28. helmikuuta 2014

Helmikuun kirjat

Minun oli tarkoitus viettää oikein aktiivinen ja liikunnallinen helmikuu. Ilmoittauduin mukaan työpaikan liikuntahaasteeseen, ja kuvittelin pääseväni luistelemaan ja lenkkeilemään aurinkoisessa pakkassäässä. 

Näinhän siinä sitten kävi: lumet sulivat, taivas vetäytyi pilveen ja kaiken kukkuraksi olin viikkokaupalla vähän kipeä, vajaan viikon petipotilaanakin. Penkkiurheiluksi meni. Ja lukemiseksi! Tulin neljän viikon aikana lukeneeksi viisi kirjaa, mikä on enemmän kuin olen ehtinyt (tai viitsinyt) pitkään aikaan. Olkoonkin, että valtaosa kirjoista oli lyhyitä ja nopealukuisia.

Hannu Raittila: Terminaali (2013)

Olin aiemmin lukenut Raittilalta vain esseitä (Liikkumaton liikuttaja, 2004), joihin rakastuin oikopäätä. Tämä romaani houkutteli jo kannen ja aihepiirin perusteella, eikä tarvinnut pettyä. 

Kehaisin kirjaa työkaverilleni, kun olin ehtinyt lukea parisataa sivua. Hän esitti yksinkertaisen kysymyksen: "Mistä se kertoo?" Minulla oli suuria vaikeuksia vastata! Terminaali on nimittäin juuri siksi mainio kirja, että se kertoo valtavan paljosta yhtä aikaa eristämättä mitään tiettyä teemaa keskiöön. Romaani näyttää, miten törmäilemme elämässä yhteen ja erillemme. Se kertoo perheestä ja suvusta, yhteyden löytämisestä ja kadottamisesta. Pienistä, sattumanvaraisista vetäisyistä, jotka suistavat kokonaisia elämiä raiteiltaan. Etsimisestä, levottomuudesta, lentoasemille pesiytyvien tyttöjen alakulttuurista ja lähtemisen tarpeesta. Yhtäaikaisesta halusta ja pelosta päästä joskus perille. 

Aijai, miten upea kirja! Täynnä upeaa toisteisuutta, toisistaan kimpoilevia muistikuvia pienistä mutta tärkeistä kynnyshetkistä, oikea yksityiskohtien sinfonia.


Harlan Coben: Täpärällä (2014)

Luen todella harvoin dekkareita, vaikka katsonkin niitä mielelläni sarjoina. Jostain syystä kirjaston mustanpuhuvat dekkarihyllyt tupakanhajuisine kirjasarjoineen eivät vain vedä minua puoleensa. 

Cobeninkaan aikuistenkirjoja en ole lukenut yhtään. Tutustuin kirjailijaan, kun häneltä suomennettiin nuortendekkari Pakopaikka (2012). Ahmin sen parissa päivässä, joten nappasin jatko-osan heti käsittelyyn. Samalla tavalla sekin piti rohmuta läpi, hyvä kun malttoi käsistään päästää. 

Nuorille nämä ovat toki suunnattuja, mutta sopivat aikuisillekin. Juoni on ihan riittävän kimurantti, salaperäinen, yllätyksellinen ja muutamaa yksityiskohtaa lukuunottamatta myös harvinaisen uskottava nuortenosaston dekkariksi. Nuori päähenkilö Mickey on kertojana ihan sujuva.

Kirja ei antanut vastauksia kaikkiin Pakopaikan vihjaamiin kysymyksiin, joten jatkoa lienee luvassa. Sitä ennen pitäisi varmaan lukaista aikuistenosaston puolelta Ruma totuus (2012), joka kertoo Mickeyn vanhempien tarinan.


Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014)

Tämä pieni pulkkinen flirttaili minulle koko perjantaipäivän vippihyllystä, ja päätin takakantta lukematta ottaa sen mukaan viikonloppumatkalle. Aloitin heti junassa. Annoin kertojan liikuttaa minua tarinallaan parin ensimmäisen luvun ajan. Vasta sitten epäilykseni heräsivät. Ja kas, mitä pidemmälle tarina eteni, sitä ronskimmin tapahtumat vedettiin överiksi. 

Tunsin kieltämättä oloni hieman huijatuksi, jopa petetyksi. Olin jo ehtinyt liikuttua ihan tosissani! Jos olisin tiennyt, että kertomus on ilmestynyt aiemmin jatkokertomuksena naistenlehdessä, olisin lähtenyt lukemaan hieman erilaisella asenteella. Kokonaisuutena kirja oli ihan viihdyttävä, mutta ei chicimpi tyyli kuitenkaan uponnut minuun yhtä hyvin kuin tekijän aiempien kirjojen ote.


Meri Kuusisto: Amerikkalainen (2014)

Amerikkalaisen kuvailuteksti kiinnitti huomioni jo kustantajan luettelossa. Mitä ih-met-tä? Kun vielä ystäväni suositteli kirjaa lämpimästi, päätin uskaltautua sen absurdiin maailmaan, missä amerikkalaiselle jalkapallolle puetaan norsuvaipat - ja ne myös vaihdetaan säännöllisesti! 

Kirjan alkupuolella samastuminen yhteenkään henkilöhahmoon tuntui täysin mahdottomalta. Loppua kohti rattaat alkoivat kuitenkin raksuttaa päässä, ja ajauduin pohtimaan hoivaamisen tarvetta: ihmisen halua hoivata jotakuta tai jotakin ja tähän viettiin kytkeytyvää tiedostamatonta tarvetta sitoa hoivattava itseensä. Eihän kukaan meistä haluaisi olla täysin yksin, vaikka tiedämmekin, ettemme lopulta voi välttyä perimmäiseltä yksinäisyydeltä. 

Tämä on kirja, jota lukiessa ei todellakaan voi arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jos joku niin väittää, valehtelee. Parasta teoksessa on Kuusiston virkistävä kielenkäyttö. Tiiviitä ilmauksia ja kielikuvia piti välillä oikein pysähtyä ihastelemaan. Lukiessa tuli myös tunne, että kielioivallukset tulevat kirjailijalta luonnostaan tekstin joukkoon, eikä tekstiä suinkaan ole rakennettu tarkoituksellisesti muutaman etukäteen keksityn nasevan ilmauksen ympärille.


Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja (2013)

Useampikin asiakas on suositellut minulle tätä ohutta romaania, ja hyvä se olikin. Ei nyt niin elämänarvoja mullistava tietenkään kuin kansitekstit hehkuttavat, mutta ajatuksia herättävä kuitenkin. Äkkirikastuvan keski-ikäisen käsityökauppiaan pohdinnat onnen olemuksesta ja edellytyksistä tuntuivat varsin tutuilta. Sivuhenkilöt eivät ole aivan yhtä realistisia. Loppuratkaisustakin hämmennyin melkoisesti, joskin yllätys oli pääosin positiivinen. Odotin jotain hieman hempeämpää ja lempeämpää. Vaikka kirpeäähän elämä monesti on. 

Kirja on hienosti kirjoitettu (ja suomennettu) niin, ettei se tunnu liian imelältä tai opettavaiselta, vaikka aihepiiri ja juoni antaisivat mahdollisuuden molempiin.