyt ilkeän nerokasta sääntöä: saan aloittaa yhden uuden yläosan per valmistunut hihapari. Ja nyt oli aivan pakko päästä aloittamaan seuraava villatakki...

No, mitäpä tuosta, vaikka projektit vähän venyvät. Dediksiä on ihan tarpeeksi harrastusten ulkopuolella, ja tästäkin paidasta tuli lopulta oikein kiva.


Kokeilin ensimmäistä kertaa tällaista hiharatkaisua, jossa istutetun hihan linjoja mukaillaan saumattomasti lisäyksin ja kavennuksin. Hihoista tuli melkoisen istuvat ottaen huomioon, että sävelsin pitkälti omin päin katsoen mallia vain jostain sattumanvaraisesta blogista (jota yritän nyt kuumeisesti jäljittää uudelleen). Hieman kiristää tuosta kainalon etupuolelta, mutta pienin viilauksin tällaisia voisi kokeilla uudemmankin kerran.

15. tammikuuta 2015

Maresi : Punaisen luostarin kronikoita

Vaikken enää hetkeen ole vinkannut yläkoululaisille, ikään kuin vanhasta muistista olen tullut lukeneeksi joitakin nuortenkirjoja. Ja mikäs on lukiessa, kun tarjolla on sellaista herkkua kuin Finlandia Junior -palkinnon voittanut Maria Turtschaninoffin romaani Maresi : Punaisen luostarin kronikoita (Maresi : krönikor från Röda klostret, 2014). 


Vanhana vinkkarina riemastuin aivan ensimmäiseksi siitä, että fantasiakertomus on kerrankin saatu mahtumaan helposti lähestyttävään kokoon, reiluun parinsataan sivuun. Ja millainen kertomus! Vahvatunnelmainen, mukaansatempaava tarina, jonka pinnan alla riittää painavaa asiaa. 

Kertomuksen keskiössä on Punaisen luostarin sisarten ja noviisien yhteisö. He elävät palvellen Jumalatarta, jolla on kolmet kasvot: Neidon, Äidin ja Akan. Viittaukset kristinuskon maskuliinisempaan kolminaisuuteen ovat selkeät, mutta fantasiamaailman uskonnolla on toki maagisempiakin ulottuvuuksia. Jumalattaren mystisiä voimia käytetään ennen kaikkea suojelemiseen, ja luostari toimiikin turvapaikkana miesten hallitseman maailman murjomille naisille ja tytöille.

Romaani toi etenkin alussa mieleeni Maameren tarinat. Punainen luostari sijaitsee saarella ja on noviisien näkökulmasta melko koulumainen. Kertojana toimiva Maresi-noviisi on jo luostariin saapuessaan kantanut mukanaan raskasta taakkaa: Akan kutsua kohti varjojen ja kuoleman ovea. Elämän ja kuoleman ovihan löytyy myös Maameren tarinoista, ja nuorella Gedillä on taakkanaan varjo. Molemmissa näissä fantasiamaailmoissa luonnon tasapainon säilyttäminen ja kunnioittaminen ovat tärkeitä. Maresin kertomuksessa korostuu Punaisen luostarin asukkaiden ainutlaatuinen, kestävä tapa kerätä verisimpukoiden kallisarvoista väriainetta - kaikkialta muualla simpukkayhdyskunnat on pyydetty sukupuuttoon. 

Yhteistä on myös feministinen pohjavire, joka on monesti läsnä Ursula Le Guinin tuotannossa ja hyvin voimakas Turtschaninoffin kertomuksessa. Naisten asemaa ja oikeuksia tuodaan esille paitsi joidenkin noviisien taustakertomusten ja koko luostarin historian kautta myös tarinan tapahtumissa. Kun miehet rantautuvat Menoksen pyhälle saarelle ja tunkeutuvat luostariin, sukupuolten välinen sota muuttuu hyvin konkreettiseksi. Miesten turvautuessa metallisiin aseisiin ja väkivaltaan naisten puolustautumiskeinot ovat varsin erilaiset mutta aivan yhtä hurjat.

Kertomuksen vahvuutena pidin juuri sitä, että se onnistuu olemaan yhtä aikaa metaforinen ja kielellisesti kaunis fantasiataru mutta myös sievistelemättömän brutaali. Alkuäitien perustaman rauhallisen yhteisön ulkopuolisessa maailmassa naisia ruoskitaan, raiskataan ja haudataan elävältä. Ja kun luostarin naisten hiuksistaan esiin kampaama mahtava myrsky ei riitä pysäyttämään miehiä, alkavat veri ja eritteet todella roiskua. Jos romaania toisaalta haluaa ajatella nuoren naisen kehityskertomuksena, on Maresi melko tyypillinen tyttökirjojen sankaritar: lukemisesta kiinnostunut, tiedonjanoinen, epäitsekäs ja kaikin puolin hyvää tarkoittava.

Olin iloinen teoksen loppuratkaisusta ja siitä, että olin tunnistavinani kertomuksessa tiettyjä koukkuja, jotka lupailevat Punaisen luostarin kronikoille jatkoa eri henkilöiden kertomina ja tähdittäminä. 

11. tammikuuta 2015

Totorot

Uusien opiskelukuvioiden ansiosta olen viettänyt syksyn ja talven säästökuurilla. Henkilökohtaisten rahoitusmarkkinoiden mullistus ei kuitenkaan ole vaikuttanut neuleharrastukseen, kiitos anteliaan lähipiirin. 

Toissajouluna - siis jouluna 2013 - sain lahjakortin Lankamaailmaan. Siitä riitti koko viime vuoden tarpeisiin, omilla pennosilla hankin vain muutaman kerän Novitaa. 

Joululahjalangoista valmistuivat myös nämä Totoro-lapaset miekkosen kouria lämmittämään.


Tein samat muokkaukset kuin edellisessä Totoro-parissa: kämmenselkään onteloneuleena suurempi kaavio katakana-teksteineen, kämmenpuoli ja peukalot yksiväristä, yksinkertaista sileää. Harmaalla langalla neuloin siis aina täysiä kierroksia, mutta valkealla vain kämmenselän puolta edestakaisin. 

Joka toisen kerroksen neulominen ensin oikealta vasemmalle (harmaalla) ja sitten vasemmalta oikealle (valkealla) on hieman työlästä, mutta lopputulos on hyvinkin vaivan arvoinen. Tuskin olisin saanut aikaan yhtä siistiä jälkeä kirjoneuleena, sen verran paljon mallissa on pitkiä langanjuoksuja. Peukaloiden pikkutotorot kirjoin jälkikäteen.


Totoroiden valmistumisen myötä toissajouluisia lahjalankoja on jäljellä enää parin Maija-kerän verran, ja nekin on varattu eräisiin villapaidan hihoihin, jotka ovat jo tovin odottaneet inspiraation comebackia keskeneräisten laatikossa. 

Mutta ei hätää! Kaapissa odottaa kasa ihanaa villatakkilankaa - ensimmäinen ostos kollegoilta viime syksynä saamallani Lankaidean lahjakortilla, joka riittänee vallan mainiosti tämän vuoden tarpeisiin.

Kiitos siis lahjojille harrastustoiminnan tukemisesta ja köyhän neulojan mielenterveyden vaalimisesta!