7. marraskuuta 2012

Sinä ja minä sitten joskus

Sattuneesta syystä olen tullut lukeneeksi tämän syksyn aikana lähinnä nuortenkirjallisuutta. Yksi eniten ajatuksia herättäneistä kirjoista on juuri lukemani Jay Asherin ja Carolyn Macklerin romaani Sinä ja minä sitten joskus (The Future of Us, 2012).

Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei nuortenkirjan välttämättä tarvitse miellyttää aikuista lukijaa ollakseen hyvä nuortenkirja, on aina plussaa, jos myös vanhemmat lukijat saavat kirjasta pohdittavaa.

Sinä ja minä sitten joskus sijoittuu ajallisesti vuoteen 1996 - aikaan jolloin Pluto oli vielä planeetta, kukaan ei ollut kuullut iPadista ja internet oli suurelle osalle ihmisistä vieras toimintaympäristö. 15-vuotias Emma saa isältään lahjaksi tietokoneen, kirjautuu verkkoon ja löytää sivuston nimeltä Facebook. Kahdeksan vuotta ennen kuin Facebook todellisuudessa perustettiin. 

Facebookin kautta Emma ja hänen ystävänsä Josh pääsevät kurkistamaan 15 vuoden päähän tulevaisuuteen, vuoteen 2011. Josh häikäistyy tulevasta menestyksestään, mutta Emma ei ole tyytyväinen näkemäänsä. Niinpä hän alkaa tehdä ratkaisuja, joiden uskoo muuttavan elämänsä suunnan. Tiedot fb-sivulla muuttuvatkin sitä mukaa kun Emma ottaa yhteyttä tulevaisuudessa tapaamiinsa ihmisiin, muuttaa käyttäytymistään tai tekee mielessään päätöksiä. Ennen pitkää Emma kokee tarpeelliseksi puuttua myös parhaiden ystäviensä tulevaisuuteen.

"Kuulostan suunnilleen yhtä onnelliselta kuin ennenkin. Pitää tehdä jotain isompaa. [...] Jos sotken kaiken, sotken lisää, kunnes asiat ovat taas hyvin. Voin painella päivitä-nappia vaikka koko yön."

Sinänsä juonessa ei ole mitään uutta. Aiemminkin (nuorten)kirjallisuudessa on leikitty samoilla ajatuksilla. Mitä jos voisit nähdä tulevaisuutesi? Haluaisitko ylipäätään kurkistaa siihen? Malttaisitko olla puuttumatta siihen? Kuinka tulevan näkeminen muuttaisi sinua, toimintaasi ja sitä kautta tulevaisuuttasi? 

Facebook tarjoaa tavallaan vain uuden alustan samojen pulmien pohtimiseen. Samalla asetelma on kuitenkin paljon realistisempi ja hätkähdyttävämmin meitä koskettava kuin fantasian tai tieteiskirjallisuuden aikahyppykertomuksissa. 

Me Emman ja Joshin näkemässä tulevaisuudessa elävät tiedämme, ettei Facebookin tarjoama kurkistus elämäämme välttämättä ole kattava tai edes todenmukainen. Kirjassa Joshille selkenee vähitellen, etteivät hyvät uranäkymät tai lomakuvat kauniista vaimosta ja lapsista takaa, että hänen tulevaisuutensa on pohjimmiltaan onnellinen. 

Meille, jotka näemme omalla ja fb-kaveriemme seinillä nykyhetken, kysymys on relevantti hieman toisella tavalla. Jos emme ole tyytyväisiä elämäämme, ajaudummeko Emman tavoin muokkaamaan virtuaali-itseämme, painamaan päivitä-nappia loputtomiin ja luomaan itsellemme juuri sellaisen julkisivun tai fb-elämän kuin tahdomme? Tai edes hieman sievemmän ja siloitellumman? Tekeekö se meistä yhtään onnellisempia irl?

Tulevaisuudensuunnitelmat ja unelmat ovat nuortenkirjoissa perustavanlaatuisia teemoja. Sinä ja minä sitten joskus korostaa kuitenkin nimenomaan nykyhetkeen keskittymistä. Kerrontahetken hieman ennalta-arvattavasta loppuratkaisusta huolimatta Emman ja Joshin tulevaisuus 15 vuoden päässä jää lopulta auki, ja hyvä niin. Pidin myös kovasti kirjan luontevasta kirjoitustavasta ja siitä, kuinka teksti vilisi viittauksia sekä vuoden 2011 ilmiöihin että viisitoista vuotta aikaisempaan maailmaan.

Internet, Facebook, pelit ja muu virtuaalimaailma ansaitsisivat enemmänkin huomiota kirjallisuudessa. Tämä oli ensimmäinen lukemani kirja, jossa Facebookilla oli näin keskeinen rooli juonessa ja oli mukavaa, että se osoittautui hyvinkin lukemisen arvoiseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti