16. joulukuuta 2013

Nurjuus

Sen siitä saa, kun pakottaa apurin valokuvaamaan valmistuneen neuleen keskellä pimeintä talvea. Kuvan, jossa pusero näyttää paremmalta kuin livenä ja jota katsellessa alkaa harmittaa, ettei edullinen lanka oikeasti hohda noin lämpimän sävyisenä.


Varsin tyytyväinen olen kuitenkin. Hyvä peruspaita. Improvisoin mallin nähtyäni Ravelryssa vihreän puseron, jonka kyljissä kulki leveät palmikot. Omaan versiooni tuli tietenkin aivan erilaiset letit ja kaula-aukko. Neuloin koko paidan nurjalta puolelta. Palmikoiden neulominen oli yllättävänkin vaivatonta, kun pähkäili kaavion nurinkuriseksi.


Ja tältä se lähimarketin Novita Nalle oikeasti näyttää... 

Kerrankin kävi niin päin, että talven ensimmäinen villapaita valmistuu ennen kuin pakkaset loppuvat! Ainakin toivottavasti paidalle tulee vielä käyttökelejä ennen kevättä.

19. marraskuuta 2013

Marras

Jipii, ne ovat valmiit! Marras-sääriäiset!


Päätin aiemmin syksyllä tehdä ohuehkosta langasta säärystimet, jotka menisivät ensin nilkkureiden ja tennareiden kanssa ja mahtuisivat myöhemmin talvella saappaiden varsiin. Niiden piti olla jalkoja myötäilevät, joustavat ja valumattomat, tarpeeksi pitkät ja sievät, mutta ei liian monimutkaiset neuloa. Kun mikään malli ei näyttänyt täydelliseltä, tein oman.


Niinpä niin, helpommin sanottu kuin tehty. En viitsi edes laskea, montako kertaa aloitin alusta kehitellessäni täydellistä kuviokokoonpanoa. Piirtelin lukemattomat ruutupaperit täyteen, laskeskelin jaollisuuksia yhä uudelleen ja tein ainakin kolme (3!) mallitilkkua. 

Sitten löysin neulekaaviofonttien ihmeellisen maailman. En ollut tiennyt sellaisia olevan olemassakaan! Piirsin koko suunnitelmani uudelleen Kauri Knits -fontilla, jonka voi ladata netistä ilmaiseksi omaan ja ilmaiskäyttöön. 

Fontilla kirjoitettuja kaavioita oli helppo muokata sitä mukaa kun neule edistyi, ja kun päättelin ensimmäisen säärystimen silmukat, oli ohjekin käytännössä valmis. Koeneuloin sen mukaan toisen kappaleen, maanittelin viikonloppuvieraan ottamaan valokuvat ja läväytin ohjeen saataville Ravelryyn vailla suurempia suorituspaineita. Jännä nähdä, josko joku todella kokeilisi tehdä tällaiset! Joku on ainakin jo ehtinyt tykätä ohjeesta...!

9. marraskuuta 2013

Nukka ja muita eläimiä

Ystäväni muutti taannoin uuteen kotiin ja oli hyvin innoissaan asunnostaan. Sieltä puuttui kuulemma ainoastaan kissa.


Tähän puutteeseen oli ilmiselvä ratkaisu. Sen nimi on Nukka, ja se sopii kämppikseksi myös kissa-allergiselle ystävälleni.

Itsellenikin kelpaisi välillä kissa, joka vain löhöilisi tyytyväisenä ikkunalaudalla. Tai missä tahansa muualla kuin minun paikallani, josta nousin vain hetkeksi vaihtamaan äänikirjan levyn seuraavaan...


Kissat eivät sentään tunge yöllä viereeni valtaamaan suurinta osaa sängystä, toisin kuin muuan otus, joka viipyi taannoin luonani täysihoidossa puolitoista viikkoa. Uskomatonta, miten paljon tilaa pienen koiran unet voivat vaatia!


Yhteiselomme sujui suhteellisen mukavasti, vaikka joihinkin kultturieroihin törmäsimme. Esimerkiksi ensimmäisenä aamuna, kun koira jäi petiin köllöttelemään, viskasin päiväpeiton paikoilleen ajattelematta asiaa sen kummemmin. Kissat pitävät sen alle jäämisestä - ne majailevat aikansa lämpimässä hämärässä ja kaivautuvat sitten esiin. Koiran puolestaan onnistui muutamassa sekunnissa ponnahtaa pystyyn, sotkeutua päiväpeittoon ja tumpsahtaa avuttomana koirakääryleenä takaisin sängylle.

Kissat ovat koiran tempauksiin jo pitkälti tottuneet. Ehkä minullakin siis on vielä toivoa.

18. syyskuuta 2013

Kissat kassissa

Nyt kelpaa kissojen. Ja etenkin kantajan! Tilasin netistä suurimman Sturdibagin, eli XL-koon. 


Matkustamme kissojen kanssa julkisilla parin tunnin matkan edestakaisin 1-2 kertaa kuukaudessa. Tähän saakka kissat ovat kulkeneet Ferplast Atlas 30 -kantokopassa. Meidän neidit ovat sen verran pienikokoisia (molemmat n. 3,5 kg), että mahtuvat siihen kimpassa. Välillä kuljetin niitä erikseen kahdessa pienemmässä kopassa, mutta ne pitävät selvästi enemmän isosta yhteiskopasta, jossa mahtuvat paremmin istumaan ja oikomaan jäseniään.


Atlas-koppa on kestänyt hyvin viitisen vuotta melko aktiivista käyttöä, ja matkustamiseen tottuneet kissat olisivat varmaankin kulkeneet siinä tyytyväisinä myös jatkossa. Uusi hankinta parantaakin ennen kaikkea kantajan matkustusmukavuutta. 

Atlas 30:lla on sen verran leveyttä, että yhdellä kädellä kantaessa sitä joutuu kannattelemaan kaukana sivulla, jotta se ei hakkaa kylkeen ja jalkoihin. Tähän käsivoimani eivät riitä, vaan joudun lyhyilläkin matkoilla kantamaan koppaa kaksin käsin edessäni. Asento on aika epämiellyttävä, varsinkin kun selkäpuolella roikkuu vielä oma matkalaukku. 

Jos junassa tai bussissa on täyttä, koppa on pakko ängetä syliin lyhyt sivu itseä vasten, jotta viereiselle penkille mahtuu istumaan. Kantaja rutistuu tällöin aika tehokkaasti kopan ja penkkirivien väliin. 


Sturdibag XL on pohjaltaan aika tarkalleen samankokoinen kuin Atlas 30, mutta joustavat tukikaaret jättävät ruuhkatilanteissakin kantajalle tilaa hengittää keuhkot täyteen. Eivätkä kissat silti rusennu. Tämä tuli testattua heti ensimmäisellä reissulla, kun R-junaan oli perjantai-iltapäivänä pakkautunut tavallistakin enemmän porukkaa. Kassia oli huomattavasti mukavampi pitää sylissä, ja se mahtuu tarvittaessa myös penkin alle. Junan eteisessä seistessä jouduin tosin hieman varoittelemaan kanssamatkustajia potkimasta kissakassia. Se kun näyttää ulospäin ihan tavalliselta urheilukassilta, vaikka kaikki mahdolliset läpät olisivatkin auki.

Kassi on uskomattoman kevyt, ja sitä on helppo kantaa olkahihnasta. Kissatkin viihtyivät siinä hyvin. Matkat sujuivat yhtä sopuisasti kuin aiemminkin. Toistaiseksi olen siis ostokseen tyytyväinen. 


Ainoat epäilykseni liittyvät kassin kestävyyteen. Kuten kuvasta näkyy, kassin oviaukot päädyssä ja katossa ovat ritiläkangasta, joiden päälle saa kankaisen läpän. Ritilä näyttää siltä, että hätääntynyt kissa saa sen kyllä repäistyä rikki kynsillään. Siksi en suosittelisi kassia kissalle, joka ei ole tottunut matkustamiseen. Kangaskassi ei missään nimessä ole yhtä kissanpitävä kuin muovilaatikko. Toinen epäilykseni kohdistuu kassin pohjaan, joka on samaa kangasta kuin päällinenkin. Yritän kovasti olla laahaamatta kassia pitkin maata tai lattiaa silloin kun sisällä on painoa, sillä pelkään kankaan kuluvan ensimmäisenä puhki pohjasta.

Kotikäytössä kassi on osoittautunut suosituksi pesäpaikaksi, vaikka ensi alkuun näytti siltä, että paljon suositummaksi muodostuu laatikko, jossa kassi postitettiin...

18. elokuuta 2013

Syysvarusteita

Näin jälkikäteen myönnän auliisti, että viime talvi oli minulle todella vaikea. Pimeää oli ja synkkää, kylmää ja yksinäistä. Kevätaurinko tuntui ilmaantuvan aivan viime hetkellä, yhtään pidempään en olisi moista kaamosta jaksanut.

Ehkei siis olekaan ihme, että yllätin jo juhannuksen jälkeisellä viikolla itseni murehtimasta, kuinka aamut ja illat alkavat vähitellen hämärtyä. Ja silloin päätin, että nyt loppuu. Ensi talvesta saa luvan tulla valoisampi, lämpimämpi ja kaikin puolin parempi.

Päätin, että saan neuloa niin monet lapaset kuin huvittaa (vaikken oikeastaan tarvitsisi yksiäkään uusia) ja vielä tusinan pipoja siihen päälle. Saan syödä piparkakkuja jo lokakuussa jos tekee mieli, ja saan ostaa vihdoin uuden villakangastakin. Ja jos jonain iltavuoropäivänä sattuu paistamaan aurinko, saan ihan vapaasti polkea töihin mateluvauhtia nätissä hameessa ja talvisaappaissa käytännöllisempien urheiluvermeiden sijasta.


Valoisamman talven projektini alkoi lupaavasti, kun paikallinen tavaratalo halusi heinäkuussa eroon "vanhanmallisista" kirkasvalolampuistaan veikeään viidenkympin hintaan. Nyt minulla on oma miniaurinko, jonka purin tällä viikolla jo paketista odottelemaan tositoimia. 

Siitä lähtien, kun oikea aurinko nousee minua myöhemmin, aion ottaa arkiaamuisin valohoitoa ja lukea samalla kirjaa, silittää kissaa tai neuloa. Ja hörppiä kaikessa rauhassa hyvin haudutetun teen. Ensitesteistä päätellen tulen saamaan seuraa Minnistä, jonka lamppufiksaatiosta olen kirjoittanut aiemminkin.

Näillä jos ei pärjää, niin... sitten uusilla syysvermeillä. 


Tämä on Arleen. Halusin toisen lyhythihaisen Cascade 220 -langasta, sillä olen käyttänyt Buttony-villatakkia hurjan paljon. Veikkaan, että tästä tulee uusi suosikkini. Malli on todella simppeli, mutta nappivalinnalla paidan saa personoitua hyvinkin erinäköiseksi. Kokeilin ensin vaaleita puunappeja, mutta metalliset nyppylät veivät lopulta voiton.


Hamekangas on Tallinnasta ostettua. Käytin vaihteeksi A-linjaisen hameen peruskaavaa Joka tyypin kaavakirjasta.

Alkavan syksyn värimaailma on ainakin hyvin selvillä. Lisää vihreää ja viininpunaista on jo tuloillaan.

21. heinäkuuta 2013

Prinsessaleikattu mekko

Kotivaatekaappini on nykyisin aika ankea näky. Kaikki nätit vaatteet – varsinkin siistit alaosat – loistavat poissaolollaan, sillä ne tahtovat jumiutua työpaikalle. Poljen työmatkat urheilutamineissa, ja perillä koko satsi menee vaihtoon. Pieni vaatekaappi työhuoneenpuolikkaani nurkassa pursuaa hameita, jotka käväisevät kotona vain pesussa. 


Koska kaikki kivat hameet ovat töissä ja myös reilu vuosi sitten tekemäni vihreä mekko on muuttanut sinne, olen kulkenut tämän kesän kahdessa vanhassa kirpparilöytömekossa. Molemmissa on kapeat olkaimet ja prinsessaleikkaus, jossa yläosan muotoilut sijoitetaan rinnan yli sivuille kaartaviin saumoihin. Malli sopii hyvin myös kaltaiselleni littanalle, joten ajattelin tehdä oman samanlaisen. 


Harjoituksen vuoksi päätin kuositella kaavat itse. Hyödynsin taas kerran Joka tyypin kaavakirjaa, yläosan peruskaavaa (kuvassa mustalla). Leikkasin kaarevan prinsessasauman vyötärön muotolaskoksen kärjestä hihansuulle ja uuden pääntien, teippasin rintamuotolaskoksen umpeen ja piirsin helman polvimittaiseksi jatkamalla kappaleita vyötärön muotolaskoksen suuntaisina. Sen verran skeptinen olin lopputuloksen suhteen, että päätin tehdä kerrankin kunnollisen sovitusvaatteen puhkikuluneesta pussilakanasta.


Sovitusmekko kertoi, että helma on varsin ok mutta ylhäältä saa - yllätys yllätys - ottaa vähän joka saumaa sisään. Piirsin siis kaavojen yläosiin uudet, rivakammin kaareutuvat prinsessasaumat ja kavensin sivukappaletta aavistuksen. Sitten tein toisen sovitusvaatteen pelkästä yläosasta. Se pysyi jo paljon paremmin ylhäällä.


Varsinainen mekkokangas on yksi Tallinnasta ostetuista. Sitä oli tasan metri, koska siitä piti alunperin tulla hame. Tiukille meni, mutta nipin napin riitti. Seuraavalla kerralla hankin vähän reilumman palan. Ja pidemmän vetoketjun! Sekin oli hamekokoa...


Tämän mekon saan ehkä jopa pidettyä poissa työpaikalta. Kangaskauppaan kanssani lähtenyt kollegani hankki samaa kangasta ja lupasin, etten näyttäydy siitä tehdyssä vaatteessa töissä!

11. heinäkuuta 2013

Kirkkaat päivä ja ilta

Kirjoitin aiemmin fiksaatiostani Inka Nousiaisen kirjoihin, joten tietenkin haalin myös uusimman käsiini heti kun se saapui kirjastoon vaivautumatta edes tutustumaan kirjaan ennakolta. Yllätyksekseni Kirkkaat päivä ja ilta sijoittuu osin sota-aikaan. Nousiaisen aiemmissa romaaneissa mielen ja kertomuksen ovet ja ikkunat ovat usein auki päähenkilöiden lapsuuteen, mutta nyt aikaikkuna on laajempi, sukupolvien mittainen.

Kirkkaat päivä ja ilta hahmottui minulle ennen kaikkea kertomuksena päätöksistä ja niiden seurauksista, ratkaisuista joihin ajaudumme, vääristä valinnoista ja niiden sovittamisesta. Vanhukseksi varttunut Edla saa viimein mahdollisuuden kertoa salaisuutensa ja tietämättään tehdä vastateon vuosikymmeniä aiemmin tekemälleen rikkeelle. Ketä vastaan ja kuinka Edla on rikkonut ja kenen kautta hän tekonsa hyvittää, selviää vähitellen kertomuksen keriytyessä auki. 

Tällaisessa voiman ja vastavoiman, teon ja sovituksen, kuviossa on jotain kiehtovaa. Muutenkin kirja nojaa aika paljon kohtaloon. Maailma kuljettaa tärkeät ihmiset toistensa poluille, asiat tapahtuvat vääjäämättä, yksi katse riittää muuttamaan elämän, joskus sen vain tietää, ja jotkut yksinkertaisesti kuuluvat toisilleen, vaikkeivät sitä itse ymmärtäisi tai ainakaan haluaisi myöntää. Edla ihmettelee, mitä hän vielä tekee tässä maailmassa - hän ei tietenkään voi lähteä ennen kuin hyvittää tekonsa.

Vai onko sittenkin kyse vain kerrostuneesta sattumasta ja itsepäisyydestä? Kun päättää, että muuta ei ole, muuta ei tule.

On tämä hyvin inkanousiaismainen kirja. Kaunis kuin runo, tiivis mutta kevyt ja jotenkin hengittävä teksti täynnä kielikuvia, jotka aukeavat ihan itsestään, helposti kuin olisivat omia ajatuksia. Ei voi kuin ihailla jälleen kerran, miten utuisen pehmeästi ja silti napakasti tarinan voi kertoa.

2. heinäkuuta 2013

Tähtiin kirjoitettu virhe

Aivan ensimmäiseksi tunnustus: John Greenin romaani Tähtiin kirjoitettu virhe (2013; The Fault in Our Stars, 2012) oli minulle todellinen vesiputouskirja. En muista, milloin olen viimeksi itkenyt näin paljon kirjaa lukiessani. Sinänsä hullua, sillä Greenin romaani on synkästä aiheestaan huolimatta myös todella hauska kirja. 

Romaanin päähenkilö on 16-vuotias Hazel, joka sairastaa parantumatonta syöpää. Keuhkoihin levinneet kasvaimet pakottavat hänet käyttämään vahvoja lääkkeitä ja lisähappea. Vertaistukiryhmässä Hazel tutustuu luusyövälle toisen säärensä menettäneeseen Augustukseen, joka sekoittaa hänen kuvionsa perusteellisesti.

Syövät erilaisissa muodoissaan ja vaiheissaan ovat kiinteä osa sekä kertomuksen juonta että aina läsnä olevaa huumoria, joka on älykästä, riittävän tummaa ja kuitenkin jotenkin valoisan hyväntahtoista. Hazel, Augustus ja syövän vuoksi molemmat silmänsä menettävä Isaac heittävät aika hurjaa herjaa omista ja toistensa sairauksista sekä "syöpäbonuksista", eli huomionosoituksista ja etuoikeuksista, jotka vakava sairaus heille tuo.

Minulle kirjan ydin ei kuitenkaan ollut sairaus. Erehdyin lukemaan jostain kirjablogista erään lukijan mielipiteen, ja hän tiivisti romaanin sanoman jotakuinkin näin: "olisit onnellinen, kun keuhkoihisi ei sentään kerry jatkuvasti nestettä". En voisi olla enempää eri mieltä! Omassa tulkinnassani kirjan tematiikka ulottuu paljon laajemmalle.

Hazel ja Augustus - jotka tietenkin rakastuvat - suhtautuvat elämäänsä ja sen uhanalaisuuteen aivan eri tavoilla. Augustuksella on tarve jättää maailmaan itsestään jonkinlainen merkki tai perintö. Hän pelkää ennen kaikkea unohdetuksi tulemista. Kaikki muistavat Anne Frankin, mutta kuka muistaisi ne neljä Aron Frankia, jotka myös kuolivat juutalaisvainoissa? Kaikki muistavat Shakespearen, mutta kuka muistaisi ihmiset, joista hänen sonettinsa kertovat?

Hazelin elämänasenne on päinvastainen. Hän ei halua olla kranaatti, joka räjähtäessään jättää sirpaleet ja arvet kaikkiin lähellä oleviin. Hän haluaa tehdä mahdollisimman vähän vahinkoa, ja siksi hän pyrkii pitämään myös Augustuksen etäällä. Hazel on huolissaan vanhempiensa pärjäämisestä oman tulevan kuolemansa jälkeen. Tätä heijastaa hänen vimmattu yrityksensä selvittää, mitä hänen suosikkikirjansa henkilöhahmoille tapahtuu kirjan päätyttyä. Kyseinen kirja, Peter Van Houtenin Viistoa valoa, on tarina syöpää sairastavasta Annasta. Erityisen kiinnostunut Hazel on siitä, mitä Annan äidille tapahtuu Annan kuoltua.

Mitä siis mielestäni kuuluu Tähtiin kirjoitetun virheen tematiikkaan? Kuolevaisuus yleisesti, meitä kaikkia koskettavana tosiasiana. Suhtautuminen katoavaisuuteen. Elämästämme jäävien merkkien, arpien ja muistojen ulottuminen läheisiin ja kaukaisempiinkin kanssaihmisiin. Muistojen erilaisuus kokijasta riippuen ja niiden tahaton valheellisuus. 

Kaikkea tätä käsitellään lukuisten erilaiselta kannalta aihetta sivuavien viittausten kautta, paljon hienovaraisemmin ja herkemmin kuin osaan kuvailla. Anne Frankin ja Shakespearen jo mainitsinkin, mutta mukana ovat myös filosofit Kierkegaard ja Heidegger, T. S. Eliotin runo "J. Alfred Prufrockin lemmenlaulu" ja vähän William Carlos Williamsia. Tulkintaani värittää tietenkin oma kiinnostukseni tähän aihepiiriin, ja luulen, että juuri siksi kirja onnistui muuttamaan minut pieneksi (tai keskikokoiseksi) vesiputoukseksi.

Kysymys on myös siitä, kuinka lähelle ja syvälle menemme toistemme elämään ja voimmeko estää muita tulemasta niin lähelle, kuin he haluavat. Kuinka lähelle on pakko uskaltaa päästää, vaikka kaikki kiintymys koskee joskus? Kivulta ei voi välttyä, mutta voiko itse sentään päättää, kenen antaa satuttaa? Kysymys on merkityksellinen lähinnä eläville. Tämä ei mielestäni olekaan kirja kuolemasta, vaikka siinä kuollaan.

Aion suositella kirjaa ihan kaikille, jotka jaksavat kuunnella. Myös niille, jotka kavahtavat teini-ikäisten rakkauskertomuksia tai sairauskuvauksia, ja niille, jotka pelkäävät intertekstuaalisia viittauksia. Tummasävyisen huumorin, älykkäiden henkilöhahmojen ja koskettavien tapahtumien yhdistelmä on aika vastustamaton, vaikka viittaukset menisivät ohi ja katetrit ällöttäisivät.

7. kesäkuuta 2013

Etelänaapurin kangasviidakossa

Kävin viikko sitten työporukan mukana päiväreissulla Tallinnassa. Tämä oli neljäs reissuni Viroon kuuden vuoden aikana, ja ihmettelin jo menomatkalla, miksen käy siellä useammin. Matka on lyhyt ja joka kerta ihastun uudelleen - tällä kertaa erityisesti joka puolella kukkineisiin hevoskastanjoihin.

Yhteisen ohjelman jälkeen vapaata aikaa ennen laivan lähtöä jäi muutama tunti. Kovin kauas ei tuossa ajassa kehdannut lähteä, ja kun vanhankaupungin turistipaikat on jo tullut kierrettyä, houkuttelin käsitöistä innostuneen kollegani mukaan keskustan kangaskauppoihin. 

Tai kangaskauppaan, jos tarkkoja ollaan. Kävi nimittäin niin, että ensimmäisessä kaupassa johon suuntasimme, Stockmannin tavaratalon lähellä sijaitsevassa Kangadzungelissa, oli viimeistä päivää meneillään remonttimyynti. Eikä kyseessä ollut mikään suomalaistyyppinen remonttiale, jossa liikkeen takanurkasta löytyy jokunen hassu alepöytä, vaan kaikki kankaat ja tarvikkeet olivat 50 % alennuksessa. Valikoima oli laaja ja mielenkiintoinen, joten päätimme yksissätuumin tutkia rauhassa "Kangasviidakon" ja unohtaa muut muistikirjaan raapustetut liikkeet.

Tutkimusmatkan päätteeksi kannoin 33 euroa köyhtyneenä kaupasta ulos kankaat paitaan ja kahteen hameeseen sekä kauan etsimääni viininpunaista vakosamettia liivihameeseen, vetoketjut em. projekteihin, neljä kerää virkkauslankaa, kasan nappeja ja pari metriä silkkinauhaa. Olin tyytyväinen paitsi saaliiseen myös siihen, että pääsin sönkkäämään huonoa viroani myyjille ja tulin ymmärretyksi.

Hipsimme siis hymyssä suin keskustan ja vanhankaupungin läpi satamaan unohtamatta lähettää matkan varrella postikortteja ja nauttia tötterölliset käsintehtyä jäätelöä. Vasta laivalla kuulimme muilta, että viidakossa seikkaillessamme olimme onnistuneet välttymään rajulta ukkos- ja raekuurolta. Meille Tallinna oli pelkkää aurinkoa.

Kotona ryhdyin heti näperryspuuhiin. Aloitin helpoimmista ja pienimmistä projekteista, eli nappimagneeteista...



... ja virkatuista minikissoista. Sain taannoin lahjaksi ensimmäisen oman Travel Bugini, ja päätin omistaa sen kissakämppiksilleni.


Oikeastaan aloitin käsityöharrastukseni virkkauksesta, mutta se on sittemmin jäänyt tyystin neulomisen ja ompelun jalkoihin. Minulla on tosi tiukka käsiala, ja virkkaan helposti vasemman etusormeni puhki pistellessäni koukkua läpi pikkuruisista silmukoista. Olen myös erittäin huono sietämään virheitä valmiissa töissä. Neuleen mokat on yleensä helppo korjata vielä useammankin kerroksen jälkeen; virkatessa on pakko purra hammasta ja purkaa takaisin virheeseen asti.

Amigurumeja voisin ehkä tehdä enemmänkin. Kerrokset/kierrokset ovat yleensä lyhyitä, ja monissa ohjeissa nimenomaan neuvotaan virkkaamaan tiukkaa jälkeä.

Travel Bugien idea on kiertää geokätköstä toiseen kätköilijöiden matkassa. Bugille voi myös määritellä tarkemman tavoitteen, esimerkiksi tietyn maantieteellisen määränpään tai millaisissa paikoissa sen on tarkoitus kiertää.


Omalle ötökälleni kirjasin tavoitteeksi kierrellä eläimiin tai luontoon liittyvissä paikoissa ja poseerata valokuvissa erilaisten kissaeläinten kanssa. Usva sai kunnian olla ensimmäinen. Kesken kauneusunien.

29. toukokuuta 2013

Toukokuun näkymiä

Joskus käy niin kuin edellisessä mekkoprojektissani: kaikki näyttää loppusuoralle asti hyvältä, mutta valmis tekele ei olekaan niin kiva kuin toivoi. 

Ja joskus käy päinvastoin.


Tämän simppelin trikoopaidan valmistusprosessi oli yhtä vastoinkäymisten paraatia. Siihen nähden tulos on häkellyttävän onnistunut. 

Käytin kaavana Joka tyypin kaavakirjan t-paidan ohjetta, jota lähdin muokkaamaan saman kirjan huivikaulusmekon suuntaan. Muutin hihat holkkimallisiksi ja lisäksin kauluksen, mutta jätin helman paitamittaiseksi. Kauluksen solmimiskohdan siirsin ylös olkasauman lähelle.

Olin hankkinut trikoon edullisesti pakan loppuna, ja totta kai sitä oli ihan pikkuisen liian vähän. Mallailin ja mallailin, ja lopulta uskaltauduin leikkaamaan ensimmäisen kappaleen. Tässä vaiheessa muistin, etten ollut pessyt kangasta. Jes. Pitkällisestä mallailusta huolimatta kangas ei ihan riittänyt, vaan jouduin leikkaamaan huiviosan kapeampana kuin oli tarkoitus.

Vielä ompeluvaiheessakin onnistuin mupeltamaan, vaikka malli on huippuhelppo. Ompelukoneeni joustotikki on kolminkertainen ja jälki erinomaisen siistiä - kunhan ompeleet vain saa onnistumaan kerralla. Triplatikin purkaminen ohuesta neuloksesta ei nimittäin ole mahdollista ilman reikiä ja röppöjä. Onneksi Joka tyypin paitaohjeiden helmapituudet ovat reilut. Nips ja naps, toisella kerralla päärme onnistui jo ihan hyvin.


Loppusovituksessa totesin, että paidasta tuli kaikesta huolimatta varsin hauska. Voisin vaikka tehdä toisen! Kunhan toivun ensin hetken koettelemuksistani.

Näpersin myös kotelon uudelle passilleni. Siinä on passitaskua vastapäätä pienemmät koloset matkavakuutuskortille ja eurooppalaiselle sairasvakuutuskortille.


Pussukka sulkeutuu nepparilla. Kankaat ovat ylijäämiä hameesta ja mekosta. Ohjeen sovelsin Villapata kiehuu -blogin taskuohjeesta


Passipussi pääsee käyttöön tämän viikon lopulla ja ensi kuussa. Mahtavaa saada hieman vaihtelua maisemiin, kun on sahannut melkein vuoden vain lyhyttä pätkää kahden kaupungin välillä.

Kotimaisematkin ovat tosin muuttuneet viime viikkoina kiitettävää vauhtia. Eilen sain viimein köytettyä kissaverkon parvekkeelle, joten nyt maisema on ruudullinen. En silti valita - pääradan asema parinsadan metrin päässä ja näin vihreä takapiha!


Minni muutti parvekkeelle heti kun ovi avautui. Verkon lisäksi olen ehtinyt ehostaa parveketta vain muutamalla kukkaruukulla, mutta paljas betonilattia kelpaa Minnille mainiosti.


Usva suhtautuu parvekkeeseen maltillisemmin, mutta osui sekin näköjään mukaan kasvikuvaan. Edellisessä kirjoituksessa esitellyt tuet ovat hyvää vauhtia jäämässä pieniksi ruusupavuille.


Uskomattomia spiraaleja ne rakentelevat.


11. toukokuuta 2013

Risuja ja ruusu(papu)ja

Terveiset parvekkeelta!

Palasin juuri suosikkikeväthommastani, rakentamasta tukia ruusupavuille. Tämä on kolmas vuosi kun istutan niitä parvekelaatikoihin, ja vaikka parveke on vaihtunut joka kerta, tuet olen aina tehnyt samalla tavalla. 


Kaupan symmetriset valmistuet ovat minusta persoonattomia, joten olen rakentanut omat risuista. Parhaiten tähän tarkoitukseen sopivat kohtuullisen suorat risut, joissa saa mieluusti olla oksantynkiä. Pystytolpiksi laitan vähän paksummat risut, ja köytän sitten sidontalangalla ohuempia poikkipuiksi. Tuista tulee joka kerta hauskasti uniikit.


Tein kumpaankin laatikkoon tuen erikseen, jotta voin vielä tarvittaessa pelastaa taimet yöksi sisälle. Ruusupapuset ovat niin kovin pieniä...


Pavut kasvavat tietenkin pian yli näistä tuista, mutta siinä vaiheessa ne ovat jo niin taitavia kiipeilijöitä, että riittää kun sitoo risujen yläpäihin narut ja virittelee ne ylöspäin. Hätätilassa jopa jeesusteippi riittää narujen yläpäiden kiinnittämiseen seinään. Testattu on!


Ensimmäiset krassitkin itävät. Kylvän taimet aika myöhään, koska jokainen päivä esikasvatusta sisällä kissojen reviirillä lisää tapaturmariskiä. Minusta krassit ovat oikeastaan parhaimmillaan ihan pikkuisina,  niiden sirkkalehdet ovat niin sievät!

4. toukokuuta 2013

Darlah - 172 tuntia Kuussa

Mietin Johan Harstadin romaania aloitellessani, mitä norjalaista kirjallisuutta olen aiemmin tullut lukeneeksi. Mieleen tulivat Ellinor Rafaelsenin Katja-kirjat, Jostein Gaarderin romaanit, pari Erlend Loen kirjaa ja Knut Hamsunin Nälkä. Mutta varmastikaan en ollut aiemmin lukenut yhtään norjalaista tieteiskirjaa.

Miksiköhän en? Mielestäni tieteiskirjallisuus on oikein sopiva laji norjalaisille. Jos olisin norjalainen kirjailija, kirjoittaisin scifiä. Vaikkapa syvästi ekokriittisen tarinan öljynporauslautan merenpohjaan puhkaisemasta aukosta keskuuteemme pullahtavasta uudesta elämänmuodosta tai tieteisjännärin Skandeille haaksirikkoutuvasta avaruusaluksesta, jonka sähkömagneettista kenttää revontulet häiritsevät.

Johan Harstad ei tietenkään kirjoita mistään tuollaisesta. Hänen romaaninsa Darlah - 172 tuntia Kuussa on hyvä tieteiskirja. Ja kauhea. Paikoin jopa niin hyytävä, että kaltaiseni erittäin vähän kauhugenreä kuluttava pelkurikko olisi toivonut voivansa lukea silmät kiinni.

Mikä on Darlah 2? Tarkoittaako se, että on (ollut) olemassa myös Darlah 1? Mitä dementoitunut Area51:n vahtimestari muistaa muttei saa kerrottua? 

Aiempien kuulentojen tarkoin varjellut salaisuudet eivät pysy piilossa, kun Nasa päättää lähettää kiertolaisellemme joukon omistautuneita astronautteja. Suuren yleisön ja rahoittajien kiinnostuksen varmistamiseksi mukaan otetaan kolme teiniä, jotka valitaan maailmanlaajuisella arvonnalla. Arpaonni suosii norjalaista Miaa, japanilaista Midoria ja ranskalaista Antoinea. Kaikilla on omat syynsä haluta pois Maasta tai julkisuuden valokeilaan. Ja pian jokainen toivoo, että olisi tyytynyt tylsään peruselämäänsä.

Kuumatkan kauheuksia ennakoidaan sen verran, että lukija osaa odottaa vaikeuksia. Silti kirjan loppupuoli yllätti synkkyydellään. Darlah - 172 tuntia Kuussa on hyvä todiste siitä, ettei nuortenkirjankaan tarvitse  paketoitua nätisti sovinnaiseen loppuratkaisuun. Loppuratkaisut karmivat varmasti myös aikuisen lukijan selkäpiitä. 

Oman mausteensa keitokseen tuovat Harstadin siihen sekoittamat viittaukset todelliseen avaruuslentojen ja -tutkimuksen historiaan, esimerkiksi Wow-signaaliin ja Apollo 11 -lennolla Kuuhun jääneisiin kenkiin. Näiden täkyjen taustoja teki mieli alkaa selvitellä lisää, vaikken avaruusintoilija olekaan. Samoin tekstin lomaan sijoitetut kuvat ja kaaviot rakensivat hienosti pseudoautenttista tunnelmaa.

14. huhtikuuta 2013

Myöhäisen kevään huivi

Jos vilpoisasta, myöhäisestä keväästä haluaa jotain positiivista löytää, ehkä se saa villaiset näperrykset näyttämään hieman vähemmän myöhästyneiltä. Tämän kevään viimeinen Pirkka-lankaprojekti voisi olla tämä Henslowe-huivi


Periaatteellisista syistä ostan todella harvoin neuleohjeita - ilmaisiakin kun on tarjolla niin paljon, ettei kaikkia suosikkeja ehdi toteuttaa. 


Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätin kuitenkin, että tämä ohje täytyy saada. Ja nyt kun se on hankittu, sitä täytyy hyödyntää ahkerasti. Ajattelin tehdä seuraavaksi puuvillaisen version...

6. huhtikuuta 2013

Kangaskaupoilla

Minulla on hieman ongelmallinen suhde Suomen suurimpaan kangaskauppaketjuun.

Aiemmin talvella marssin Helsingin keskustan myymälään aikomuksenani ostaa kankaat pariin hameeseen, mutta jouduin poistumaan tyhjin käsin. Kaikki pöydät tuntuivat olevan täynnä ruudullisia kevätkankaita, eikä mitään jämäkämpää abstraktikuvioista löytynyt.

Sittemmin selailin vanhoja käsityölehtiä ja löysin kivan ruutupaidan ohjeen. Polkaisin siis pyörälläni lähimpään saman ketjun myymälään hakemaan ruutupuuvillaa. Löysinkö ruutuja? En tietenkään. Ne suorastaan loistivat poissaolollaan kyseisen myymälän valikoimassa. Sen sijaan löytyi täydellinen hamekangas. Siitä tuli kellotettu kaarrokehame (Joka tyypin kaavakirja).


Purin sydäntäni ystävälleni, joka niin ikään näpertää mielellään vaatteita. Hänellä ei koskaan ole vastaavia ongelmia. Ystäväni inspiroituu löytämistään kivoista kankaista ja langoista. Hänen täytyy saada ensin käsiinsä materiaalit, joiden pohjalta hän alkaa tehdä mitä tekeekin, yleensä ilman tarkkaa suunnitelmaa. 

Kadehdin tätä taitoa hieman. Mitä kaikkea hienoa ystäväni onkaan taikonut palalaareista esiin penkomistaan aarteista. Minun taas täytyy etsiä ensin kiva ohje tai suunnitella malli tarkkaan mielessäni, piirtää kuvia ja tehdä laskelmia. Vasta sitten osaan hankkia tarvikkeet. Tiedän täsmälleen, mitä olen hakemassa, joten en yleensä löydä ihan mieleistä. Arvata saattaa, että minulla on kovin pieni lanka- ja kangasvarasto, ainakin ystävääni verrattuna.

Tai on ollut tähän saakka... Nyt asun petollisen lähellä pikkuista kangaskauppaa, jonka hyllyt ovat täynnä täydellisiä (mutta valitettavan tyyriitä) kankaita joka kerta, kun vain astun sisään liikkeeseen. Tällä viikolla menin ostamaan vetoketjun hametta varten ja tulin ulos kahden kankaan kanssa...

2. huhtikuuta 2013

Karikko

Nuortenkirjoja lukevat aikuiset ovat kilvan kehuneet Seita Vuorelan Karikko-romaania (2012) ja toivoneet sille lisää näkyvyyttä. Viime viikolla romaani palkittiin vastaperustetulla Tulenkantaja-palkinnolla. Palkinnon tarkoituksena on "löytää edellisvuoden teoksista sellainen, jolla on edellytyksiä menestyä myös kansainvälisesti".

Karikko on kaksoisluokitettu sekä nuorten- että aikuistenromaaniksi, mikä saattaa osaltaan selittää aikuisten lukijoiden ihastusta. Vuorela ei väheksy lukijaa, ei selittele eikä maanittele. Monella tapaa Karikko on silti "nuortenkirjamainen". Päähenkilö on 14-vuotias poika, Mitja, joka jumittuu äitinsä ja Vladimir-veljensä kanssa leirintäalueelle kesälomamatkalla. Metaforisesti perhe on ajautunut karikolle muutamaa viikkoa aiemmin sattuneen kuolemantapauksen vuoksi. Mitja ja Vladimir ovat todistaneet koulupojan putoamista vanhan teollisuusrakennuksen katolta, ja molempiin tapahtuma on jättänyt oman merkkinsä.


Aihe on suuri ja vaikea, muttei lopulta kovinkaan harvinainen nuortenromaanille. Kuolema on - niin makaaberilta kuin se kuulostaakin - suorastaan muotia. Ei tarvitse mennä edes kauhu- tai jännärihyllylle löytääkseen roppakaupalla kuolemaa kirjaston nuortenosastolta. 

Vuorelan käsittelyssä kuolema on iso asia, järisyttävä kun se osuu lähelle, mutta samalla niin pienestä kiinni. [L]opullisten, peruuttamattomien tapahtumien äkkinäisyys. Kuinka sitä ensin on, eikä sitten enää ole. Teemaan nivoutuvat sadut, tarut, uskomukset ja ennen kaikkea kysymykset. Mitä tapahtuu jälkeenpäin - kuolleille ja eloonjääneille?

Romaanissa on ajateltavaa vaikka kuinka, ja sen rakenne pakottaa lukijan pohdintaprosessit käyntiin. Kertomusta keritään auki pikkuhiljaa ja jatkuvasti kuvataan enemmän kuin kerrotaan. On pakko lukea rivien välistä varoen, ikään kuin hengitystä pidätellen.

Parasta kirjassa on sen omalaatuinen, lähes eteerinen tunnelma. Tutunoloinen mutta jotenkin nyrjähtänyt kertomusmaailma imaisee mukaansa heti ensimmäisten lukujen aikana. Mustavalkoiset kuvasivut, osien vaihtumiskohtiin sijoitetut sitaatit ja tarinaa eteenpäin vievien lukujen välissä toistuvat takaumat tukevat tunnelmaa hienosti.

Pojat ne tanssivat rajalla kuin trapetsilla ja aina välillä lanka katkeaa.

Tällaisen voimakkaan tunnelman ylläpitäminen monisatasivuisen romaanin pituudelta on varmasti melkoista trapetsitaiteilua. Ennen loppuhuipennusta teksti lipsahtaakin paikoin kliseiden puolelle. Esimerkiksi kohtaus, jossa Vladimir soittaa flyygeliä Tytön vieraana autioituneessa hotellissa, toi melodramaattisuudessaan mieleeni Birdyn musiikkivideon - eikä tämä ole kohteliaisuus.

Lopussa kertomus kuitenkin tavoittaa taas herkän, persoonallisen tunnelmansa ja punoo langanpäät yhteen juuri sopivan löyhästi. Aiempia vihjeitä ja viittauksia ei selitellä tai osoitella, mutta lukija jää pohtimaan aiempia tapahtumia uudelleen.

Pidin kovasti siitä, kuinka tekstissä toistuvat elementit (siilo, ranta hiekkadyyneineen, hotelli) kasvavat metaforisiin mittoihin sitä mukaa kun tarina paljastaa enemmän itsestään. Myös tekstiin upotetut viittaukset elokuviin, musiikkiin ja muuhun populaarikulttuuriin tukevat hienosti kertomusta.

1. huhtikuuta 2013

Geometrinen mekko

Törmäsin alkuvuonna Kay Whittin kirjaan Onnellisen ompelijan opas (Sew Serendipity, 2010). Kirjan hame-, mekko-, tunika- ja takkimallit ovat kovin tyttömäisiä, monenkirjavia ja röyhelöisiä makuuni, mutta kuvitetut, selkeät ohjeet ja vinkit mallien muunteluun toivat mieleen pyhän ja ihanan Joka tyypin kaavakirjan. Kaavojakin oli vain kolmet, vähän kuin Joka tyypin perusmallit.

Lähempi selailu paljasti kuitenkin ratkaisevan eron kaavaraamattuuni. Mallien muuntelu rajoittuu Onnellisen ompelijan oppaassa helman pituuden muunteluun tai röyhelöiden, taskujen, koristenauhojen ja tikkausten lisäämiseen. Varsinaisia kaavamuutoksia ei kirjan avulla opi tekemään. Kaikkien mekkojen ja tunikoiden kaula-aukkokin on toteutettu aivan identtisesti. Höh! 

Päätin silti ommella "geometrisen mekon".


Olen aika malttamaton näpertelyprojektieni suhteen, joten tyydyn yleensä sovittamaan kaavat suurpiirteisesti maalarinteippaamalla kappaleet yhteen. Sovitusvaatteita en tee ikinä. Tämän mallin kohdalla istuvuutta oli kuitenkin todella vaikea arvioida, koska kaavat sisälsivät saumanvarat ja yläosassa oli paljon rypytyksiä. Kirjan kuvissa kaula-aukot roikkuvat mielestäni hieman häiritsevästi littanampien mannekiinien yllä, joten muutostarvetta oli odotettavissa.


Laiska kun olen, jaksoin tehdä vain neljäsosasovitusvaatteen, eli puolet yläosasta. Tämän ryysyn perusteella päätin nostaa etukappaleen kaula-aukkoa muutamalla sentillä ja lyhentää sitä samalla hieman.

Leikkasin pikkukukkakankaasta niin pitkän helman kuin kangasta riitti ja lisäsin sitten mututuntumalla sopivan levyisen suikaleen kontrastikangasta. Alkuperäiseen malliin verrattuna kontrastiväriä on huomattavasti vähemmän, mutta koska sauma on hyvän matkaa alempana, helmasta kaikkinensa tuli hieman pidempi.


Helmaosaan olen tyytyväinen, mutta yläosan kanssa oli ongelmia. Tekemistäni muutoksista huolimatta kaula-aukosta tuli aivan liian laaja. Pitikö olla laiska sen sovitusvaatteen kanssa... Ohjeessa etu- ja takakappaleen yläreunat rypytetään ennen alavaroihin kiinnittämistä. Hihakappaleiden yläreunat puolestaan rypytetään kuminauhakujien avulla. Kaula-aukko kaipasi sen verran radikaalia pienentämistä, että päädyin lopulta ompelemaan kuminauhakujat myös etu- ja takakappaleisiin. Pujotin koko kaula-aukkoon yhtenäisen kuminauhan ja ompelin sen raglansaumojen kohdalla kiinni mekkoon ohjatakseni suurimman osan rypytyksistä hihoihin.


Jälkikäteen viisasteltuna koko yläosa vyökaitaleesta ylöspäin olisi saanut olla yhtä kokoa pienempi. Kavensin sitä sekä raglan- että sivusaumoista, mutta lopputulos on silti aika säkkimäinen. Ehkä olisi vain pitänyt myöntää, etteivät kirjan mallit sovi kaltaisilleni, joilla ei ole juurikaan täytettä rypytettyihin yläosiin.

Rypyttämisestä ja tikkaamisesta sain ainakin tarpeekseni joksikin aikaa. Jätin pois osan tikkauksista ja olin silti tuskastua niihin. Joku fiksumpi voi varmaan kertoa, miksi esimerkiksi kaula-aukon alavarat olisi pitänyt tikata ensin kiinni saumanvaroihin, vaikka samaan kohtaan tehdään kaksi päällitikkaustakin. 

Eipä tehnyt tämä malli minusta kovinkaan onnellista ompelijaa. Onneksi seuraava proggis on jo työn alla.

17. maaliskuuta 2013

Kõik üheskoos

Pidän kovasti pätkäistyn mallin puseroista. Siis sellaisista, joiden helma loppuu vyötärölinjan yläpuolelle. Pidän myös nappilistoista ja puhvihihoista. Ja tasaraidoista. Mutta kaikkea ei voi saada.

Paitsi jos itse tekee!


Ohuesta pirkkalangasta näpertelin tällaisen päättömän pikkupuseron. Hupsu kuin mikä, mutta tykkään. Siinähän on kaikki hyvät komponentit.


Juu, ja aurinkoinen viikonloppu saa aikaan aina vain lisää näperrysintoa. Kevääksi pitää tehdä vaikka mitä!

9. maaliskuuta 2013

Onnellinen Miska

Etsiskellessäni siiliaiheisia lastenkirjoja osui käsiini Marcus Pfisterin kuvakirja Onnellinen Miska (2000). Luin kirjan siltä seisomalta ja olin ihan totta häkeltynyt. 


Kuvakirjahyllyt ovat tietysti väärällään suloisia kertomuksia, joissa toistetaan mantrojen tavoin sinänsä ihan tärkeitä teemoja. (Ystävyys on tärkeää. Kiusaamisesta tulee paha mieli. Joskus saa suuttua, kunhan pyytää anteeksi. Maailmalla on kiva seikkailla, mutta parasta on palata kotiin. Voit olla juuri sellainen kuin olet.)

Mutta Onnellisessa Miskassa ollaan todellisten elämänfilosofisten kysymysten äärellä. Se on rehti, "vanhanaikainen" kuvakirja, jossa ei ole tuntupintoja, foliopainatuksia tai ylenpalttisen leikkisää typografiaa. Sen sijaan siinä on ehyt tarina ja teema, joka on kirjan julkaisemisen jälkeen tullut yhä vain ajankohtaisemmaksi.

Kirjan päähenkilö, pieni Miska-siili, rakastaa puutarhassa oleskelua ja pilvien katselemista. Mutta siili-isoisä paheksuu lapsenlapsensa saamattomuutta ja neuvoo tätä ottamaan oppia muista onnea etsivistä eläimistä. Niinpä Miska lähtee tutkimusmatkalle ja tapaa kilpikonnan joka haluaa olla maailman nopein, jäniksen joka opettelee ulkoa asioita joita ei ymmärrä, mäyrän joka nostelee kivenmurikoita tullakseen kaikkein vahvimmaksi sekä muurahaisia jotka uurastavat näkemättä ja kuulematta mitään ympärillään.


Miska tarkkailee eläimiä avoimin mielin, ymmärtää tavoiteltujen ominaisuuksien hyödyt ja koettaa itsekin juosta, oppia ja voimailla. Mutta se ei löydä onnea näistä pyrkimyksistä. Täysin vailla pahansuopuutta tai kateutta Miska hämmästelee muiden eläinten vimmaista touhuamista ja sitä, kuinka ne uskovat tulevansa onnellisiksi jos vain saavuttavat tavoitteensa ja ovat maailman nopeimpia, fiksuimpia, vahvimpia ja ahkerimpia.

Miskan tarinan voi tulkita monella tapaa. Kenties kirja yrittää vain sanoa, että aikuiset ovat joskus hieman pöljiä. Ettei kaikkialla ympärillä näkyvään kilpailullisuuteen tarvitse lähteä mukaan ja etteivät kunnianhimo, veren maku suussa yrittäminen ja tavoitteiden saavuttaminen keinolla millä tahansa ole tärkeintä. Olin kuitenkin lukevinani kertomuksesta jotain vieläkin perustavanlaatuisempaa ja syvempää. 

Jospa Miskan havainnot osoittavat, että suurin osa ympärillämme pyörivistä onnen oravanpyöristä on lähemmin tarkasteltuina aivan tarkoituksettomia ja absurdeja. Että on käsittämätöntä, mihin kaikkeen pakotamme itsemme kuvitellessamme, että kunhan vain saavutamme jonkin asian tai tilanteen voimme viimein olla onnellisia. Kun voisimme vain olla sitä. Ihan sinällään. Nyt heti. Näillä mitä meillä jo on.


Minusta tuntuu, että monissa lastenkirjoissa asia nähdään toisin. Niissä kerrotaan, että unelmat ja taidot ovat saavutettavissa kunhan vain jaksaa sitkeästi yrittää ja opetella. Siksi Miska on virkistävä poikkeus.

Hetkessä eläminen ja arkipäiväisistä asioista iloitseminen ilman ikuista pyrkimistä niiden parantamiseen ovat taitoja, joista opetamme lapset pois aivan liian varhain. Onneksi Miska sentään pääsee takaisin puutarhaansa. Ja isoisäkin alkaa lopulta ymmärtää siellä oleskelun onnea.

24. helmikuuta 2013

Valon suuntaan

Siitä lähtien kun olen itse päättänyt menemisistäni ja tulemisistani minulla on ollut kotini lähellä jokin suosikkipaikka, johon palaan yhä uudelleen.

Vakiopaikkani funktio vaihtelee tarpeen mukaan. Kun asiat elämässä tuntuvat muuttuvan turhan tiuhaan tai nopeasti, se edustaa jotain pysyvää, jonka tunnen läpikotaisin. Toisaalta sen rauhallinen muuttuminen vuodenaikojen vaihdellessa antaa uskoa tulevaan, jos koen elämäni jumittavan paikoillaan.


Pienessä kirkonkylässä asuessani istuin monet illat uimalalla - mieluiten silloin, kun auringonpalvojat ja polskijat olivat jo lähteneet ja aurinko yksin kellui järven yllä. Lukioaikaan minulla oli tapana kiivetä lukemaan puihin Pielisjoen rannalla. Yliopistovuosina kiersin ensin Iidesjärveä, ja kaupunginosaa vaihdettuani pyhiinvaelsin vuosikaudet Hervantajärven rantaan.

Listasta voi huomata, että vesi on oleellisesti läsnä kaikissa vakiopaikoissani. Saatan liioitella, mutta luulen heppoiseksi jääneen kotiutumiseni tänne johtuvan osaltaan siitä, ettei lähistöllä ole kunnollista vesistöä. Lähimmän järven vesi on sakean vihertävänruskeaa, eikä sen rannalle ole tehnyt mieli palata parin ensimmäisen käynnin jälkeen.


Onneksi lyhyen kävelymatkan päässä kotoa on sentään pieni joki ja sen yli kaartuva vanha kivisilta. Olen käynyt sillan luona usein, myös tänä upean aurinkoisena sunnuntaina. Pimein talvi kahteenkymmeneenviiteen vuoteen vaikuttaa viimein olevan kääntymässä kohti aurinkoisempaa kevättalvea.


Viikko sitten valmistunut kellotettu hame ennakoi vihreydellään kevättä, vaikka villasukkiakin vielä tarvitaan. Uskaltauduin tällä viikolla paikalliseen pieneen kangaskauppaan, ja mukaan tarttui jotain vieläkin keväisempää ja kirkkaamman vihreää. Alkaa olla taas se aika vuodesta, kun tekee mieli näpertää mekkoja...


Näistä juuri viimeistellyistä Paraphernalia-sukista tuli piristävän aurinkoiset. Sukat ovat järjestyksessä toinen valmistunut Pirkka-lankaprojekti. Periaatteessa pidän ohuesta langasta neulotuista sukista, mutta kärsivällisyyteni tuppaa loppumaan viimeistään toisen sukan kantapään kohdalla. Tätä mallia oli kuitenkin viihdyttävää neuloa. Palmikon ansiosta mielenkiinto pysyi yllä, ja silti suurin osa sukista oli nopeatekoista joustinta tai sileää.


Usvan mielestä kissa on aina parempi kuvauskohde kuin käsityö, kuinka aurinkoinen tahansa.