29. toukokuuta 2013

Toukokuun näkymiä

Joskus käy niin kuin edellisessä mekkoprojektissani: kaikki näyttää loppusuoralle asti hyvältä, mutta valmis tekele ei olekaan niin kiva kuin toivoi. 

Ja joskus käy päinvastoin.


Tämän simppelin trikoopaidan valmistusprosessi oli yhtä vastoinkäymisten paraatia. Siihen nähden tulos on häkellyttävän onnistunut. 

Käytin kaavana Joka tyypin kaavakirjan t-paidan ohjetta, jota lähdin muokkaamaan saman kirjan huivikaulusmekon suuntaan. Muutin hihat holkkimallisiksi ja lisäksin kauluksen, mutta jätin helman paitamittaiseksi. Kauluksen solmimiskohdan siirsin ylös olkasauman lähelle.

Olin hankkinut trikoon edullisesti pakan loppuna, ja totta kai sitä oli ihan pikkuisen liian vähän. Mallailin ja mallailin, ja lopulta uskaltauduin leikkaamaan ensimmäisen kappaleen. Tässä vaiheessa muistin, etten ollut pessyt kangasta. Jes. Pitkällisestä mallailusta huolimatta kangas ei ihan riittänyt, vaan jouduin leikkaamaan huiviosan kapeampana kuin oli tarkoitus.

Vielä ompeluvaiheessakin onnistuin mupeltamaan, vaikka malli on huippuhelppo. Ompelukoneeni joustotikki on kolminkertainen ja jälki erinomaisen siistiä - kunhan ompeleet vain saa onnistumaan kerralla. Triplatikin purkaminen ohuesta neuloksesta ei nimittäin ole mahdollista ilman reikiä ja röppöjä. Onneksi Joka tyypin paitaohjeiden helmapituudet ovat reilut. Nips ja naps, toisella kerralla päärme onnistui jo ihan hyvin.


Loppusovituksessa totesin, että paidasta tuli kaikesta huolimatta varsin hauska. Voisin vaikka tehdä toisen! Kunhan toivun ensin hetken koettelemuksistani.

Näpersin myös kotelon uudelle passilleni. Siinä on passitaskua vastapäätä pienemmät koloset matkavakuutuskortille ja eurooppalaiselle sairasvakuutuskortille.


Pussukka sulkeutuu nepparilla. Kankaat ovat ylijäämiä hameesta ja mekosta. Ohjeen sovelsin Villapata kiehuu -blogin taskuohjeesta


Passipussi pääsee käyttöön tämän viikon lopulla ja ensi kuussa. Mahtavaa saada hieman vaihtelua maisemiin, kun on sahannut melkein vuoden vain lyhyttä pätkää kahden kaupungin välillä.

Kotimaisematkin ovat tosin muuttuneet viime viikkoina kiitettävää vauhtia. Eilen sain viimein köytettyä kissaverkon parvekkeelle, joten nyt maisema on ruudullinen. En silti valita - pääradan asema parinsadan metrin päässä ja näin vihreä takapiha!


Minni muutti parvekkeelle heti kun ovi avautui. Verkon lisäksi olen ehtinyt ehostaa parveketta vain muutamalla kukkaruukulla, mutta paljas betonilattia kelpaa Minnille mainiosti.


Usva suhtautuu parvekkeeseen maltillisemmin, mutta osui sekin näköjään mukaan kasvikuvaan. Edellisessä kirjoituksessa esitellyt tuet ovat hyvää vauhtia jäämässä pieniksi ruusupavuille.


Uskomattomia spiraaleja ne rakentelevat.


11. toukokuuta 2013

Risuja ja ruusu(papu)ja

Terveiset parvekkeelta!

Palasin juuri suosikkikeväthommastani, rakentamasta tukia ruusupavuille. Tämä on kolmas vuosi kun istutan niitä parvekelaatikoihin, ja vaikka parveke on vaihtunut joka kerta, tuet olen aina tehnyt samalla tavalla. 


Kaupan symmetriset valmistuet ovat minusta persoonattomia, joten olen rakentanut omat risuista. Parhaiten tähän tarkoitukseen sopivat kohtuullisen suorat risut, joissa saa mieluusti olla oksantynkiä. Pystytolpiksi laitan vähän paksummat risut, ja köytän sitten sidontalangalla ohuempia poikkipuiksi. Tuista tulee joka kerta hauskasti uniikit.


Tein kumpaankin laatikkoon tuen erikseen, jotta voin vielä tarvittaessa pelastaa taimet yöksi sisälle. Ruusupapuset ovat niin kovin pieniä...


Pavut kasvavat tietenkin pian yli näistä tuista, mutta siinä vaiheessa ne ovat jo niin taitavia kiipeilijöitä, että riittää kun sitoo risujen yläpäihin narut ja virittelee ne ylöspäin. Hätätilassa jopa jeesusteippi riittää narujen yläpäiden kiinnittämiseen seinään. Testattu on!


Ensimmäiset krassitkin itävät. Kylvän taimet aika myöhään, koska jokainen päivä esikasvatusta sisällä kissojen reviirillä lisää tapaturmariskiä. Minusta krassit ovat oikeastaan parhaimmillaan ihan pikkuisina,  niiden sirkkalehdet ovat niin sievät!

4. toukokuuta 2013

Darlah - 172 tuntia Kuussa

Mietin Johan Harstadin romaania aloitellessani, mitä norjalaista kirjallisuutta olen aiemmin tullut lukeneeksi. Mieleen tulivat Ellinor Rafaelsenin Katja-kirjat, Jostein Gaarderin romaanit, pari Erlend Loen kirjaa ja Knut Hamsunin Nälkä. Mutta varmastikaan en ollut aiemmin lukenut yhtään norjalaista tieteiskirjaa.

Miksiköhän en? Mielestäni tieteiskirjallisuus on oikein sopiva laji norjalaisille. Jos olisin norjalainen kirjailija, kirjoittaisin scifiä. Vaikkapa syvästi ekokriittisen tarinan öljynporauslautan merenpohjaan puhkaisemasta aukosta keskuuteemme pullahtavasta uudesta elämänmuodosta tai tieteisjännärin Skandeille haaksirikkoutuvasta avaruusaluksesta, jonka sähkömagneettista kenttää revontulet häiritsevät.

Johan Harstad ei tietenkään kirjoita mistään tuollaisesta. Hänen romaaninsa Darlah - 172 tuntia Kuussa on hyvä tieteiskirja. Ja kauhea. Paikoin jopa niin hyytävä, että kaltaiseni erittäin vähän kauhugenreä kuluttava pelkurikko olisi toivonut voivansa lukea silmät kiinni.

Mikä on Darlah 2? Tarkoittaako se, että on (ollut) olemassa myös Darlah 1? Mitä dementoitunut Area51:n vahtimestari muistaa muttei saa kerrottua? 

Aiempien kuulentojen tarkoin varjellut salaisuudet eivät pysy piilossa, kun Nasa päättää lähettää kiertolaisellemme joukon omistautuneita astronautteja. Suuren yleisön ja rahoittajien kiinnostuksen varmistamiseksi mukaan otetaan kolme teiniä, jotka valitaan maailmanlaajuisella arvonnalla. Arpaonni suosii norjalaista Miaa, japanilaista Midoria ja ranskalaista Antoinea. Kaikilla on omat syynsä haluta pois Maasta tai julkisuuden valokeilaan. Ja pian jokainen toivoo, että olisi tyytynyt tylsään peruselämäänsä.

Kuumatkan kauheuksia ennakoidaan sen verran, että lukija osaa odottaa vaikeuksia. Silti kirjan loppupuoli yllätti synkkyydellään. Darlah - 172 tuntia Kuussa on hyvä todiste siitä, ettei nuortenkirjankaan tarvitse  paketoitua nätisti sovinnaiseen loppuratkaisuun. Loppuratkaisut karmivat varmasti myös aikuisen lukijan selkäpiitä. 

Oman mausteensa keitokseen tuovat Harstadin siihen sekoittamat viittaukset todelliseen avaruuslentojen ja -tutkimuksen historiaan, esimerkiksi Wow-signaaliin ja Apollo 11 -lennolla Kuuhun jääneisiin kenkiin. Näiden täkyjen taustoja teki mieli alkaa selvitellä lisää, vaikken avaruusintoilija olekaan. Samoin tekstin lomaan sijoitetut kuvat ja kaaviot rakensivat hienosti pseudoautenttista tunnelmaa.