24. helmikuuta 2013

Valon suuntaan

Siitä lähtien kun olen itse päättänyt menemisistäni ja tulemisistani minulla on ollut kotini lähellä jokin suosikkipaikka, johon palaan yhä uudelleen.

Vakiopaikkani funktio vaihtelee tarpeen mukaan. Kun asiat elämässä tuntuvat muuttuvan turhan tiuhaan tai nopeasti, se edustaa jotain pysyvää, jonka tunnen läpikotaisin. Toisaalta sen rauhallinen muuttuminen vuodenaikojen vaihdellessa antaa uskoa tulevaan, jos koen elämäni jumittavan paikoillaan.


Pienessä kirkonkylässä asuessani istuin monet illat uimalalla - mieluiten silloin, kun auringonpalvojat ja polskijat olivat jo lähteneet ja aurinko yksin kellui järven yllä. Lukioaikaan minulla oli tapana kiivetä lukemaan puihin Pielisjoen rannalla. Yliopistovuosina kiersin ensin Iidesjärveä, ja kaupunginosaa vaihdettuani pyhiinvaelsin vuosikaudet Hervantajärven rantaan.

Listasta voi huomata, että vesi on oleellisesti läsnä kaikissa vakiopaikoissani. Saatan liioitella, mutta luulen heppoiseksi jääneen kotiutumiseni tänne johtuvan osaltaan siitä, ettei lähistöllä ole kunnollista vesistöä. Lähimmän järven vesi on sakean vihertävänruskeaa, eikä sen rannalle ole tehnyt mieli palata parin ensimmäisen käynnin jälkeen.


Onneksi lyhyen kävelymatkan päässä kotoa on sentään pieni joki ja sen yli kaartuva vanha kivisilta. Olen käynyt sillan luona usein, myös tänä upean aurinkoisena sunnuntaina. Pimein talvi kahteenkymmeneenviiteen vuoteen vaikuttaa viimein olevan kääntymässä kohti aurinkoisempaa kevättalvea.


Viikko sitten valmistunut kellotettu hame ennakoi vihreydellään kevättä, vaikka villasukkiakin vielä tarvitaan. Uskaltauduin tällä viikolla paikalliseen pieneen kangaskauppaan, ja mukaan tarttui jotain vieläkin keväisempää ja kirkkaamman vihreää. Alkaa olla taas se aika vuodesta, kun tekee mieli näpertää mekkoja...


Näistä juuri viimeistellyistä Paraphernalia-sukista tuli piristävän aurinkoiset. Sukat ovat järjestyksessä toinen valmistunut Pirkka-lankaprojekti. Periaatteessa pidän ohuesta langasta neulotuista sukista, mutta kärsivällisyyteni tuppaa loppumaan viimeistään toisen sukan kantapään kohdalla. Tätä mallia oli kuitenkin viihdyttävää neuloa. Palmikon ansiosta mielenkiinto pysyi yllä, ja silti suurin osa sukista oli nopeatekoista joustinta tai sileää.


Usvan mielestä kissa on aina parempi kuvauskohde kuin käsityö, kuinka aurinkoinen tahansa.

3. helmikuuta 2013

Ricardo Reisin viimeinen vuosi

Kas vain. On helmikuu ja liki puoli vuotta siitä, kun luin viimeksi aikuisten kertomakirjallisuuteen luokiteltavan kirjan. Syksy ja alkutalvi hujahtivat yksinomaan nuortenkirjojen parissa, ja nytkin niitä nököttää kirjahyllyssä pitkä rivi vaatimassa huomiotani. Mutta kun suosikkikirjailijaltani julkaistaan teos jossa viitataan suosikkirunoilijaani, on ihan pakko tehdä pieni syrjähyppy aikuisten osastolle.

Kyseessä on tietenkin José Saramagon vastikään suomennettu romaani Ricardo Reisin viimeinen vuosi. Alunperin teos on ilmestynyt jo vuonna 1984, mutta syystä tai toisesta Saramagon suomentajat olivat tähän saakka hypänneet sen yli. Hyvää kannatti odottaa. Romaani on uskomattoman hieno! Se kuuluu niihin kirjoihin, joita lukee sivulle 400 saakka sellaisella innolla, ettei malttaisi mennä nukkumaan tai lähteä töihin, ja loput 140 sivua hitaasti nautiskellen, lähestulkoon vastahakoisesti, kun lukemattomien sivujen nippu oikean peukalon alla käy aina vain ohuemmaksi eikä kirjan tahtoisi päättyvän koskaan.

Hattu ja takki. Gabardiinitakki.
Ricardo Reis, jonka viimeisestä vuodesta tässä puhutaan, oli yksi portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymeistä tai sivupersoonista, miksi häntä nyt halutaankin kutsua. Saramagon romaanissa Reis palaa Brasiliasta kotimaahansa ja asettuu Lissaboniin harjoittamaan lääkärin ammattiaan. Aika ajoin hän tapaa myös muutamaa kuukautta aiemmin menehtynyttä Fernando Pessoaa, ja miehet keskustelevat kaikesta maan ja taivaan välillä - elämästä, kuolemasta, yksinäisyydestä, yksilöllisyydestä, yksilöstä. Runoudesta ja rakkaudesta, surusta ja silmälaseista. Asetelma sopii kuin nenä päähän saramagolaiseen tyyliin, joka on muutenkin varsinainen sisäisen moniäänisyyden riemuvoitto.

Saramagon tyylistä puhuttaessa huomio kääntyy yleensä väkisin hänen omalaatuiseen kielioppiinsa ja tapaansa käyttää välimerkkejä. Tunnusomaisimpia ovat pitkät, polveilevat virkkeet ja putkeen kirjoitetut dialogit, joissa uuden repliikin alku osoitetaan ainoastaan pilkulla ja isolla alkukirjaimella.

Kysyin [Marcendalta] kerran, miksi hän haluaa nähdä minut, ja hän vastasi ettei tiedä, minusta sellainen vastaus on erittäin toiveita herättävä, Yksi ei tiedä ja toinen on toiveikas, Niin se taitaa olla, Aivan kuin Aatami ja Eeva paratiisissa, Nyt sinä liioittelet, tämä ei ole paratiisi, hän ei ole Eeva enkä minä ole Aatami, niin kuin aivan hyvin tiedät, Aatami oli vain hieman Eevaa vanhempi, heillä oli eroa muutama tunti tai päivä, en tiedä tarkkaan, Aatami edustaa kaikkia miehiä ja Eeva kaikkia naisia, he ovat samanlaisia, erityisiä ja tärkeitä, ja jokainen meistä on ensimmäinen mies ja ensimmäinen nainen, ja joka kerta me olemme ainutlaatuisia, Vaikka käsittääkseni nainen on edelleenkin enemmän Eeva kuin mies Aatami, Onneksi, Sanotko noin omasta kokemuksestasi, En, vaan siksi että meidän kaikkien kannalta niin on hyvä, Sinä, Fernando, haluaisit vain palata alkuun, Minun nimeni ei ole Fernando, Ai jaha.

Kenen kanssa Ricardo Reis tässä väittelee - Pessoan, kertojan vai itsensä? Saramagon tyylistä todetaan usein, että monimutkaisten virkkeiden ja poikkeavan välimerkityksen vuoksi lukija putoaa helposti kärryiltä eikä enää tiedä, kuka sanoo mitäkin. Kuten nähdään, myös puhujille itselleen voi käydä näin. 

Saramagon tyylistä puhuttaessa jää joskus purkamatta auki sen syvällisempi vaikutus teosten tunnelmaan ja tematiikkaan. Kyllä, äänet ja puhujat sekoittuvat, mutta kyse ei ole pelkästä lukijan keskittymiskykyä testaavasta kirjoitustavasta vaan kokonaisesta dialogisesta maailmankatsomuksesta. Mielipiteet, havainnot, näkemykset, tunteet, henkilöllisyydet ja persoonat sekoittuvat Saramagon teksteissä kuin Pessoan elämässä ikään.

Eikä äänten sekamelska rajoitu pelkkiin vuoropuheluihin, vaan se on läsnä kaikkialla kerronnassa. Esimerkiksi kertojan kuvaillessa Ricardo Reisin kävelymatkoja Lissabonin kaduilla tekstiin tunkeutuu paitsi Reisin ajatuksia kertoja tulkitsemana tai välittämänä myös ohikulkijoiden havaintoja, epäilyksiä, lausahduksia ja mielipiteitä (Reisin vai kertojan kuvittelemia?), lehtien otsikoiden välittämiä iskulauseita, itsepintaisia omantunnon moitteita, sananlaskuja, yleisiä elämänviisauksia ynnä muita ääniä. On kuin nämä äänet väreilisivät kirjan keskushenkilöiden ympärillä ilmassa, ja herkän radiovastaanottimen lailla teksti kaappaisi ne ja kirjoittaisi kaiken julki. Tämän seurauksena kerronta hairahtuu jatkuvasti sivuraiteille, eksyy aiheesta tai pysähtyy kinastelemaan jostakin yksityiskohdasta - jonka kautta keikahdetaan sittenkin yllättävästi ja osuvasti takaisin asian ytimeen.

Ja siihen kohtaan tulee viimein se piste, jota olemme puoli sivua odottaneet. Saramagon tekstiä luettuaan tuntuu välillä siltä, että me tavalliset kirjoittajat joudumme käyttämään pisteitä pätkiäksemme ajatuksiamme, kun ne muuten karkaisivat liian kauas, mutta Saramago antaa niiden karata ja palata omia aikojaan takaisin. Ja juuri siksi hänen jäljittelemätön tyylinsä on niin hypnoottisen toimiva. 

Ricardo Reisin viimeinen vuosi -teoksessa viitataan ronskisti muidenkin Pessoan persoonien tuotantoon, ja miksikäs ei, koko kööri koolle vain. Oma suosikki-Pessoani on ehkä laivanrakennusinsinööri Álvaro de Campos. Suomentaja Pentti Saaritsan En minä aina ole sama -kokoelmaan laatiman esipuheen mukaan juuri de Campos näytteli keskeistä roolia Pessoan ainoan varteenotettavan romanttisen suhteen kariutumisessa. Mokoma lurjus lähetteli Pessoan rakastetulle häiriköiviä kirjeitä. Anekdootti kertoo ehkä jotain Pessoan persoonien välisistä suhteista.

Olen portugalin kielen suhteen täysi ummikko ja tutustunut vain Pessoan(/Reisin/de Camposin/Caeiron) suomennettuihin runoihin, mutta paljon tuttua tuli vastaan. Saramagon kykyä sulkea viittaukset saumattomasti osaksi omaa kertomustaan voi vain ihailla. Samoin suomentaja Sanna Pernun kirjoittamaa, vaivattomasti soljuvaa kieltä. Pernu on kääntänyt myös Pessoan proosaa, joten asiantuntemus tälläkin saralla lienee taattu.

Hienoa, että Saramagoa käännetään yhä. Saisinko lisää tätä, kiitos.