30. joulukuuta 2014

Isä muuttaa yläkertaan

Kerrankin kirja, jonka kannet antavat poikkeuksellisen osuvan kuvan sisällöstä.


Kaksi aasia ja kirjava varis. Harmaalla taustalla yksinkertainen otsikkoteksti vieressään peilikuvakaksonen tuskin havaittavana, hopeanhohtoisena kirjoituksena, kuin lähes näkymättömänä hautakivenä. Takakannessa lause, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan voi enteillä mitä tahansa:

Kun Helmer myy ensimmäiset kolme lammasta ja ostaa rahoilla Tanskan kartan, jotakin peruuttamatonta tapahtuu.

Gerbrand Bakkerin romaani Isä muuttaa yläkertaan (2012; Boven is het stil, 2006) on kertomus Helmeristä, päälle viisikymppisestä vanhastapojasta, joka hoitaa pientä tilaa Hollannin Waterlandissa. Lehmät ja lampaat ovat jääneet Helmerin vastuulle vuosikymmeniä aiemmin kaksosveljen kuoltua. Nyt äitikin on kuollut ja isä vetelee viimeisiään. Helmer ottaa ensi kertaa todella ohjat käsiinsä ja ryhtyy murtautumaan ulos roolistaan ainoana jäljelle jääneenä varavaihtoehtona ja kaksosparin kehnompana puolikkaana.

Bakkerin romaanin viehätys on pitkälti sen kerronnassa. Helmerin äänessä kuuluvat sekä vuosikymmenten mittainen kyykkiminen lehmien alla lypsy-yksikkö kourassa että veljen kuoleman vuoksi keskeytyneet Hollannin kielen ja kirjallisuuden opinnot. Teos on täynnä lakonista kuvausta, jonka keskelle puhkeaa äkkiarvaamatta suorastaan runollisen tarkkanäköisiä havaintoja kuin krookuksia Waterlandin mutaisille ojanpenkoille. Tuloksena on riemukkaita lauseita, joissa yhdistyvät pinttynyt sonnanhaju ja loppumaton kaipuu johonkin tavoittamattomaan, jota Tanskan kartta saa luvan edustaa.

Kertomuksen nykyhetkessä tapahtumat etenevät melko verkkaisesti. Triviaaleilta vaikuttavat paikat ja esineet saavat painoarvoa vasta, kun lukija ehtii tutustua Helmerin nuoruuteen takaumien kautta. Tarinan edetessä erilaiset elementit - valokuvat, huoneet, Bosman-mylly, IJsselmeer, jää, aasit, kirjava varis - keräävät yhä paksumpia merkityskerrostumia. Yksinkertaisilta vaikuttavat tapahtumat ja kuvaus alkavat todella elää monella tasolla. Kaikki tuntuu muistuttavan Helmeriä jostakin - lapsuusajan symbioottisesta suhteesta kaksosveljeen tai sen päättymisestä, isän pettymyksestä ja paheksunnasta tai vastentahtoisesti otetusta vastuusta.

Menneen valossa isän kantaminen yläkertaan, alakerran remontointi, uuden sängyn ostaminen ja keskivahvan Van Nellen polttaminen alkavat tuntua hyvin merkittäviltä askelilta. Kauan poissa olleiden ihmisten yllättävät yhteydenotot ovat viimeinen sysäys kohti Helmerin uutta elämää.

Jälleen kerran romaanin alkuperäinen nimi tuntuu kuvaavammalta: ylhäällä on hiljaista. Bakkerin kirja on erilainen, mukavalla tavalla kierteinen ja vertauskuvallinen kertomus identiteetin rakentumisesta ja itsensä hyväksymisestä, autoritääristen äänien kuuntelematta jättämisestä ja rauhan löytämisestä. On yhtä aikaa surullista ja rohkaisevaa, että Helmer pystyy muutokseen vasta/vielä 55-vuotiaana.

  • Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa
  • Robert Goolrick: Luotettava vaimo
  • Jamie Ford: Hotelli Panama
  • Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan
  • M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

27. joulukuuta 2014

Hiljainen joulu

Joulu kävi kylässä ilman sen suurempaa häslinkiä. Ei käyty missään eikä tehty juuri mitään. 


Herkuista laitettiin ne, mistä satutaan tykkäämään. Kinkkua siis vain pitsan päälle ja aattoateriaksi jotain ihan muuta.


Kissojen riemuksi oli myös laatikoita. Ei kuitenkaan lanttu- eikä porkkana-.


Lunta satoi niin, että naapurin rakennustyömaa muuttui hangeksi. Mutta välillä paistoi aurinkokin Minnin iloksi.


Nyt riittäisi jo suklaa ja sisätilat. Ei millään malttaisi odottaa ensi vuoden juttuja.

23. marraskuuta 2014

Vihreää vauvalle

Osallistuin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni vauvakutsuille!

Tilaisuus ei kylläkään ollut sellainen vaaleanpuna- tai -sinisävyinen lahjajuhla, joita näkee amerikkalaisissa tv-sarjoissa, vaan pikemminkin erittäin myöhäinen sunnuntaibrunssi ystävien kesken. En kuitenkaan malttanut olla näpertämättä lahjaksi jotain ihan pientä.


Pieniä nämä tosiaan ovat, suorastaan naurettavan minimaalisia! Mutta jos sattuu syntymään keskelle kylmintä talvea, niin täytyyhän sitä olla heti sopivia lämmikkeitä. 

Blue Steps -tossuihin kului 16 g vauvalankaa, Siljan lapasiin 13 g ja Wonderchild-myssyyn 22 g. Neuloin myssyn saumattomana lyhennetyin kerroksin (ks. muistiinpanot) ja virkkasin koristeeksi lumihiutaleen. Lapasten lumihiutale on niin ikään virkattu, ja myssyssä on lisäksi muutama kirjottu pikkuhiutale.

Toivottavasti ainakin jokin näistä osoittautuu käytännölliseksi talvitamineeksi tulevalle ihmiselle.

3. marraskuuta 2014

Lailamaiset töppöset

Muistatteko vanhan vitsin ompelijasta, joka tikkaa menemään hurjaa vauhtia saadakseen työnsä valmiiksi ennen kuin alalanka loppuu? Näille kotitöppösille kävi vähän samalla tavalla. 

Löysin jämälankalaatikosta seiskaveikkaa, ja ryhdyin neulomaan niistä varrettomia töppösiä Lailan sukkien tyyliin. Jo kesken ensimmäisen sukan totesin, ettei terrakotan värinen lanka tule riittämään. Kiepautin lennosta kärkiosan värit päinvastaisiksi ja toivoin parasta.


Värinvaihto pelasti, sillä terrakotta riitti juuri ja juuri. Oikeastaan kiepautus tekee kuviointiin ihan kivan lisän. Ja niin kovasti jännitti, riittääkö lanka, että sukat valmistuivat parissa illassa! No, ehkä varrettomuus ja paksu lankakin vaikuttivat.

29. lokakuuta 2014

Langanjämiä lumessa

Silloin tällöin Ravelryä selaillessa ihastuu sellaisiinkin malleihin, jotka eivät tunnu sopivan omaan neuloja-minäkuvaan.


Julistan säännöllisin väliajoin, etten pidä virkkaamisesta. Minulle ei muka kerry juurikaan jämälankoja, koska ostan lankaa aina tiettyyn projektiin ja pyrin arvioimaan menekin tarkkaan (lue: olen pihi). Ja ainakin vältän tarkoin malleja, joissa on pääteltävänä tuhannen langanpäätä.

Silti tykästyin näin ilmojen viiletessä Flowers in the Snow -täkkiin ja värkkäsin pienen torkkupeiton suurelta osin jämälangoista.


Jos malli onkin epädiutumainen, niin ainakin täkin värit ovat niin minua kuin olla voi. Ympyrät on virkattu lukuisten vanhojen projektien tähteistä. Sain kasaan kaikkiaan 120 ympyrää, ja niiden yhdistämiseen kului tasan kolme kerää Nallea. Valmiin täkin koko on noin 120 cm x 100 cm.


Itselleni mallin suurin viehätys on pitsimäinen vaikutelma, joka syntyy, kun ympyröihin virkataan neliömäinen reunus ja palat yhdistetään samalla toisiinsa. Ihan hämmennyin huomatessani, että moni täkin tehneistä on päättänyt virkata tai ommella palat koko reunoistaan yhteen. Kauneus todella on katsojan silmässä. 


Kuvasta näkyy hyvin, kuinka vasta pingotus tuo "pitsikuvion" esille. Yhtä hyvin näkyvät alkeelliset pingotusvälineeni - alustana toimii vanha joogamatto. Eihän täkki siihen mahtunut, mutta päätin olla pinkoilematta ja käänsin vain loput maton taustapuolelle.


Sikäli joogamatto on kätevä, että sen voi helposti ripustaa eläinten ulottumattomiin sujauttamalla yläreunan vaatekaapin oven väliin.


Terrieriherran mielestä koko pingotustouhu oli ihan turhaa. Täkki olisi kelvannut käyttöön ilmankin. Liekö suosion salaisuus langan vieno lampaantuoksu?


Tämä koira on kyllä varsinainen linssilude. Jostain se aina ilmestyy paikalle, kun joku ottaa kameran käteen.

25. lokakuuta 2014

A-linjaisten hameiden vertailua

Ompelin "vaihteeksi" A-linjaisen hameen. Kangas on peräisin sisustusliikkeen alepöydästä, ja kaavana käytin viistottua hametta Nicole Smithin keväällä suomeksi julkaistusta kirjasta Uusi hame päivässä : 28 yksilöllistä mallia kaavoineen.


Smithin kirjan alkuperäinen nimi on Skirt-a-Day Sewing : Create 28 Skirts for a Unique Look Every Day. Kirjan idea onkin nimenomaan vallattomissa variointimahdollisuuksissa, ja osuvampi suomennos nimelle olisi voinut olla vaikkapa Hame joka päivälle. Ainakin olisin jättänyt suomenkielisestä alaotsikosta pois hämäävän ilmauksen "kaavoineen". Kirjan mukana ei nimittäin tule yhden ainutta kaava-arkkia. Kaikki mallit lähtevät liikkeelle hameen peruskaavasta - ja sekin piirretään alusta alkaen itse, omien mittojen mukaan.

Itselleni oli pienoinen shokki, että hommaan täytyy todella ryhtyä pelkän mittanauhan, kaavapaperin ja kynän kanssa ilman minkäänlaista valmista kaavapohjaa. Tämän alkukynnyksen ylitettyäni innostuin kuitenkin kirjasta kovasti, muistuttaahan se perusidealtaan rakasta kaavaraamattuani Joka tyypin kaavakirjaa. Molemmat opettavat luomaan peruskaavasta omia variaatioita.

Vasta itse pidentämällä, kaventamalla, laskostamalla ja kellottamalla alkaa todella hahmottaa, kuinka kaksiulotteinen kaava määrää kolmiulotteisen vaatteen muodon. Ja kun vauhtiin pääsee, muunnelmia voi tehdä loputtomiin! 


Uusi hame päivässä -kirjan peruskaava on suora, kapea hame, jonka vyötäröllä on muotolaskosparit. Siitä muokataan neljä perusmallia: kietaisu-, suora, viistottu ja korkeavyötäröinen hame. Jokaisesta perusmallista puolestaan saadaan aikaan seitsemän erilaista variaatiota.

Aloitin testailun viistotun hameen perusmallista, jota voi verrata Joka tyypin A-linjaisen hameen peruskaavaan. Molemmissa on yhdet muotolaskokset ja maltillisesti viistottu helma. Joka tyypin perus-A on turhan kapea makuuni, joten olen käyttänyt enemmän kellotettua muunnelmaa. Uuden kaavan helma osui lupaavasti näiden kahden välimaastoon. Tässä vertailun vuoksi etukappaleet, kapeimmasta leveimpään: 
  • Joka tyypin kaavakirjan A-linjaisen hameen peruskaava (koko S) 
  • Uusi hame päivässä -kirjan viistotun hameen perusmalli (omat mitat) 
  • Joka tyypin kaavakirjan kellotettu hame (koko S)

Tältä erot näyttävät valmiissa hameissa. Erilaiset vyötärökaitaleet muokkaavat hieman lopputulosta. Pakko todeta, että omien mittojen mukaan tehty hame istuu vyötäröltä huikean paljon paremmin kuin standardimittainen. Mutta minulla onkin sellainen 90-luvun alun Barbien keskivartalo


Kaavojen piirtäminen aivan alusta saakka oli hieman työlästä mutta myös jännittävää ja palkitsevaa. Nyt kun peruskaava on valmiina, seuraava hame syntyy paljon nopeammin. Harmillisesti aika harva Uusi hame päivässä -kirjan valmiista varianteista kuitenkaan osuu suoraan hamemakuhermooni. Kietaisuhameet ja kapeat suorat hameet jätän suosiolla väliin, enkä yksinkertaisuuden ystävänä oikein innostu taskullisista tai kovin koristeellisista malleista.

Ideoita ja inspiraatiota kirjasta kuitenkin saa roppakaupalla. Mainostettujen 28 mallin lisäksi kirjassa annetaan enemmänkin vinkkejä, kuinka kaavoja voisi muunnella eteenpäin. Ja esimerkiksi tämä valmis malli näyttää aika kivalta...


Huomasin muuten kirjan ohjeissa joitakin virheitä tai vähintään omituisuuksia. Peruskaavan ohjeessa tekstin ja havainnepiirroksen mitat eivät täsmänneet etukappaleen toisen muotolaskoksen kohdalla (uskoin tekstiä). Viistotun hameen kokoamisohjeessa käskettiin ommella yhteen huolittelemattomat reunat, eikä niitä huoliteltu myöhemmissäkään vaiheissa. Niin tylsää puuhaa kuin huolittelu onkin, päätin uhmata ohjetta.

Positiivisena puolena kirjassa on hurjan paljon tekniikkatietoa ompelun yksityiskohdista, esimerkiksi erilaisista tavoista tehdä helmapäärme, ja kaavamuutokset esitetään todella selkeiden, vaihe vaiheelta etenevien havainnepiirrosten avulla.

17. lokakuuta 2014

Peti Usvalle

Parin viikon asumisen jälkeen hoksasin, että uudesta kodistamme puuttuu Usvan yöpeti. 

Edellisessä kodissamme Usvalla oli tapana nukkua yönsä vanhasta päiväpeitosta taitellulla pedillä sänkyni päädyssä. Siihen se asettautui iltasin ja nousi samasta paikasta aamulla herätyskelloni soidessa - pienet venyttelyt ja saman tien leipomaan unista omistajaa aamiaisen laittoon!

Nyt sängyn päädyssä on koiran peti, ja terrieriherra valtaa muutkin lattiatason pehmeät paikat oitis. Halusin tehdä Usvalle privaatimman sopen yöpöydän alle, missä on juuri sopiva kissanmentävä kolonen. 

Testimielessä pöydän alle asetettu pyyhe hyväksyttiin heti nukkumapaikaksi, joten päätin näperrellä pikaisesti pysyvämmän ratkaisun. Aika rouhean farkkupedin neiti sai!


Rehellisyyden nimissä kerrottakoon, että yritin ensin virkata pedin lankalaatikossa ajelehtineista parista akryyli-puuvillakerästä. Valitettavasti lopputulos päivän uurastuksesta oli kipeä ranne ja jäätävän ruma, muodoton lätty, jonka lennätin roskikseen jo kesken viimeisen kerroksen. 


En edes uskaltanut testata, olisiko tekele kelvannut kissalle. Usva olisi kuitenkin ihastunut ikihyviksi, ja olisin joutunut katselemaan moista rumistetta joka päivä! En ole kummoinen sisustaja, mutta rajansa kaikella.


Niinpä kaivoin kaapista parin rikkinäisiä farkkuja. Miekkonen tuottaa niitä minulle säännölliseen tahtiin askartelumateriaaliksi. Saksin lahkeet irti ja ompelin vyötäröosan alhaalta pussiksi. Kulmiin hurautin vielä muoto-ompeleet. Käänsin syntyneet kulmakolmiot pohjan suuntaisiksi ryhtiä antamaan ja asettelin pussin sisälle pyyhkeen pehmusteeksi.


Jes! Täysin konepestävän farkkupedin valmistamiseen kului arviolta kymmenen minuuttia, ja hyvin kelpaa. Usva rakastaa sängyllä ja tuoleilla lojuvien vaatteiden päällä torkkumista, joten sinne se heti käpertyi housuihin päiväunille.

14. lokakuuta 2014

Vahti III

Jouduin harmikseni irtisanomaan ihan tuoreen kylppärin ovivahtini. Jo parin kuukauden työrupeaman aikana kävi selväksi, ettei sen fysiikka riitä tehtävän hoitamiseen. Sillä ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi massaa. 


Tarvitsin tilalle nopeasti uuden, tanakamman vahdin. Onneksi lankaa oli jäljellä vaikka kuinka paljon. Loin puikoille satakunta silmukkaa ja ryhdyin pikavauhtia neulomaan. Tällainen kollinmötikkä syntyi.

Varpaat on tehty edeltäjän ohjeen mukaan, mutta muuten kaikki on muotoiltu lennossa omasta päästä. Ja tällä kertaa ilman saumoja!

14. syyskuuta 2014

Syyshullutuksia

Mitäs täällä oikein tapahtuu? Liukuvärjättyä lankaa?!


En yleensä harrasta näitä, mutta piti saada uusi Baktus ja lankakaupassa osui kerrankin käteen monivärinen kerä, jonka väriyhdistelmä miellytti rauhaa rakastavaa silmääni.


Yritin ensin tehdä ihan vain perus-Baktuksen, mutta turhauduin pian tiirailemaan, millä kerroksella olen viimeksi lisännyt silmukan. Niinpä malliksi vaihtui Lacy Baktus, jonka reikärivit auttavat pysymään koko ajan kärryillä. Muutenkin ne tuovat neulomiseen kivasti rytmiä ja kannustavat neulomaan vielä yhden raidan.

Eikä tässä vielä kaikki. Syksy on sekoittanut pääni, ei kai muuta voi todeta - aloin virkata torkkupeittoa! Minä, joka yleensä saan virkkaamalla vain käteni kipeiksi ja mieleni huonoksi, kieputtelen aivan maanisesti jämälankanöttösiä ympyröiksi. 


Toiveissa on, että peittoa varten tarvitsisi ostaa vain jokunen kerä luonnonvalkeaa tai vaaleanbeigeä lankaa palasten yhdistämiseen (eli viimeisen kerroksen virkkaamiseen). Malli on Flowers in the Snow, mutta yksiväristen ympyröiden avulla tavoittelen vähemmän kukikasta ja kohtuullisen levollista yleisvaikutelmaa.

Saapa nähdä, tuleeko tästä koskaan valmista. Ainakin nöttöslaatikko kevenee tehokkaasti.

4. elokuuta 2014

Lettikvartetti

Kesän kuumin päivä - täydellinen ajoitus julkaista villapolvisukkien ohje!


Kuvaussessiota ei sentään pidetty tänään. Mutta lämmintä oli silloinkin.


Halusin palmikkoiset polvarit keskipaksusta peruslangasta, mutta en löytänyt mieleistä ohjetta. Palmikoita oli aina joko liikaa pienenä piiperryksenä tai sitten ne olivat liian suuria niin, että sukista tulee väistämättä paksut.


Näiden sukkien neljä lettiä laulavat kaanonia: kuvio muodostuu neljästä samanlaisesta palmikosta, jotka aloitetaan eri kerrokselta. Jokaisessa palmikossa kierteet seilaavat reunalta toiseen. Näin sain aikaan leveähköt palmikkoraidat, joiden kierroista ei kuitenkaan tule liian paksuja.


Tuli tosi kivat. Ihan varmasti pääsevät kovaan käyttöön sitten vähemmän helteisillä ilmoilla. Palmikoiden välisten nurjien raitojen ansiosta varret ovat mukavan napakat. Kantapäistä tein ranskalaiset ja kärkikavennuksista epäsymmetriset. Olen tehnyt molemmat jokaiseen sukkapariin siitä lähtien kun tein ensimmäisen Kalajoki-parini. Niitä istuvampia ei löydy.

24. heinäkuuta 2014

Cernit-sealyt

Lupauduin jälleen seuralaisen ominaisuudessa mukaan koiranäyttelyihin. Tällä kertaa kyseessä ovat hieman suuremmat kekkerit: World Dog Show eli Maailman Voittaja -näyttely 2014 järjestetään elokuun alussa Helsingissä. Näyttelyyn on ilmoitettu mukaan peräti 21 247 koiraa, jotka edustavat 360 eri rotua.

Tapahtuman koko hahmottuu ehkä paremmin yksittäisiä rotuja tarkastelemalla. Fanitettavani on sealyhaminterrieri, joita on suomalaisissa kv-näyttelyissä mukana yleensä noin 1-6. Maailman Voittaja -näyttelyyn on ilmoitettu 37 sealya. En ole ikinä nähnyt niin montaa yhtä aikaa, ja tuskin tulen enää koskaan näkemään.


Kun kerran lupauduin mukaan tähän hulluuteen, ajattelin tehdä sen perusteellisesti. Valmistin siis käsityönä aitoja fanituotteita: cernit-massasta muotoiltuja sealyham-rintakoruja!


En ollut koskaan aiemmin tehnyt mitään askartelumassasta. Hämmentävän hauskaa puuhaa! Jos menee pieleen, senkun lyttää, vetreyttää ja muotoilee uusiksi. Joskin huomasin pian, että tälle rodulle niin tärkeä hohtavanvalkea turkki saattaa useamman uudelleenmuotoilukerran jälkeen hieman harmaantua. 

Minulla ei ollut käytössä sen kummempia apuvälineitä kuin pieni mattoveitsi sekä pari voipaperilla päällystettyä leikkuulautaa, joiden välissä litistin massapalaset. Niillä sain aikaan ihan kivat wuffet. 


Uunissa kovettamisen jälkeen kiinnitin koirien taakse pikaliimalla koruneulat. Tajusin liian myöhään, että neula kannattaa kiinnittää mahdollisimman lähelle yläreunaa, jotta koru ei kankaaseen kiinnitettynä keikkaa eteenpäin. Pikaliima tarttuu massaan erittäin tukevasti noin nanosekunnissa, joten ensimmäisestä koirasta tuli ns. lemmikkiluokkalainen.


Olisikohan tällä kvartetilla saumaa kasvattajaluokassa? Tarpeeksi läheltä katsottuna jokainen on kyllä ihan erilainen. Massaa kului reilusti alle puoli pakettia, joten vielä voin jatkaa jalostustyötä.

21. heinäkuuta 2014

Hotelli Panama

Lupaus-sarjasta lukuvuoroon ehti Jamie Fordin romaani Hotelli Panama (2011, Hotel on the Corner of Bitter and Sweet 2009), joka vie lukijan toisen maailmansodan aikaisen Seattlen aasialaiskaupunginosiin. 

Innostuin oitis kirjan aihepiiristä, sillä se oli minulle ennalta tyystin vieras. Oli hätkähdyttävää tajuta, etten todellakaan tiennyt yhtään mitään amerikanjapanilaisten kohtalosta toisen maailmansodan aikana. Suomalainen kouluopetus keskittyy lähinnä Euroopan tapahtumiin, enkä muista edes kuulleeni koskaan aiemmin amerikanjapanilaisille perustetuista internointileireistä. Onneksi on kaunokirjallisuus!

Fordin romaani ei tosin ole mikään dokumentaarinen kuvaus leireistä, kaukana siitä. Hotelli Panama on rehellinen rakkauskertomus, johon yhdistyy pohdintaa eri sukupolvien kokemuksista maiden, kansallisuuksien ja identiteettien välissä.


Tarinan päähenkilö on 40-luvulla nuoruuttaan elävä Henry, jyrkästi kansallismielisen kiinalaissiirtolaisen poika. Henryn isän suhde Amerikkaan ja kotimaa Kiinaan on täynnä ristiriitoja. Hän säästää rahaa lähettääkseen Henryn suorittamaan perinteiset opinnot Kiinassa, mutta sitä odotellessa hän haluaa poikansa pääsevän osalliseksi kaikista Amerikan tarjoamista mahdollisuuksista. Kiinalaiskaupunginosan koulun sijasta Henry laitetaan valkoisten kouluun, jossa hänestä tulee kiusattu, mukiloitu keittiöapulainen. Isän määräyksestä Henryn on myös puhuttava kotona ”amerikankieltä”, vaikka vanhemmat eivät edes ymmärrä englantia. Kielikysymys muodostuu romaanissa vertauskuvaksi sukupolvien välisen ymmärtämättömyyden ja puhumattomuuden kuilusta.

Toinen vertauskuvallinen yksityiskohta on ”Olen kiinalainen”-rintamerkki, jota Henryn isä pakottaa tämän kantamaan paidassaan. Merkin on tarkoitus erottaa Henry viereisen kaupunginosan japanilaislapsista, jotta tämä kiinalaisena (Yhdysvaltain liittolaisena) säästyisi japanilaisille (vihollisille) koituvilta ongelmilta. Samalla rintamerkki kuitenkin erottaa Henryn näkyvästi siitä, mihin isä koulu- ja kielivalinnoilla yrittää tätä pakkointegroida – amerikkalaisuudesta. Tiukasti kiinalaisista perinteistä ja elämäntavasta kiinni pitävä isä ei pysty yhdistämään kahta kansallisidentiteettiä, vaan ne ovat jatkuvassa sodassa toisiaan vastaan.

Sodassa ovat myös Yhdysvallat ja Japani. Sotatilan kärjistyessä japanilaiskaupunginosan tyhjentäminen erottaa Henryn ihastuksestaan, toisen polven amerikanjapanilaisesta Keiko-tytöstä. On hurjan ironista, että kansallisuuskompleksiensa kanssa kamppailevan kiinalaisperheen sijasta internointileirille kuljetetaan Keikon perhe, jossa eletään kuin missä tahansa amerikkalaisperheessä, puhutaan virheetöntä englantia, syödään amerikkalaista aamiaista ja kuunnellaan jazzia, swingiä ja bluesia.

Kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla: 1940-luvulla ja vuodessa 1986, jolloin kiinalais- ja japanilaiskaupunginosien välissä seisovaa Hotelli Panamaa aletaan remontoida uudelleen käyttöön ja sen kellariin säilöön kannetut internoitujen japanilaisperheiden tavarat tuodaan päivänvaloon. Henrylle matkalaukut ovat portti mielestä pois sysättyihin muistoihin, joiden myöntäminen ja käsittely auttavat myös paikkaamaan suhdetta Henryn ja tämän pojan välillä. Sukupolvien välisen ymmärryksen ja isäsuhteiden käsittelyn kannalta kahdessa aikatasossa liikkuminen onkin perusteltu ratkaisu, vaikka paikoitellen kaksi tarinaulottuvuutta tuntuvat olevan hieman epätasapainossa.

Kuten muutkin Lupaus-sarjan kirjat, Hotelli Panama on juonivetoinen romaani. Henryn ja Keikon tarina on surullisen suloinen, herttaisen vanhanaikainen ja viaton rakkaustarina, jossa kirjoitetaan kirjeitä ja pidetään kädestä piikkilanka-aidan läpi. Taitavasti se on kuitenkin kirjoitettu, kun paatunut 2010-lukulainenkin välillä liikuttuu.
  • Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa
  • Robert Goolrick: Luotettava vaimo
  • Jamie Ford: Hotelli Panama
  • Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan
  • M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

20. heinäkuuta 2014

Vahti II

Neuloin pitkästä aikaa jotain neulekirjan ohjeella. Tämä on Doorstop Cat Sue Stratfordin kirjasta Knitted Cats and Kittens.


Neulelehdet ja -kirjat ovat omalla kohdallani jääneet lähes tyystin nettiohjeiden jalkoihin. Mallineuleita sisältäviä neulekäsikirjoja tykkään kyllä selailla omia suunnitteluprojekteja varten, mutta valmiit ohjeet etsin Ravelrysta ja lataan netistä. Kissa-aiheisia ovistoppereita ei kuitenkaan ollut netissä tyrkyllä kovin montaa, ja sattumalta Stratfordin kirja löytyi paikallisesta kirjastosta.

Pakko myöntää, etten erityisemmin nauttinut kissan tekemisestä. Tykkään malleista, joissa on mahdollisimman vähän saumoja, ja hahmotan ohjeet helpommin, jos niissä käytetään kaavioita. Tämä kissa koostuu viidestä erillisestä kappaleesta, ja ohje on monisivuinen litania, jossa jokainen kerros on kirjoitettu auki.

Kaiken kirotun saumojen ompelun ja langanpäiden päättelyn jälkeen tästä tuli kuitenkin oikein hyvä vahtikissa. Tukeva ja tanakka. Se ryhtyy nuoruuden innolla vartioimaan kylpyhuoneen ovea Vahti I:n jäädessä eläkkeelle. 

6. heinäkuuta 2014

Tämän kesän juhlamekko

Pääsin viikonloppuna juhlistamaan ystävän häitä. Kaunista oli ja kaikin puolin onnellista! Tapausta piti tietenkin juhlistaa uudella mekolla.


Lähdin liikkeelle Burda-lehden 03/2009 mallista 107, jossa on sievät minihihat ja prinsessasaumat. Jätin pois taskut, muokkasin kaula-aukon venemäisemmäksi ja vetäisin takakappaleeseenkin prinsessasaumat muotolaskosten sijasta. Samalla sain siirrettyä vetoketjun selästä piiloon sivusaumaan, mikä vähensi ompeluangstia huomattavasti. Helman piirsin leveämmäksi aiemmin tekemäni sinisen mekon kaavoja mukaillen.

Koemekko vanhasta lakanasta paljasti, että yläosasta saa jälleen kerran kaventaa pois turhaa väljyyttä, vaikka käytin kaavan pienintä kokoa. Lituska mikä lituska. Kaikki kaoottiset kaavamuutokset huomioon ottaen testikappale vaikutti silti yllättävänkin lupaavalta.


Kankaaksi halusin jotain hillitysti juhlavaa, joka ei kiillä tai kahise liikaa. Kangaskaupan myyjän avustuksella valitsin simppeliä puuvillastretch-kangasta, joka on näköjään ihan Usvan silmien väristä. Koska olin sovittanut kahdet kaavat ja yhden koemekon, minulla oli aika hyvä fiilis mallista jo ennen kuin edes aloitin varsinaisen mekkokankaan työstämisen.


Lopputulokseen olen supertyytyväinen. Mekossa on kaikki, mitä halusin: prinsessasaumat, A-linjainen helma ja maltillisesti 50-lukuun vihjaava yläosa, joka ei kuitenkaan jätä olkapäitä aivan paljaiksi. Mekon ainoa vika on puuvillakankaan rypistyvyys – kuten kuvista näkyy. Tosin ilta oli kuvaushetkellä jo sen verran pitkällä, etteivät rypyt menoa haitanneet!


Kangasta kesäjuhlamekkoon kului noin 160 cm (kahteen suuntaan leikattuna), ja kaavat laitoin visusti talteen mahdollisten tulevien uusintakierrosten varalta. 


Rusetinkin askartelin itse. Käytin Ramonan ohjetta, mutta tein vain kaksi kerrosta ja taitoin keskustasuikaleen vinonauhamaisesti.


Kirkossa ja ulkosalla heitin mekon päälle vielä Living on the Edge -saalin. Siitä tuli ilman helmiäkin kaunis ja samalla kyllin maltillinen myös arkikäyttöön. Lanka on ihanan lämmintä alpakan, merinovillan ja silkin yhdistelmää.

Mekon helman alle puolestaan piiloutuu maltillisen muhkea tyllialushame, joka on mallia "missä aita matalin". Hyvin se kuitenkin kelpasi, eikä helman alle enempää tällinkiä olisi mahtunutkaan.


Opin tästä mekkoprojektista taas hurjan paljon uutta: kaavojen muokkailua, muotolaskosten siirtämistä, käsin päärmäämisen hienomekaniikkaa, tyllin käsittelyä ja vaikka mitä.

Ja mikä parasta, juhlapäivänä unohdin ihan kokonaan vilkuilla, pysyykö rusetti oikealla kohdalla, pilkottaako alushame helman alta tai miten rypyssä helma on. Keskityin vain nauttimaan juhlien välittömästä tunnelmasta, hyvästä seurasta ja joka puolella hehkuneista onnellisista hymyistä.

30. kesäkuuta 2014

Keskikesän lämmikkeitä

"Kuka muka tarvitsee kaulahuivin kesäksi?" kysyivät.


Niinpä niin.


Onneksi vuosi sitten keväällä aloitettu puuvillainen Henslowe valmistui juuri sopivasti kalsean keskikesän lämmikkeeksi.


Villasukkiakin on tullut käytettyä. Ja neulottua, kiitos polvisukkaideoiden ja futiksen MM-kisojen. Lisäksi sain ystävältä sukkatilauksen spekseillä "koko 42-43, mustaa ja jotain muuta väriä". Näistä tuli aika miehekkäät, vaikka itse sanonkin. 


Malli on omasta päästä: 2o1n- ja 5o1n-joustinta, jalkapohja sileää. Kantapäät ovat ranskalaiset ja kärkikavennukset epäsymmetriset. 

Minulla on ollut valtavan monta isompaa ja pienempää käsityöprojektia kesken, ja olen tehnyt vähän kaikkia vuorotellen. Olipa mukavaa saada vaihteeksi jotain valmiiksi asti! Seuraavien projektien dedis on lauantaina. Hyvältä näyttää: enää pari hihaa ja taskusilkki päärmäämättä, ja tänäänkin pitkä jalkapalloilta edessä..!

1. kesäkuuta 2014

Hiljaisuus soi h-mollissa

Kirjastossa työskentelevä ei voi välttyä ex tempore -kirjavinkkauspyynnöiltä. Mitä tutummiksi asiakkaat tulevat, sitä useammin suosituksia kysytään.

Lapsille ja nuorille vinkkaan ihan työksenikin, mutta aikuisille se on paljon vaikeampaa. Usein kierrän kysymyksen tarjoamalla jotakin toisen asiakkaan kehumaa kirjaa. ”Tätä en ole ehtinyt vielä itse lukea, mutta asiakkaat ovat tykänneet!”

Kyse ei ole niinkään siitä, etteikö suositeltavaa löytyisi. Arastelen lähinnä, koska minulla on aivan auttamattoman omituinen kirjamaku. Pidän kaikesta vähän erikoisesta, vinksahtaneesta, nyrjähtäneestä ja hämmentävän omaleimaisesta. Rakastan Saramagon polyfonista kerrontaa, García Marquezin maagista realismia, Calvinon leikittelevää metatekstuaalisuutta, Woolfin levotonta tajunnanvirtaa, Leena Krohnin mielenmaisemia...

Ehkä minun pitäisi vain reteästi suositella omituisuuksiani. Kaikki edellä mainitut ovat tunnustettuja, palkittuja klassikoita, ja tuntuu siltä kuin puolihämäriä kirjoja julkaistaisiin koko ajan enemmän. Esimerkistä käy Mari Strachanin romaani Hiljaisuus soi h-mollissa (2010, The Earth Hums in B Flat 2009). Teoksen hurmaavan, omalaatuisen tunnelman luo kertoja, 12-vuotias Gwenni, joka lentää öisin ja lukee enemmän kuin äiti toivoisi.

Tunnelmaan voi näemmä virittäytyä myös indiemuusikko David Mysteriousin sävellyksellä "Preludi h-mollissa".


Kirjallisesti suuntautuneiden, poikkeuksellisen tarkkaavaisten ja luovien tyttölapsien kehityskertomukset ovat kirjallisuudessa peruskauraa, mutta Strachanin kirjassa tarinaan yhdistyy toinen mielenkiintoinen elementti: naiivin todistajan näkökulma. Kertomus saa lähtösysäyksensä miehen katoamisesta. Etsivän ammatista haaveileva Gwenni ryhtyy selvittämään tapausta ja päätyy tahtomattaan (ja osin tiedostamattaan) suurten salaisuuksien säilyttäjäksi. Eikä vain tähän tapaukseen liittyen. Tutkimusten edetessä Gwennille paljastuvat sekä oman suvun että naapureiden menneisyyden vaietut vaiheet.

Kertomuksen teemaksi voisikin nimetä suvun ja salaisuudet. Tiivis walesilainen kyläyhteisö kykenee kollektiiviseen vaikenemiseen, mutta salaisuudet odottavat aivan pinnan alla, valmiina nousemaan esiin, kun kohdalle osuu varomaton kysymys, kiihdyksissä lausuttu lipsahdus tai vilpittömän utelias etsivänalku. 

Koska kertomatta jättäminen on kirjassa niin tärkeää, voin juuri ja juuri hyväksyä suomentaja Kirsi Ohrankämmenen nimiratkaisun, vaikka alkuperäinen englanninkielinen nimi kuvaakin teosta huomattavasti paremmin. Sen sijaan lukuisia sijamuoto- ja pronominivirheitä ja korrelaatin puuttumisia en ole valmis antamaan anteeksi yhtä helposti. Pistää vihaksi, kun kirjan lumoava tunnelma lässähtää etenkin viimeisissä luvuissa tuon tuosta huolimattoman oikoluvun vuoksi!

Kiehtovinta kirjassa eivät nimittäin ole kertojan paljastamat salaisuudet vaan itse kerronta. Gwennin kertojanäänessä lapsekas mielikuvitus yhdistyy runollisiin ilmaisuihin ja viattomat käsityksensä vähitellen menettävän nuoren tytön hämmennykseen. Gwenni kuvailee kokemuksiaan usein synesteettisesti ja ulkoistaa tunteitaan esineisiin, kuten keittiön seinän vaikeneviin liimavärikasvoihin, ylähyllyn naamamukeihin ja rouva Llywelyn Pughin kettupuuhkaan. Oman sävynsä kertomukseen tuo ympäristön 50-luvun protestanttinen moraali, jonka määrittelemään tyttökäsitykseen Gwenni ei tahdo mahtua millään. Hänen luovuutensa lähde saa tarinan edetessä synkän selityksen, joka tosin kyseenalaistuu aivan kirjan lopussa.

Kertojana Gwenni on tahattoman epäluotettava. Hän ei aina ymmärrä aikuisten pudottelemia vihjeitä ja välillä suorastaan kieltää itseään näkemästä, ajattelemasta ja kertomasta aavistelemiaan asioita. Gwennin naiivi ja erikoinen tapa raportoida näkemäänsä, kuulemaansa ja kokemaansa pakottaa lukijan ratkaisemaan itse, mikä on kuvitelmaa ja mikä todellista ja mitä Gwennin havainnot vihjaavat tapahtumista, joita tämä ei ole suoraan päässyt todistamaan.

Ihanan kummallinen kirja! Laitetaan henkilökunta suosittelee -hyllyyn, ei tätä uskalla kasvotusten suositella.
  • Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa
  • Robert Goolrick: Luotettava vaimo
  • Jamie Ford: Hotelli Panama
  • Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan
  • M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

27. toukokuuta 2014

Rappukäytäväkoulutusta

Tänä vuonna lämpimät kevätpäivät ovat houkutelleet erityisen usein kissojen kanssa ulkoiluun. Vaikka asumme nykyään kerrostalon viidennessä kerroksessa, kotipihasta pääsee kätevästi erinomaisiin ulkoilumaastoihin. Sen ovat toki huomanneet myös lähiseudun koiranomistajat. Tästä syystä koiria arasteleva Usva on viime aikoina ulkoillut huomattavasti vähemmän kuin niihin tyynemmin suhtautuva Minni.


Minni rakastaa erityisesti pientä rinnettä taloyhtiön takana. Näin keväisin rinteessä onkin hyvä ihmetellä kantoja ja puissa sirittäviä pikkulintuja, kun kesän heinät eivät vielä ole vallanneet sitä. Niiden sijaan rinne on keväisin täynnä valkovuokkoja.

Ulkoillessa huomaa, kuinka fiksuja kissat ovat. Kevään ensimmäiset kerrat ovat aina varovaisia ja lyhyitä. Jo muutaman kerran jälkeen kissat vaikuttavat kuitenkin pääsevän hyvin kartalle ja osaavat erehtymättä luovia suosikkipaikkoihinsa. Minni on erityisen taitava keksimään vaihtoehtoisia kiertoreittejä paikkoihin, joihin yritän kieltää sitä menemästä. Ainoa paikka, jossa silläkin on vaikeuksia suunnistaa, on rappukäytävä.


Aina aiemmin olemme asuneet yhden kerroksen katutason yläpuolella, mutta täällä kotiovelle täytyykin nousta neljät raput. Kerrokset hämäävät kissoja ilmeisen tehokkaasti. Kaikissa aiemmissa rappukäytävissä ne ovat hallinneet vaivatta reitin kotiovelle luhtikäytävistä ja kaartavista rappusista huolimatta. Täällä ne jolkottelevat yhdet rappuset ylös ja oikopäätä rappuja vastapäätä olevalle ovelle. Kotiovi on samassa kohdassa, mutta kolme kerrosta ylempänä. Kissat eivät vaikuta hahmottavan kerroksia lainkaan vaan painelevat sinnikkäästi samalle ovelle myös kolmannessa ja neljännessä kerroksessa.

Uuden ulkoilukauden käynnistyessä aloitin järjestelmällisen rappukäytäväkoulutuksen Minnin kanssa. Tavoitteena oli saada se kävelemään koko matka itse. Rappuset sujuivat jo, joten keskityin siihen, että Minni oppisi kääntymään rappusten yläpäässä, kiertämään kaiteen tolpan ja kävelemään kerroksen halki seuraaviin rappuihin.


Aloitin pysäyttämällä Minnin kääntöpisteeseen ja näyttämällä sille, miltä oikea kulkureitti näyttää. Nostin kissan pari senttiä irti lattiasta ja kiikutin sen ”kissansilmänkorkeudella” hitaasti kerroksen läpi seuraaviin rappusiin. Annoin Minnin nousta seuraavat raput ja pysäytin sen jälleen niiden yläpäähän. Sitten sovelsin samaa yksinkertaista hihnaohjetta, jota käytän ulkonakin. Asetuin valmiiksi haluttuun kulkusuuntaan, kyykistyin parin metrin päähän kissasta ja pidin hihnan kireällä. Kun Minni kääntyi katsomaan minuun päin, päästin hihnan löysäksi ja kutsuin kissaa. Jos katse kääntyi väärään suuntaan, kiristin jälleen hihnaa. Kaikki liikkeet haluttuun suuntaan palkitsin massiivisilla kehuilla.


Hitaasti mutta ilmeisen harkitusti Minni alkoi tehdä käännöksiä. Alkuvaiheessa pysäytin sen aina rappusten yläpäähän ja kiersin käännöksen edeltä. Jossain vaiheessa Minni alkoi itse pysähtyä kääntöpisteeseen ja katsella minua vinkin saamiseksi – ovelle vai seuraaviin rappuihin?


Viimeisenä koulutusvaiheena otin tavaksi kilisytellä avainnippuni esille taskusta heti viimeisten rappujen alapäässä. Kilinä on kissoille entuudestaan tuttu merkki siitä, että pian ollaan kotiovella.

Nyt sujuu Minniltä hienosti koko kotimatka! Pienet pysähdykset, haistelut ja tolppien puskemiset kuuluvat toki asiaan. Eihän tässä sentään mitään koiria olla.