2. huhtikuuta 2013

Karikko

Nuortenkirjoja lukevat aikuiset ovat kilvan kehuneet Seita Vuorelan Karikko-romaania (2012) ja toivoneet sille lisää näkyvyyttä. Viime viikolla romaani palkittiin vastaperustetulla Tulenkantaja-palkinnolla. Palkinnon tarkoituksena on "löytää edellisvuoden teoksista sellainen, jolla on edellytyksiä menestyä myös kansainvälisesti".

Karikko on kaksoisluokitettu sekä nuorten- että aikuistenromaaniksi, mikä saattaa osaltaan selittää aikuisten lukijoiden ihastusta. Vuorela ei väheksy lukijaa, ei selittele eikä maanittele. Monella tapaa Karikko on silti "nuortenkirjamainen". Päähenkilö on 14-vuotias poika, Mitja, joka jumittuu äitinsä ja Vladimir-veljensä kanssa leirintäalueelle kesälomamatkalla. Metaforisesti perhe on ajautunut karikolle muutamaa viikkoa aiemmin sattuneen kuolemantapauksen vuoksi. Mitja ja Vladimir ovat todistaneet koulupojan putoamista vanhan teollisuusrakennuksen katolta, ja molempiin tapahtuma on jättänyt oman merkkinsä.


Aihe on suuri ja vaikea, muttei lopulta kovinkaan harvinainen nuortenromaanille. Kuolema on - niin makaaberilta kuin se kuulostaakin - suorastaan muotia. Ei tarvitse mennä edes kauhu- tai jännärihyllylle löytääkseen roppakaupalla kuolemaa kirjaston nuortenosastolta. 

Vuorelan käsittelyssä kuolema on iso asia, järisyttävä kun se osuu lähelle, mutta samalla niin pienestä kiinni. [L]opullisten, peruuttamattomien tapahtumien äkkinäisyys. Kuinka sitä ensin on, eikä sitten enää ole. Teemaan nivoutuvat sadut, tarut, uskomukset ja ennen kaikkea kysymykset. Mitä tapahtuu jälkeenpäin - kuolleille ja eloonjääneille?

Romaanissa on ajateltavaa vaikka kuinka, ja sen rakenne pakottaa lukijan pohdintaprosessit käyntiin. Kertomusta keritään auki pikkuhiljaa ja jatkuvasti kuvataan enemmän kuin kerrotaan. On pakko lukea rivien välistä varoen, ikään kuin hengitystä pidätellen.

Parasta kirjassa on sen omalaatuinen, lähes eteerinen tunnelma. Tutunoloinen mutta jotenkin nyrjähtänyt kertomusmaailma imaisee mukaansa heti ensimmäisten lukujen aikana. Mustavalkoiset kuvasivut, osien vaihtumiskohtiin sijoitetut sitaatit ja tarinaa eteenpäin vievien lukujen välissä toistuvat takaumat tukevat tunnelmaa hienosti.

Pojat ne tanssivat rajalla kuin trapetsilla ja aina välillä lanka katkeaa.

Tällaisen voimakkaan tunnelman ylläpitäminen monisatasivuisen romaanin pituudelta on varmasti melkoista trapetsitaiteilua. Ennen loppuhuipennusta teksti lipsahtaakin paikoin kliseiden puolelle. Esimerkiksi kohtaus, jossa Vladimir soittaa flyygeliä Tytön vieraana autioituneessa hotellissa, toi melodramaattisuudessaan mieleeni Birdyn musiikkivideon - eikä tämä ole kohteliaisuus.

Lopussa kertomus kuitenkin tavoittaa taas herkän, persoonallisen tunnelmansa ja punoo langanpäät yhteen juuri sopivan löyhästi. Aiempia vihjeitä ja viittauksia ei selitellä tai osoitella, mutta lukija jää pohtimaan aiempia tapahtumia uudelleen.

Pidin kovasti siitä, kuinka tekstissä toistuvat elementit (siilo, ranta hiekkadyyneineen, hotelli) kasvavat metaforisiin mittoihin sitä mukaa kun tarina paljastaa enemmän itsestään. Myös tekstiin upotetut viittaukset elokuviin, musiikkiin ja muuhun populaarikulttuuriin tukevat hienosti kertomusta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti