21. heinäkuuta 2013

Prinsessaleikattu mekko

Kotivaatekaappini on nykyisin aika ankea näky. Kaikki nätit vaatteet – varsinkin siistit alaosat – loistavat poissaolollaan, sillä ne tahtovat jumiutua työpaikalle. Poljen työmatkat urheilutamineissa, ja perillä koko satsi menee vaihtoon. Pieni vaatekaappi työhuoneenpuolikkaani nurkassa pursuaa hameita, jotka käväisevät kotona vain pesussa. 


Koska kaikki kivat hameet ovat töissä ja myös reilu vuosi sitten tekemäni vihreä mekko on muuttanut sinne, olen kulkenut tämän kesän kahdessa vanhassa kirpparilöytömekossa. Molemmissa on kapeat olkaimet ja prinsessaleikkaus, jossa yläosan muotoilut sijoitetaan rinnan yli sivuille kaartaviin saumoihin. Malli sopii hyvin myös kaltaiselleni littanalle, joten ajattelin tehdä oman samanlaisen. 


Harjoituksen vuoksi päätin kuositella kaavat itse. Hyödynsin taas kerran Joka tyypin kaavakirjaa, yläosan peruskaavaa (kuvassa mustalla). Leikkasin kaarevan prinsessasauman vyötärön muotolaskoksen kärjestä hihansuulle ja uuden pääntien, teippasin rintamuotolaskoksen umpeen ja piirsin helman polvimittaiseksi jatkamalla kappaleita vyötärön muotolaskoksen suuntaisina. Sen verran skeptinen olin lopputuloksen suhteen, että päätin tehdä kerrankin kunnollisen sovitusvaatteen puhkikuluneesta pussilakanasta.


Sovitusmekko kertoi, että helma on varsin ok mutta ylhäältä saa - yllätys yllätys - ottaa vähän joka saumaa sisään. Piirsin siis kaavojen yläosiin uudet, rivakammin kaareutuvat prinsessasaumat ja kavensin sivukappaletta aavistuksen. Sitten tein toisen sovitusvaatteen pelkästä yläosasta. Se pysyi jo paljon paremmin ylhäällä.


Varsinainen mekkokangas on yksi Tallinnasta ostetuista. Sitä oli tasan metri, koska siitä piti alunperin tulla hame. Tiukille meni, mutta nipin napin riitti. Seuraavalla kerralla hankin vähän reilumman palan. Ja pidemmän vetoketjun! Sekin oli hamekokoa...


Tämän mekon saan ehkä jopa pidettyä poissa työpaikalta. Kangaskauppaan kanssani lähtenyt kollegani hankki samaa kangasta ja lupasin, etten näyttäydy siitä tehdyssä vaatteessa töissä!

11. heinäkuuta 2013

Kirkkaat päivä ja ilta

Kirjoitin aiemmin fiksaatiostani Inka Nousiaisen kirjoihin, joten tietenkin haalin myös uusimman käsiini heti kun se saapui kirjastoon vaivautumatta edes tutustumaan kirjaan ennakolta. Yllätyksekseni Kirkkaat päivä ja ilta sijoittuu osin sota-aikaan. Nousiaisen aiemmissa romaaneissa mielen ja kertomuksen ovet ja ikkunat ovat usein auki päähenkilöiden lapsuuteen, mutta nyt aikaikkuna on laajempi, sukupolvien mittainen.

Kirkkaat päivä ja ilta hahmottui minulle ennen kaikkea kertomuksena päätöksistä ja niiden seurauksista, ratkaisuista joihin ajaudumme, vääristä valinnoista ja niiden sovittamisesta. Vanhukseksi varttunut Edla saa viimein mahdollisuuden kertoa salaisuutensa ja tietämättään tehdä vastateon vuosikymmeniä aiemmin tekemälleen rikkeelle. Ketä vastaan ja kuinka Edla on rikkonut ja kenen kautta hän tekonsa hyvittää, selviää vähitellen kertomuksen keriytyessä auki. 

Tällaisessa voiman ja vastavoiman, teon ja sovituksen, kuviossa on jotain kiehtovaa. Muutenkin kirja nojaa aika paljon kohtaloon. Maailma kuljettaa tärkeät ihmiset toistensa poluille, asiat tapahtuvat vääjäämättä, yksi katse riittää muuttamaan elämän, joskus sen vain tietää, ja jotkut yksinkertaisesti kuuluvat toisilleen, vaikkeivät sitä itse ymmärtäisi tai ainakaan haluaisi myöntää. Edla ihmettelee, mitä hän vielä tekee tässä maailmassa - hän ei tietenkään voi lähteä ennen kuin hyvittää tekonsa.

Vai onko sittenkin kyse vain kerrostuneesta sattumasta ja itsepäisyydestä? Kun päättää, että muuta ei ole, muuta ei tule.

On tämä hyvin inkanousiaismainen kirja. Kaunis kuin runo, tiivis mutta kevyt ja jotenkin hengittävä teksti täynnä kielikuvia, jotka aukeavat ihan itsestään, helposti kuin olisivat omia ajatuksia. Ei voi kuin ihailla jälleen kerran, miten utuisen pehmeästi ja silti napakasti tarinan voi kertoa.

2. heinäkuuta 2013

Tähtiin kirjoitettu virhe

Aivan ensimmäiseksi tunnustus: John Greenin romaani Tähtiin kirjoitettu virhe (2013; The Fault in Our Stars, 2012) oli minulle todellinen vesiputouskirja. En muista, milloin olen viimeksi itkenyt näin paljon kirjaa lukiessani. Sinänsä hullua, sillä Greenin romaani on synkästä aiheestaan huolimatta myös todella hauska kirja. 

Romaanin päähenkilö on 16-vuotias Hazel, joka sairastaa parantumatonta syöpää. Keuhkoihin levinneet kasvaimet pakottavat hänet käyttämään vahvoja lääkkeitä ja lisähappea. Vertaistukiryhmässä Hazel tutustuu luusyövälle toisen säärensä menettäneeseen Augustukseen, joka sekoittaa hänen kuvionsa perusteellisesti.

Syövät erilaisissa muodoissaan ja vaiheissaan ovat kiinteä osa sekä kertomuksen juonta että aina läsnä olevaa huumoria, joka on älykästä, riittävän tummaa ja kuitenkin jotenkin valoisan hyväntahtoista. Hazel, Augustus ja syövän vuoksi molemmat silmänsä menettävä Isaac heittävät aika hurjaa herjaa omista ja toistensa sairauksista sekä "syöpäbonuksista", eli huomionosoituksista ja etuoikeuksista, jotka vakava sairaus heille tuo.

Minulle kirjan ydin ei kuitenkaan ollut sairaus. Erehdyin lukemaan jostain kirjablogista erään lukijan mielipiteen, ja hän tiivisti romaanin sanoman jotakuinkin näin: "olisit onnellinen, kun keuhkoihisi ei sentään kerry jatkuvasti nestettä". En voisi olla enempää eri mieltä! Omassa tulkinnassani kirjan tematiikka ulottuu paljon laajemmalle.

Hazel ja Augustus - jotka tietenkin rakastuvat - suhtautuvat elämäänsä ja sen uhanalaisuuteen aivan eri tavoilla. Augustuksella on tarve jättää maailmaan itsestään jonkinlainen merkki tai perintö. Hän pelkää ennen kaikkea unohdetuksi tulemista. Kaikki muistavat Anne Frankin, mutta kuka muistaisi ne neljä Aron Frankia, jotka myös kuolivat juutalaisvainoissa? Kaikki muistavat Shakespearen, mutta kuka muistaisi ihmiset, joista hänen sonettinsa kertovat?

Hazelin elämänasenne on päinvastainen. Hän ei halua olla kranaatti, joka räjähtäessään jättää sirpaleet ja arvet kaikkiin lähellä oleviin. Hän haluaa tehdä mahdollisimman vähän vahinkoa, ja siksi hän pyrkii pitämään myös Augustuksen etäällä. Hazel on huolissaan vanhempiensa pärjäämisestä oman tulevan kuolemansa jälkeen. Tätä heijastaa hänen vimmattu yrityksensä selvittää, mitä hänen suosikkikirjansa henkilöhahmoille tapahtuu kirjan päätyttyä. Kyseinen kirja, Peter Van Houtenin Viistoa valoa, on tarina syöpää sairastavasta Annasta. Erityisen kiinnostunut Hazel on siitä, mitä Annan äidille tapahtuu Annan kuoltua.

Mitä siis mielestäni kuuluu Tähtiin kirjoitetun virheen tematiikkaan? Kuolevaisuus yleisesti, meitä kaikkia koskettavana tosiasiana. Suhtautuminen katoavaisuuteen. Elämästämme jäävien merkkien, arpien ja muistojen ulottuminen läheisiin ja kaukaisempiinkin kanssaihmisiin. Muistojen erilaisuus kokijasta riippuen ja niiden tahaton valheellisuus. 

Kaikkea tätä käsitellään lukuisten erilaiselta kannalta aihetta sivuavien viittausten kautta, paljon hienovaraisemmin ja herkemmin kuin osaan kuvailla. Anne Frankin ja Shakespearen jo mainitsinkin, mutta mukana ovat myös filosofit Kierkegaard ja Heidegger, T. S. Eliotin runo "J. Alfred Prufrockin lemmenlaulu" ja vähän William Carlos Williamsia. Tulkintaani värittää tietenkin oma kiinnostukseni tähän aihepiiriin, ja luulen, että juuri siksi kirja onnistui muuttamaan minut pieneksi (tai keskikokoiseksi) vesiputoukseksi.

Kysymys on myös siitä, kuinka lähelle ja syvälle menemme toistemme elämään ja voimmeko estää muita tulemasta niin lähelle, kuin he haluavat. Kuinka lähelle on pakko uskaltaa päästää, vaikka kaikki kiintymys koskee joskus? Kivulta ei voi välttyä, mutta voiko itse sentään päättää, kenen antaa satuttaa? Kysymys on merkityksellinen lähinnä eläville. Tämä ei mielestäni olekaan kirja kuolemasta, vaikka siinä kuollaan.

Aion suositella kirjaa ihan kaikille, jotka jaksavat kuunnella. Myös niille, jotka kavahtavat teini-ikäisten rakkauskertomuksia tai sairauskuvauksia, ja niille, jotka pelkäävät intertekstuaalisia viittauksia. Tummasävyisen huumorin, älykkäiden henkilöhahmojen ja koskettavien tapahtumien yhdistelmä on aika vastustamaton, vaikka viittaukset menisivät ohi ja katetrit ällöttäisivät.