21. heinäkuuta 2014

Hotelli Panama

Lupaus-sarjasta lukuvuoroon ehti Jamie Fordin romaani Hotelli Panama (2011, Hotel on the Corner of Bitter and Sweet 2009), joka vie lukijan toisen maailmansodan aikaisen Seattlen aasialaiskaupunginosiin. 

Innostuin oitis kirjan aihepiiristä, sillä se oli minulle ennalta tyystin vieras. Oli hätkähdyttävää tajuta, etten todellakaan tiennyt yhtään mitään amerikanjapanilaisten kohtalosta toisen maailmansodan aikana. Suomalainen kouluopetus keskittyy lähinnä Euroopan tapahtumiin, enkä muista edes kuulleeni koskaan aiemmin amerikanjapanilaisille perustetuista internointileireistä. Onneksi on kaunokirjallisuus!

Fordin romaani ei tosin ole mikään dokumentaarinen kuvaus leireistä, kaukana siitä. Hotelli Panama on rehellinen rakkauskertomus, johon yhdistyy pohdintaa eri sukupolvien kokemuksista maiden, kansallisuuksien ja identiteettien välissä.


Tarinan päähenkilö on 40-luvulla nuoruuttaan elävä Henry, jyrkästi kansallismielisen kiinalaissiirtolaisen poika. Henryn isän suhde Amerikkaan ja kotimaa Kiinaan on täynnä ristiriitoja. Hän säästää rahaa lähettääkseen Henryn suorittamaan perinteiset opinnot Kiinassa, mutta sitä odotellessa hän haluaa poikansa pääsevän osalliseksi kaikista Amerikan tarjoamista mahdollisuuksista. Kiinalaiskaupunginosan koulun sijasta Henry laitetaan valkoisten kouluun, jossa hänestä tulee kiusattu, mukiloitu keittiöapulainen. Isän määräyksestä Henryn on myös puhuttava kotona ”amerikankieltä”, vaikka vanhemmat eivät edes ymmärrä englantia. Kielikysymys muodostuu romaanissa vertauskuvaksi sukupolvien välisen ymmärtämättömyyden ja puhumattomuuden kuilusta.

Toinen vertauskuvallinen yksityiskohta on ”Olen kiinalainen”-rintamerkki, jota Henryn isä pakottaa tämän kantamaan paidassaan. Merkin on tarkoitus erottaa Henry viereisen kaupunginosan japanilaislapsista, jotta tämä kiinalaisena (Yhdysvaltain liittolaisena) säästyisi japanilaisille (vihollisille) koituvilta ongelmilta. Samalla rintamerkki kuitenkin erottaa Henryn näkyvästi siitä, mihin isä koulu- ja kielivalinnoilla yrittää tätä pakkointegroida – amerikkalaisuudesta. Tiukasti kiinalaisista perinteistä ja elämäntavasta kiinni pitävä isä ei pysty yhdistämään kahta kansallisidentiteettiä, vaan ne ovat jatkuvassa sodassa toisiaan vastaan.

Sodassa ovat myös Yhdysvallat ja Japani. Sotatilan kärjistyessä japanilaiskaupunginosan tyhjentäminen erottaa Henryn ihastuksestaan, toisen polven amerikanjapanilaisesta Keiko-tytöstä. On hurjan ironista, että kansallisuuskompleksiensa kanssa kamppailevan kiinalaisperheen sijasta internointileirille kuljetetaan Keikon perhe, jossa eletään kuin missä tahansa amerikkalaisperheessä, puhutaan virheetöntä englantia, syödään amerikkalaista aamiaista ja kuunnellaan jazzia, swingiä ja bluesia.

Kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla: 1940-luvulla ja vuodessa 1986, jolloin kiinalais- ja japanilaiskaupunginosien välissä seisovaa Hotelli Panamaa aletaan remontoida uudelleen käyttöön ja sen kellariin säilöön kannetut internoitujen japanilaisperheiden tavarat tuodaan päivänvaloon. Henrylle matkalaukut ovat portti mielestä pois sysättyihin muistoihin, joiden myöntäminen ja käsittely auttavat myös paikkaamaan suhdetta Henryn ja tämän pojan välillä. Sukupolvien välisen ymmärryksen ja isäsuhteiden käsittelyn kannalta kahdessa aikatasossa liikkuminen onkin perusteltu ratkaisu, vaikka paikoitellen kaksi tarinaulottuvuutta tuntuvat olevan hieman epätasapainossa.

Kuten muutkin Lupaus-sarjan kirjat, Hotelli Panama on juonivetoinen romaani. Henryn ja Keikon tarina on surullisen suloinen, herttaisen vanhanaikainen ja viaton rakkaustarina, jossa kirjoitetaan kirjeitä ja pidetään kädestä piikkilanka-aidan läpi. Taitavasti se on kuitenkin kirjoitettu, kun paatunut 2010-lukulainenkin välillä liikuttuu.
  • Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa
  • Robert Goolrick: Luotettava vaimo
  • Jamie Ford: Hotelli Panama
  • Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan
  • M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti