27. toukokuuta 2014

Rappukäytäväkoulutusta

Tänä vuonna lämpimät kevätpäivät ovat houkutelleet erityisen usein kissojen kanssa ulkoiluun. Vaikka asumme nykyään kerrostalon viidennessä kerroksessa, kotipihasta pääsee kätevästi erinomaisiin ulkoilumaastoihin. Sen ovat toki huomanneet myös lähiseudun koiranomistajat. Tästä syystä koiria arasteleva Usva on viime aikoina ulkoillut huomattavasti vähemmän kuin niihin tyynemmin suhtautuva Minni.


Minni rakastaa erityisesti pientä rinnettä taloyhtiön takana. Näin keväisin rinteessä onkin hyvä ihmetellä kantoja ja puissa sirittäviä pikkulintuja, kun kesän heinät eivät vielä ole vallanneet sitä. Niiden sijaan rinne on keväisin täynnä valkovuokkoja.

Ulkoillessa huomaa, kuinka fiksuja kissat ovat. Kevään ensimmäiset kerrat ovat aina varovaisia ja lyhyitä. Jo muutaman kerran jälkeen kissat vaikuttavat kuitenkin pääsevän hyvin kartalle ja osaavat erehtymättä luovia suosikkipaikkoihinsa. Minni on erityisen taitava keksimään vaihtoehtoisia kiertoreittejä paikkoihin, joihin yritän kieltää sitä menemästä. Ainoa paikka, jossa silläkin on vaikeuksia suunnistaa, on rappukäytävä.


Aina aiemmin olemme asuneet yhden kerroksen katutason yläpuolella, mutta täällä kotiovelle täytyykin nousta neljät raput. Kerrokset hämäävät kissoja ilmeisen tehokkaasti. Kaikissa aiemmissa rappukäytävissä ne ovat hallinneet vaivatta reitin kotiovelle luhtikäytävistä ja kaartavista rappusista huolimatta. Täällä ne jolkottelevat yhdet rappuset ylös ja oikopäätä rappuja vastapäätä olevalle ovelle. Kotiovi on samassa kohdassa, mutta kolme kerrosta ylempänä. Kissat eivät vaikuta hahmottavan kerroksia lainkaan vaan painelevat sinnikkäästi samalle ovelle myös kolmannessa ja neljännessä kerroksessa.

Uuden ulkoilukauden käynnistyessä aloitin järjestelmällisen rappukäytäväkoulutuksen Minnin kanssa. Tavoitteena oli saada se kävelemään koko matka itse. Rappuset sujuivat jo, joten keskityin siihen, että Minni oppisi kääntymään rappusten yläpäässä, kiertämään kaiteen tolpan ja kävelemään kerroksen halki seuraaviin rappuihin.


Aloitin pysäyttämällä Minnin kääntöpisteeseen ja näyttämällä sille, miltä oikea kulkureitti näyttää. Nostin kissan pari senttiä irti lattiasta ja kiikutin sen ”kissansilmänkorkeudella” hitaasti kerroksen läpi seuraaviin rappusiin. Annoin Minnin nousta seuraavat raput ja pysäytin sen jälleen niiden yläpäähän. Sitten sovelsin samaa yksinkertaista hihnaohjetta, jota käytän ulkonakin. Asetuin valmiiksi haluttuun kulkusuuntaan, kyykistyin parin metrin päähän kissasta ja pidin hihnan kireällä. Kun Minni kääntyi katsomaan minuun päin, päästin hihnan löysäksi ja kutsuin kissaa. Jos katse kääntyi väärään suuntaan, kiristin jälleen hihnaa. Kaikki liikkeet haluttuun suuntaan palkitsin massiivisilla kehuilla.


Hitaasti mutta ilmeisen harkitusti Minni alkoi tehdä käännöksiä. Alkuvaiheessa pysäytin sen aina rappusten yläpäähän ja kiersin käännöksen edeltä. Jossain vaiheessa Minni alkoi itse pysähtyä kääntöpisteeseen ja katsella minua vinkin saamiseksi – ovelle vai seuraaviin rappuihin?


Viimeisenä koulutusvaiheena otin tavaksi kilisytellä avainnippuni esille taskusta heti viimeisten rappujen alapäässä. Kilinä on kissoille entuudestaan tuttu merkki siitä, että pian ollaan kotiovella.

Nyt sujuu Minniltä hienosti koko kotimatka! Pienet pysähdykset, haistelut ja tolppien puskemiset kuuluvat toki asiaan. Eihän tässä sentään mitään koiria olla.

21. toukokuuta 2014

Puuseppä & Vain pahaa unta

Oho, mikä yllättävä pöhinä on käynyt Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen kirjan Puuseppä ympärillä! Harvasta lastenkirjasta otetaan toinen painos jo ennen kuin ensimmäinen ehtii kirjastoissa hyllyihin. Olkoonkin, että painokset ovat pieniä... ja siitäkin voidaan olla montaa mieltä, onko kyseessä lastenkirja!

Kirja juuttui työpöydälleni ja lopulta toin sen kotiin luettavaksi, sillä halusin pohtia sen luokitusta. Joissakin kirjastoissa Puuseppä on luokitettu kuvakirjaksi, meillä romaaniksi, ja omasta mielestäni se on satu. Asiaa mutkistaa se, että kirja aloittaa Puiden tarinoita -sarjan, eikä tulevien osien olemuksesta ole tietoa.


Puuseppä on lyhyt, kauniisti kerrottu ja kuvitettu tarina puutyömestarista, jonka menestyksekäs työura kokee käänteen hänen kuullessaan poikansa lausuvan ajatuksen: ”ei saa rikkoa sellaista, jota ei osaa itse rakentaa”. Kun keisari antaa luottopuusepälleen luvan valmistaa mitä tahansa, on selvää, mitä tämä päättää rakentaa.

Ymmärrän kyllä, miksi Puuseppä on vedonnut niin tehokkaasti aikuisiin. Se on kaunis, huoliteltu kirja ja tematiikaltaan ajankohtainen. Teksti upotettuine puuvertauksineen ja -viittauksineen on kirjoitettu taiten tiiviiksi. Kirjan ulkoasussa on viehättävää vanhanaikaisuutta, ja kiemuraiset initiaalit sekä lehtikuvioiset vinjetit tuntuvat kytkeytyvän tarinaan yhtä läheisesti kuin tummanpuhuva, yksityiskohtainen kuvitus. Sekä tekstistä että kuvituksesta tulee tunne, että asialla ovat olleet yhtä huolelliset käsityötaiturit kuin kertomuksen puuseppä.


Puusepän, kuten muidenkin tarinan henkilöiden, suurin ongelma on ymmärtämättömyys ja vääristynyt perspektiivi. Puuseppä on kenties oikeassa potiessaan huonoa omaatuntoa työnsä vuoksi rikkomistaan puista, ja hän tarttuu dilemmaan niillä ainoilla työkaluilla tai taidoilla, mitä hänellä on käytettävissä. Mutta lähestymistapa on aivan väärä! Puuseppä uhraa itsensä, perheensä ja vuosikymmenten työn keinotekoisen puunsa vuoksi, mutta työ ei kanna hedelmää – tai tässä tapauksessa lehtiä – vaikka mestari innovoi kantavan rungon rakentaakseen lukuisia aivan uudenlaisia liitoksia.

Miksi puuseppä yrittää valmistaa puun yksin, kun hän olisi voinut istuttaa niitä vaikka sadoittain yhteistyössä luonnon kanssa? Miksi hän yrittää maanisesti rakentaa jotakin, minkä luonto tekisi ihmisestä tyystin välittämättä ja paljon paremmin, jos hän vain antaisi sille mahdollisuuden eikä hakkuuttaisi luonnollisia puita veistääkseen niistä keinotekoista kaarnaa?

Minulle kertomus näyttäytyy nimenomaan kuvauksena siitä, kuinka naurettava ja säälittävä ihminen on yrittäessään ratkaista vajavaisella, väistämättä ihmiskeskeisellä ymmärryksellään itse aiheuttamiaan ongelmia ja ajautuessaan koko ajan kauemmas ratkaisusta. Yritykset imitoida tai ”korjata” luontoa johtavat vain uusiin ongelmiin. Onneksi seuraava sukupolvi sentään on viisaampi: metsä kasvaa lopulta hitaasti mutta varmasti takaisin puusepän pojan istuttamasta versosta.


Kuvituksesta inspiroituneena luin Puusepän jatkoksi uudelleen Ville Tietäväisen Aino-tyttärensä kanssa kirjoittaman ja kuvittaman sarjakuva-albumin Vain pahaa unta. En malta olla kirjoittamatta samantien siitäkin, sillä teos on ehdottomasti yksi suosikkisarjakuvistani ikinä!

Vain pahaa unta pohjaa Ainon näkemiin painajaisiin, joita puretaan sanoin ja kuvin. Häkellyttävällä tavalla kirja avaa kurkistusaukkoja johonkin aivan tuntemattomaan – pienen ihmisen alitajuntaan, jossa valvemaailmassa kohdatut asiat, tunteet ja tapahtumat hakevat paikkaansa niveltyen lopulta jonkin yhtymäkohdan kautta osaksi maailmankuvaa. Se saa pohtimaan, kuinka sama prosessi jatkuu läpi elämän. Eiväthän maailmankuva ja käsitys itsestä tai omasta paikasta koskaan tule valmiiksi.


Albumin aukeamia hallitsevat suuret unikuvat, joissa lapsen ja aikuisen piirrokset sekä eri koulukuntien unisymboleille antamat selitykset sulautuvat toisiinsa. Lyhyet tekstit kuvan lomassa johdattavat lukijan unen juoneen. Unikuvia kehystävät valvemaailmaa kuvaavat sarjakuvat. Värikkäisiin, upottavan monitulkintaisiin unikuviin verrattuna valvemaailma näyttäytyy harmaana ja säntillisiin ruutuihin rajattavissa olevana – mutta samalla turvallisena. Selitettävissä olevana. Ajatella, että me kaikki opimme luovimaan näissä aivan erilaisissa ulottuvuuksissa pienestä pitäen!

Valvemaailman pienet tarinat osoittavat monessa kohtaa, kuinka käsittämätön lapsen jatkuvassa muutoksessa oleva, faktaa ja fiktiota yhtälailla rakennuspalasikseen hyväksyvä maailmankuva on aikuiselle. Se on yhtä outo kuin unet, ja aikuisen on murtauduttava ulos maailmankuvansa kaikkein vakiintuneimmistakin rakenteista voidakseen ymmärtää lapsen näkökulmaa. Samalla paljastuu myös se, kuinka avuton aikuinen voi olla yrittäessään suojella lasta niiltä asioilta, jotka eivät valitettavasti ole vain pahaa unta.

Yhtä lailla epävakaalla maalla liikkuu lapsi, jonka on rakennettava joka päivä (tai yö) maailmankuvansa uudelleen mahduttaakseen siihen kaiken uuden kohdatun. Välillä tämä rakennusprosessi tuntuu riipaisevan julmalta, mutta useimmiten se näyttäytyy humoristisena. Kuten kohdassa, jossa Aino ei pysty nukkumaan, koska pelkää, ettei isällä ehkä ole enää aamulla nännejä...

Myös Vain pahaa unta -teoksen kohdalla käytiin pientä kädenvääntöä kirjan kohdeyleisöstä. Useimmat kirjastot luokittivat sen aikuisten sarjakuvaksi; toisaalta kirja huomioitiin Finlandia Junior -palkintoehdokkuudella. Yleensä taidetaan todeta, että kirja soveltuu hienosti vanhemman ja lapsen yhdessä luettavaksi. Suosittelisin sitä kyllä muillekin aikuisille. Ihan kaikille.

16. toukokuuta 2014

Matkalla kotiin & Valo valtameren yllä

Silloin tällöin elämässä törmää pieniin, epätodennäköisiin sattumiin, joista tulee vinkeä olo. Ystävä ottaa yhteyttä juuri kun häntä ajattelee, ruokakauppa on laittanut tarjoukseen kaikki ne neljä tuotetta, jotka piti ostaa, tai kahden umpimähkään kirjastosta lainatun kirjan välillä tuntuu olevan häkellyttävän paljon yhtäläisyyksiä.

Satuin lainaamaan peräperää Julie Kiblerin teoksen Matkalla kotiin (2013; Calling Me Home, 2012) ja M. L. Stedmanin kirjan Valo valtameren yllä (2013; The Light Between Oceans, 2012).

Nämä samoihin aikoihin julkaistut tekijöidensä esikoisteokset ovat ”helppolukuisia”, juonivetoisia romaaneja. Niissä kuvataan viime vuosisadan alkupuolta: Matkalla kotiin sijoittuu pääasiassa 1930–40-luvun Kentuckyyn ja Valo valtameren yllä 1920-luvun Lounais-Australiaan.

Molemmissa kirjoissa keskiöön nousevat olosuhteiden mutkistamat rakkaus- ja perhesuhteet, erityisesti äitien ja tyttärien välillä. Teosten päähenkilöt Isabelle ja Isabel (!) ovat vahvoja ja itsenäisiä naisia, mutta kummankin voimat ja moraali joutuvat koetukselle vastoinkäymisten vuoksi. Molemmissa kertomuksissa pohditaan vastuuta, oikeutta ja anteeksiantamista. Eristetään, eristytään, erotetaan ja palataan yhteen. Ja ollaan myöhässä.

Listaa voisi vielä jatkaa, mutta en halua paljastaa kirjojen juonista liikaa. Kuten sanottua, molemmat kirjat ovat sellaisia, joita lukee ensisijaisesti juonen vuoksi – saadakseen tietää, kuinka kirjan henkilöille lopulta käy. Valo valtameren yllä viehätti tosin paikoin majakkasaaren ja meren kuvauksella, ja Matkalla kotiin onnistui koskettamaan peilaamalla nykyhetkeen sijoittuvaa kehyskertomusta 70 vuoden takaisin tapahtumiin.

Valo valtameren yllä kuuluu Kariston vuonna 2010 aloittamaan Lupaus-sarjaan, jossa julkaistaan ”ansiokkaita ulkomaisia esikoisromaaneja – kunnon tarinankerronnan tuoreimpia, kansainvälisiä tuulahduksia”. Hieno idea! Uudet tuttavuudet ovat aina tervetulleita, ja esikoisten kääntäminen antaa suomenkielisellekin yleisölle mahdollisuuden hypätä heti lupaavien tulokkaiden kelkkaan.

Joskus kustantajien puolivuotiskatalogeja selaillessa tuntuu nimittäin siltä, että niiden sivut täyttyvät vuodesta toiseen samojen vanhojen luottokirjailijoiden teoksilla, myös käännöskirjallisuuden osalta. Jopa Tammen ihana, 60-vuotias Keltainen kirjasto tuntuu välillä nojaavan turhan paljon takuuvarmoihin tekijöihin. Kevään 2014 uutuuksia ovat mm. Alice Munro, Toni Morrison ja Ernest Hemingway!

Innostuin Lupaus-sarjan konseptista niin paljon, että ajattelin lukea sen muutkin teokset. Kumma kyllä sarjalla ei ole edes omaa nettisivua, josta kirjaluettelon saisi kätevästi kerralla nähtäville. Kirjastotietokannan mukaan sarjaan kuuluu tällä hetkellä viisi teosta:
  • Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa
  • Robert Goolrick: Luotettava vaimo
  • Jamie Ford: Hotelli Panama
  • Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan
  • M. L. Stedman: Valo valtameren yllä 

Siitä siis neljä nimeä lisää lukulistaan!

12. toukokuuta 2014

Usvamaisuuksia

Olipa kerran kissa, jolla ei ollut kotia. Se oli pieni, harmaa ja ihan pöljä. 


Tiesin heti, että olemme kuin luodut toisillemme.

Saahan eläimen kanssa harrastaa ja touhuta kaikkea erikoisempaakin, mutta minulle lemmikkien kanssa elämisessä tärkeintä on ilo, jonka niiden jokapäiväisten puuhien ihmettely tuottaa. Tähän tarkoitukseen Usva on täydellinen seuralainen. Se on harvinaisen taitava hauskuuttamaan ihan vain normaalilla olemassaolollaan. 

Yksi Usvan omituisuuksista on sen ääniraita. Saapuessaan Usva oli hyvin hiljainen. Iiiiiiii se sanoi halutessaan ruokaa. Minnin avustuksella Usva on oppinut melko uskottavan kissamaisen mourun, jota se käyttää lähinnä houkutellessaan kaveria leikkiin. Sen peruslausahdus on kuitenkin yhä kissalle aika omituinen rrä-ä. Kun Usva innostuu, se juoksee ympyrää ja pitää merkillistä hrrrrrrn-hurinaa. 

Myös Usvan liikeradat ovat kaukana kissamaisesta sulokkuudesta. Se juoksee lelujen perässä kirjaimellisesti päin seiniä ja saattaa hyvinkin liukastella alas tuolinkarmeilta. Pahimmille tärskyille en sentään kehtaa nauraa, mutta kieltämättä yksi suurimmista arjen riemuistani ovat Usvan mahtavat asennot.


Kunnon kissan tavoin Usva peseytyy monta kertaa päivässä. Mutta toisin kuin Minnin, jolla on tarkka ja järjestelmällinen ote henkilökohtaisen hygienian ylläpitoon, Usvan peseytyminen vaikuttaa melko kaoottiselta. Se ottaa vähän sieltä täältä ja saattaa unohtua tuijottelemaan pitkäksi aikaa ympäriinsä kesken operaation.

Usva osaa myös nukkua melkein missä tahansa asennossa. Tässä esimerkiksi tyylipuhdas pallo.


Tässä taas aivan toisenlainen torkkuasento. Ja paheksuva tuijotus, kun suvaitsin herättää kesken tärkeiden nokosten hamuamalla pöydältä papereita.


Useimmiten Usva makoilee teräsmiesasennossa, toinen tassu ojossa. Yllättävästi tassulle löytyy aina tilaa, vaikka Usva tykkää hakeutua erityisesti ahtaisiin väleihin. 


Joskus tassu on hyvä johtolanka.


Valokuvissa tassuasento saa Usvan näyttämään joskus aika pomolta. 


Yleensä se kuitenkin onnistuu näyttämään kuvissa keimailevalta...


... tai ihan vain pöljältä.


Okei, tätä viimeistä on ehkä vähän photoshopattu.


8. toukokuuta 2014

Pikkuprojekteja

Kevät kiitää ja projektit kasautuvat. Jotain pientä olen sentään ehtinyt saada valmiiksi.


Kollegan tyttären esikoiselle neuloin pikkuriikkiset tossut. Mallin nimi on Blue Steps. Kylläpä niistä tulikin minimaaliset. Lankaakin kului ihan säälittävän vähän. Mahtuivat ne kuulemma kuitenkin jalkaan. 


Tämä pikkuinen puolestaan on hetken mielijohteesta askarreltu uusi neulankantajani. Ohje osui silmääni, kun selailin Ravelryn uusimpia malleja. Vanhan neulatyynyn täytteet olivat jo jonkin aikaa yrittäneet paeta pihalle ja minulla sattui olemaan juuri siiliin sopivat langanjämät kaapissa, joten tartuin heti toimeen. Aikaa kului noin yhden Komisario Morse -jakson verran + teenkeittotauot. 

Alkuperäisessä ohjeessa siilillä on myös jalat, mutta jätin ne tekemättä ja laitoin tilalle kuminauhalenkin. Olen nimittäin tottunut kiinnittämään neulatyynyn vasempaan ranteeseeni. On hirmuisen kätevää, kun tyyny ei kieri jatkuvasti kadoksiin kankaiden tai kaavojen alle. Samalla se pysyy takuulla poissa karvaisten seuraneitieni ulottuvilta. Pikkuötököitä muistuttavat nuppineulojen päät kun kiinnostavat aina, kuten kuvasta näkyy.


Eilen ilostutin itseäni siivoamalla käsityökaapin. Raivasin keskeneräiset projektit omaan laatikkoon hyllyiltä pyörimästä ja siirsin materiaalit läpinäkyviin lootiin. Nyt on niin siistit pinot!

Omistan näpertelijäksi varsin maltillisen kokoelman lankaa ja kankaita, sillä hankin uutta vasta kun päätän mallin ja pystyn laskemaan menekin. Mutta ainahan jämälankoja kertyy ja ompeluprojektit vaativat joskus pidempää hauduttelua, joten ajoittain pienikin varasto kaipaa järjestämistä. Kenties läpinäkyvät laatikot kannustavat paremmin siihen, että järjestys myös pysyy yllä...