11. heinäkuuta 2013

Kirkkaat päivä ja ilta

Kirjoitin aiemmin fiksaatiostani Inka Nousiaisen kirjoihin, joten tietenkin haalin myös uusimman käsiini heti kun se saapui kirjastoon vaivautumatta edes tutustumaan kirjaan ennakolta. Yllätyksekseni Kirkkaat päivä ja ilta sijoittuu osin sota-aikaan. Nousiaisen aiemmissa romaaneissa mielen ja kertomuksen ovet ja ikkunat ovat usein auki päähenkilöiden lapsuuteen, mutta nyt aikaikkuna on laajempi, sukupolvien mittainen.

Kirkkaat päivä ja ilta hahmottui minulle ennen kaikkea kertomuksena päätöksistä ja niiden seurauksista, ratkaisuista joihin ajaudumme, vääristä valinnoista ja niiden sovittamisesta. Vanhukseksi varttunut Edla saa viimein mahdollisuuden kertoa salaisuutensa ja tietämättään tehdä vastateon vuosikymmeniä aiemmin tekemälleen rikkeelle. Ketä vastaan ja kuinka Edla on rikkonut ja kenen kautta hän tekonsa hyvittää, selviää vähitellen kertomuksen keriytyessä auki. 

Tällaisessa voiman ja vastavoiman, teon ja sovituksen, kuviossa on jotain kiehtovaa. Muutenkin kirja nojaa aika paljon kohtaloon. Maailma kuljettaa tärkeät ihmiset toistensa poluille, asiat tapahtuvat vääjäämättä, yksi katse riittää muuttamaan elämän, joskus sen vain tietää, ja jotkut yksinkertaisesti kuuluvat toisilleen, vaikkeivät sitä itse ymmärtäisi tai ainakaan haluaisi myöntää. Edla ihmettelee, mitä hän vielä tekee tässä maailmassa - hän ei tietenkään voi lähteä ennen kuin hyvittää tekonsa.

Vai onko sittenkin kyse vain kerrostuneesta sattumasta ja itsepäisyydestä? Kun päättää, että muuta ei ole, muuta ei tule.

On tämä hyvin inkanousiaismainen kirja. Kaunis kuin runo, tiivis mutta kevyt ja jotenkin hengittävä teksti täynnä kielikuvia, jotka aukeavat ihan itsestään, helposti kuin olisivat omia ajatuksia. Ei voi kuin ihailla jälleen kerran, miten utuisen pehmeästi ja silti napakasti tarinan voi kertoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti