24. heinäkuuta 2014

Cernit-sealyt

Lupauduin jälleen seuralaisen ominaisuudessa mukaan koiranäyttelyihin. Tällä kertaa kyseessä ovat hieman suuremmat kekkerit: World Dog Show eli Maailman Voittaja -näyttely 2014 järjestetään elokuun alussa Helsingissä. Näyttelyyn on ilmoitettu mukaan peräti 21 247 koiraa, jotka edustavat 360 eri rotua.

Tapahtuman koko hahmottuu ehkä paremmin yksittäisiä rotuja tarkastelemalla. Fanitettavani on sealyhaminterrieri, joita on suomalaisissa kv-näyttelyissä mukana yleensä noin 1-6. Maailman Voittaja -näyttelyyn on ilmoitettu 37 sealya. En ole ikinä nähnyt niin montaa yhtä aikaa, ja tuskin tulen enää koskaan näkemään.


Kun kerran lupauduin mukaan tähän hulluuteen, ajattelin tehdä sen perusteellisesti. Valmistin siis käsityönä aitoja fanituotteita: cernit-massasta muotoiltuja sealyham-rintakoruja!


En ollut koskaan aiemmin tehnyt mitään askartelumassasta. Hämmentävän hauskaa puuhaa! Jos menee pieleen, senkun lyttää, vetreyttää ja muotoilee uusiksi. Joskin huomasin pian, että tälle rodulle niin tärkeä hohtavanvalkea turkki saattaa useamman uudelleenmuotoilukerran jälkeen hieman harmaantua. 

Minulla ei ollut käytössä sen kummempia apuvälineitä kuin pieni mattoveitsi sekä pari voipaperilla päällystettyä leikkuulautaa, joiden välissä litistin massapalaset. Niillä sain aikaan ihan kivat wuffet. 


Uunissa kovettamisen jälkeen kiinnitin koirien taakse pikaliimalla koruneulat. Tajusin liian myöhään, että neula kannattaa kiinnittää mahdollisimman lähelle yläreunaa, jotta koru ei kankaaseen kiinnitettynä keikkaa eteenpäin. Pikaliima tarttuu massaan erittäin tukevasti noin nanosekunnissa, joten ensimmäisestä koirasta tuli ns. lemmikkiluokkalainen.


Olisikohan tällä kvartetilla saumaa kasvattajaluokassa? Tarpeeksi läheltä katsottuna jokainen on kyllä ihan erilainen. Massaa kului reilusti alle puoli pakettia, joten vielä voin jatkaa jalostustyötä.

21. heinäkuuta 2014

Hotelli Panama

Lupaus-sarjasta lukuvuoroon ehti Jamie Fordin romaani Hotelli Panama (2011, Hotel on the Corner of Bitter and Sweet 2009), joka vie lukijan toisen maailmansodan aikaisen Seattlen aasialaiskaupunginosiin. 

Innostuin oitis kirjan aihepiiristä, sillä se oli minulle ennalta tyystin vieras. Oli hätkähdyttävää tajuta, etten todellakaan tiennyt yhtään mitään amerikanjapanilaisten kohtalosta toisen maailmansodan aikana. Suomalainen kouluopetus keskittyy lähinnä Euroopan tapahtumiin, enkä muista edes kuulleeni koskaan aiemmin amerikanjapanilaisille perustetuista internointileireistä. Onneksi on kaunokirjallisuus!

Fordin romaani ei tosin ole mikään dokumentaarinen kuvaus leireistä, kaukana siitä. Hotelli Panama on rehellinen rakkauskertomus, johon yhdistyy pohdintaa eri sukupolvien kokemuksista maiden, kansallisuuksien ja identiteettien välissä.


Tarinan päähenkilö on 40-luvulla nuoruuttaan elävä Henry, jyrkästi kansallismielisen kiinalaissiirtolaisen poika. Henryn isän suhde Amerikkaan ja kotimaa Kiinaan on täynnä ristiriitoja. Hän säästää rahaa lähettääkseen Henryn suorittamaan perinteiset opinnot Kiinassa, mutta sitä odotellessa hän haluaa poikansa pääsevän osalliseksi kaikista Amerikan tarjoamista mahdollisuuksista. Kiinalaiskaupunginosan koulun sijasta Henry laitetaan valkoisten kouluun, jossa hänestä tulee kiusattu, mukiloitu keittiöapulainen. Isän määräyksestä Henryn on myös puhuttava kotona ”amerikankieltä”, vaikka vanhemmat eivät edes ymmärrä englantia. Kielikysymys muodostuu romaanissa vertauskuvaksi sukupolvien välisen ymmärtämättömyyden ja puhumattomuuden kuilusta.

Toinen vertauskuvallinen yksityiskohta on ”Olen kiinalainen”-rintamerkki, jota Henryn isä pakottaa tämän kantamaan paidassaan. Merkin on tarkoitus erottaa Henry viereisen kaupunginosan japanilaislapsista, jotta tämä kiinalaisena (Yhdysvaltain liittolaisena) säästyisi japanilaisille (vihollisille) koituvilta ongelmilta. Samalla rintamerkki kuitenkin erottaa Henryn näkyvästi siitä, mihin isä koulu- ja kielivalinnoilla yrittää tätä pakkointegroida – amerikkalaisuudesta. Tiukasti kiinalaisista perinteistä ja elämäntavasta kiinni pitävä isä ei pysty yhdistämään kahta kansallisidentiteettiä, vaan ne ovat jatkuvassa sodassa toisiaan vastaan.

Sodassa ovat myös Yhdysvallat ja Japani. Sotatilan kärjistyessä japanilaiskaupunginosan tyhjentäminen erottaa Henryn ihastuksestaan, toisen polven amerikanjapanilaisesta Keiko-tytöstä. On hurjan ironista, että kansallisuuskompleksiensa kanssa kamppailevan kiinalaisperheen sijasta internointileirille kuljetetaan Keikon perhe, jossa eletään kuin missä tahansa amerikkalaisperheessä, puhutaan virheetöntä englantia, syödään amerikkalaista aamiaista ja kuunnellaan jazzia, swingiä ja bluesia.

Kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla: 1940-luvulla ja vuodessa 1986, jolloin kiinalais- ja japanilaiskaupunginosien välissä seisovaa Hotelli Panamaa aletaan remontoida uudelleen käyttöön ja sen kellariin säilöön kannetut internoitujen japanilaisperheiden tavarat tuodaan päivänvaloon. Henrylle matkalaukut ovat portti mielestä pois sysättyihin muistoihin, joiden myöntäminen ja käsittely auttavat myös paikkaamaan suhdetta Henryn ja tämän pojan välillä. Sukupolvien välisen ymmärryksen ja isäsuhteiden käsittelyn kannalta kahdessa aikatasossa liikkuminen onkin perusteltu ratkaisu, vaikka paikoitellen kaksi tarinaulottuvuutta tuntuvat olevan hieman epätasapainossa.

Kuten muutkin Lupaus-sarjan kirjat, Hotelli Panama on juonivetoinen romaani. Henryn ja Keikon tarina on surullisen suloinen, herttaisen vanhanaikainen ja viaton rakkaustarina, jossa kirjoitetaan kirjeitä ja pidetään kädestä piikkilanka-aidan läpi. Taitavasti se on kuitenkin kirjoitettu, kun paatunut 2010-lukulainenkin välillä liikuttuu.
  • Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa
  • Robert Goolrick: Luotettava vaimo
  • Jamie Ford: Hotelli Panama
  • Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan
  • M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

20. heinäkuuta 2014

Vahti II

Neuloin pitkästä aikaa jotain neulekirjan ohjeella. Tämä on Doorstop Cat Sue Stratfordin kirjasta Knitted Cats and Kittens.


Neulelehdet ja -kirjat ovat omalla kohdallani jääneet lähes tyystin nettiohjeiden jalkoihin. Mallineuleita sisältäviä neulekäsikirjoja tykkään kyllä selailla omia suunnitteluprojekteja varten, mutta valmiit ohjeet etsin Ravelrysta ja lataan netistä. Kissa-aiheisia ovistoppereita ei kuitenkaan ollut netissä tyrkyllä kovin montaa, ja sattumalta Stratfordin kirja löytyi paikallisesta kirjastosta.

Pakko myöntää, etten erityisemmin nauttinut kissan tekemisestä. Tykkään malleista, joissa on mahdollisimman vähän saumoja, ja hahmotan ohjeet helpommin, jos niissä käytetään kaavioita. Tämä kissa koostuu viidestä erillisestä kappaleesta, ja ohje on monisivuinen litania, jossa jokainen kerros on kirjoitettu auki.

Kaiken kirotun saumojen ompelun ja langanpäiden päättelyn jälkeen tästä tuli kuitenkin oikein hyvä vahtikissa. Tukeva ja tanakka. Se ryhtyy nuoruuden innolla vartioimaan kylpyhuoneen ovea Vahti I:n jäädessä eläkkeelle. 

6. heinäkuuta 2014

Tämän kesän juhlamekko

Pääsin viikonloppuna juhlistamaan ystävän häitä. Kaunista oli ja kaikin puolin onnellista! Tapausta piti tietenkin juhlistaa uudella mekolla.


Lähdin liikkeelle Burda-lehden 03/2009 mallista 107, jossa on sievät minihihat ja prinsessasaumat. Jätin pois taskut, muokkasin kaula-aukon venemäisemmäksi ja vetäisin takakappaleeseenkin prinsessasaumat muotolaskosten sijasta. Samalla sain siirrettyä vetoketjun selästä piiloon sivusaumaan, mikä vähensi ompeluangstia huomattavasti. Helman piirsin leveämmäksi aiemmin tekemäni sinisen mekon kaavoja mukaillen.

Koemekko vanhasta lakanasta paljasti, että yläosasta saa jälleen kerran kaventaa pois turhaa väljyyttä, vaikka käytin kaavan pienintä kokoa. Lituska mikä lituska. Kaikki kaoottiset kaavamuutokset huomioon ottaen testikappale vaikutti silti yllättävänkin lupaavalta.


Kankaaksi halusin jotain hillitysti juhlavaa, joka ei kiillä tai kahise liikaa. Kangaskaupan myyjän avustuksella valitsin simppeliä puuvillastretch-kangasta, joka on näköjään ihan Usvan silmien väristä. Koska olin sovittanut kahdet kaavat ja yhden koemekon, minulla oli aika hyvä fiilis mallista jo ennen kuin edes aloitin varsinaisen mekkokankaan työstämisen.


Lopputulokseen olen supertyytyväinen. Mekossa on kaikki, mitä halusin: prinsessasaumat, A-linjainen helma ja maltillisesti 50-lukuun vihjaava yläosa, joka ei kuitenkaan jätä olkapäitä aivan paljaiksi. Mekon ainoa vika on puuvillakankaan rypistyvyys – kuten kuvista näkyy. Tosin ilta oli kuvaushetkellä jo sen verran pitkällä, etteivät rypyt menoa haitanneet!


Kangasta kesäjuhlamekkoon kului noin 160 cm (kahteen suuntaan leikattuna), ja kaavat laitoin visusti talteen mahdollisten tulevien uusintakierrosten varalta. 


Rusetinkin askartelin itse. Käytin Ramonan ohjetta, mutta tein vain kaksi kerrosta ja taitoin keskustasuikaleen vinonauhamaisesti.


Kirkossa ja ulkosalla heitin mekon päälle vielä Living on the Edge -saalin. Siitä tuli ilman helmiäkin kaunis ja samalla kyllin maltillinen myös arkikäyttöön. Lanka on ihanan lämmintä alpakan, merinovillan ja silkin yhdistelmää.

Mekon helman alle puolestaan piiloutuu maltillisen muhkea tyllialushame, joka on mallia "missä aita matalin". Hyvin se kuitenkin kelpasi, eikä helman alle enempää tällinkiä olisi mahtunutkaan.


Opin tästä mekkoprojektista taas hurjan paljon uutta: kaavojen muokkailua, muotolaskosten siirtämistä, käsin päärmäämisen hienomekaniikkaa, tyllin käsittelyä ja vaikka mitä.

Ja mikä parasta, juhlapäivänä unohdin ihan kokonaan vilkuilla, pysyykö rusetti oikealla kohdalla, pilkottaako alushame helman alta tai miten rypyssä helma on. Keskityin vain nauttimaan juhlien välittömästä tunnelmasta, hyvästä seurasta ja joka puolella hehkuneista onnellisista hymyistä.