21. toukokuuta 2014

Puuseppä & Vain pahaa unta

Oho, mikä yllättävä pöhinä on käynyt Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen kirjan Puuseppä ympärillä! Harvasta lastenkirjasta otetaan toinen painos jo ennen kuin ensimmäinen ehtii kirjastoissa hyllyihin. Olkoonkin, että painokset ovat pieniä... ja siitäkin voidaan olla montaa mieltä, onko kyseessä lastenkirja!

Kirja juuttui työpöydälleni ja lopulta toin sen kotiin luettavaksi, sillä halusin pohtia sen luokitusta. Joissakin kirjastoissa Puuseppä on luokitettu kuvakirjaksi, meillä romaaniksi, ja omasta mielestäni se on satu. Asiaa mutkistaa se, että kirja aloittaa Puiden tarinoita -sarjan, eikä tulevien osien olemuksesta ole tietoa.


Puuseppä on lyhyt, kauniisti kerrottu ja kuvitettu tarina puutyömestarista, jonka menestyksekäs työura kokee käänteen hänen kuullessaan poikansa lausuvan ajatuksen: ”ei saa rikkoa sellaista, jota ei osaa itse rakentaa”. Kun keisari antaa luottopuusepälleen luvan valmistaa mitä tahansa, on selvää, mitä tämä päättää rakentaa.

Ymmärrän kyllä, miksi Puuseppä on vedonnut niin tehokkaasti aikuisiin. Se on kaunis, huoliteltu kirja ja tematiikaltaan ajankohtainen. Teksti upotettuine puuvertauksineen ja -viittauksineen on kirjoitettu taiten tiiviiksi. Kirjan ulkoasussa on viehättävää vanhanaikaisuutta, ja kiemuraiset initiaalit sekä lehtikuvioiset vinjetit tuntuvat kytkeytyvän tarinaan yhtä läheisesti kuin tummanpuhuva, yksityiskohtainen kuvitus. Sekä tekstistä että kuvituksesta tulee tunne, että asialla ovat olleet yhtä huolelliset käsityötaiturit kuin kertomuksen puuseppä.


Puusepän, kuten muidenkin tarinan henkilöiden, suurin ongelma on ymmärtämättömyys ja vääristynyt perspektiivi. Puuseppä on kenties oikeassa potiessaan huonoa omaatuntoa työnsä vuoksi rikkomistaan puista, ja hän tarttuu dilemmaan niillä ainoilla työkaluilla tai taidoilla, mitä hänellä on käytettävissä. Mutta lähestymistapa on aivan väärä! Puuseppä uhraa itsensä, perheensä ja vuosikymmenten työn keinotekoisen puunsa vuoksi, mutta työ ei kanna hedelmää – tai tässä tapauksessa lehtiä – vaikka mestari innovoi kantavan rungon rakentaakseen lukuisia aivan uudenlaisia liitoksia.

Miksi puuseppä yrittää valmistaa puun yksin, kun hän olisi voinut istuttaa niitä vaikka sadoittain yhteistyössä luonnon kanssa? Miksi hän yrittää maanisesti rakentaa jotakin, minkä luonto tekisi ihmisestä tyystin välittämättä ja paljon paremmin, jos hän vain antaisi sille mahdollisuuden eikä hakkuuttaisi luonnollisia puita veistääkseen niistä keinotekoista kaarnaa?

Minulle kertomus näyttäytyy nimenomaan kuvauksena siitä, kuinka naurettava ja säälittävä ihminen on yrittäessään ratkaista vajavaisella, väistämättä ihmiskeskeisellä ymmärryksellään itse aiheuttamiaan ongelmia ja ajautuessaan koko ajan kauemmas ratkaisusta. Yritykset imitoida tai ”korjata” luontoa johtavat vain uusiin ongelmiin. Onneksi seuraava sukupolvi sentään on viisaampi: metsä kasvaa lopulta hitaasti mutta varmasti takaisin puusepän pojan istuttamasta versosta.


Kuvituksesta inspiroituneena luin Puusepän jatkoksi uudelleen Ville Tietäväisen Aino-tyttärensä kanssa kirjoittaman ja kuvittaman sarjakuva-albumin Vain pahaa unta. En malta olla kirjoittamatta samantien siitäkin, sillä teos on ehdottomasti yksi suosikkisarjakuvistani ikinä!

Vain pahaa unta pohjaa Ainon näkemiin painajaisiin, joita puretaan sanoin ja kuvin. Häkellyttävällä tavalla kirja avaa kurkistusaukkoja johonkin aivan tuntemattomaan – pienen ihmisen alitajuntaan, jossa valvemaailmassa kohdatut asiat, tunteet ja tapahtumat hakevat paikkaansa niveltyen lopulta jonkin yhtymäkohdan kautta osaksi maailmankuvaa. Se saa pohtimaan, kuinka sama prosessi jatkuu läpi elämän. Eiväthän maailmankuva ja käsitys itsestä tai omasta paikasta koskaan tule valmiiksi.


Albumin aukeamia hallitsevat suuret unikuvat, joissa lapsen ja aikuisen piirrokset sekä eri koulukuntien unisymboleille antamat selitykset sulautuvat toisiinsa. Lyhyet tekstit kuvan lomassa johdattavat lukijan unen juoneen. Unikuvia kehystävät valvemaailmaa kuvaavat sarjakuvat. Värikkäisiin, upottavan monitulkintaisiin unikuviin verrattuna valvemaailma näyttäytyy harmaana ja säntillisiin ruutuihin rajattavissa olevana – mutta samalla turvallisena. Selitettävissä olevana. Ajatella, että me kaikki opimme luovimaan näissä aivan erilaisissa ulottuvuuksissa pienestä pitäen!

Valvemaailman pienet tarinat osoittavat monessa kohtaa, kuinka käsittämätön lapsen jatkuvassa muutoksessa oleva, faktaa ja fiktiota yhtälailla rakennuspalasikseen hyväksyvä maailmankuva on aikuiselle. Se on yhtä outo kuin unet, ja aikuisen on murtauduttava ulos maailmankuvansa kaikkein vakiintuneimmistakin rakenteista voidakseen ymmärtää lapsen näkökulmaa. Samalla paljastuu myös se, kuinka avuton aikuinen voi olla yrittäessään suojella lasta niiltä asioilta, jotka eivät valitettavasti ole vain pahaa unta.

Yhtä lailla epävakaalla maalla liikkuu lapsi, jonka on rakennettava joka päivä (tai yö) maailmankuvansa uudelleen mahduttaakseen siihen kaiken uuden kohdatun. Välillä tämä rakennusprosessi tuntuu riipaisevan julmalta, mutta useimmiten se näyttäytyy humoristisena. Kuten kohdassa, jossa Aino ei pysty nukkumaan, koska pelkää, ettei isällä ehkä ole enää aamulla nännejä...

Myös Vain pahaa unta -teoksen kohdalla käytiin pientä kädenvääntöä kirjan kohdeyleisöstä. Useimmat kirjastot luokittivat sen aikuisten sarjakuvaksi; toisaalta kirja huomioitiin Finlandia Junior -palkintoehdokkuudella. Yleensä taidetaan todeta, että kirja soveltuu hienosti vanhemman ja lapsen yhdessä luettavaksi. Suosittelisin sitä kyllä muillekin aikuisille. Ihan kaikille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti