19. marraskuuta 2012

Kummasyksy

Tämä syksy on ollut monella tapaa erilainen kuin aikaisemmat. Ensimmäistä kertaa 19 vuoteen syksyn tulo ei ole merkinnyt uuden lukuvuoden alkua. Kesätyöläisyyteen tottuneena on tuntunut hieman hämmentävältä jatkaa hommia samassa paikassa vielä syysiltojen pimennyttyäkin.


Tänä syksynä olen myös istunut junissa enemmän kuin koskaan ja neulonut vähemmän kuin aikoihin. Näiden kahden aktiviteetin luulisi olevan pikemminkin suoraan kuin kääntäen verrannollisia toisiinsa. Mutta matka-ajat ovat kuluneet nenä kirjassa, eivätkä puikot ole aina edes mahtuneet mukaan laukkuun.

Tämänaamuisella junareissulla lukemista riitti tosin vain puolimatkaan asti. Loppuajan torkuin talvitakin alla, kaulahuivilla ja tumpuilla täytetty pipo tyynynäni. Tuo pipo onkin oikeastaan ainoa neule, jonka olen saanut aikaan syksyn kuluessa.


Säärystimiä ei lasketa, sillä tein ne lähes valmiiksi jo kesän puolella. Vain muutamat viimeiset sentit jäivät marraskuulle. Hyvin auttavat maastoutumaan lumettomaan ympäristöön!

7. marraskuuta 2012

Sinä ja minä sitten joskus

Sattuneesta syystä olen tullut lukeneeksi tämän syksyn aikana lähinnä nuortenkirjallisuutta. Yksi eniten ajatuksia herättäneistä kirjoista on juuri lukemani Jay Asherin ja Carolyn Macklerin romaani Sinä ja minä sitten joskus (The Future of Us, 2012).

Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei nuortenkirjan välttämättä tarvitse miellyttää aikuista lukijaa ollakseen hyvä nuortenkirja, on aina plussaa, jos myös vanhemmat lukijat saavat kirjasta pohdittavaa.

Sinä ja minä sitten joskus sijoittuu ajallisesti vuoteen 1996 - aikaan jolloin Pluto oli vielä planeetta, kukaan ei ollut kuullut iPadista ja internet oli suurelle osalle ihmisistä vieras toimintaympäristö. 15-vuotias Emma saa isältään lahjaksi tietokoneen, kirjautuu verkkoon ja löytää sivuston nimeltä Facebook. Kahdeksan vuotta ennen kuin Facebook todellisuudessa perustettiin. 

Facebookin kautta Emma ja hänen ystävänsä Josh pääsevät kurkistamaan 15 vuoden päähän tulevaisuuteen, vuoteen 2011. Josh häikäistyy tulevasta menestyksestään, mutta Emma ei ole tyytyväinen näkemäänsä. Niinpä hän alkaa tehdä ratkaisuja, joiden uskoo muuttavan elämänsä suunnan. Tiedot fb-sivulla muuttuvatkin sitä mukaa kun Emma ottaa yhteyttä tulevaisuudessa tapaamiinsa ihmisiin, muuttaa käyttäytymistään tai tekee mielessään päätöksiä. Ennen pitkää Emma kokee tarpeelliseksi puuttua myös parhaiden ystäviensä tulevaisuuteen.

"Kuulostan suunnilleen yhtä onnelliselta kuin ennenkin. Pitää tehdä jotain isompaa. [...] Jos sotken kaiken, sotken lisää, kunnes asiat ovat taas hyvin. Voin painella päivitä-nappia vaikka koko yön."

Sinänsä juonessa ei ole mitään uutta. Aiemminkin (nuorten)kirjallisuudessa on leikitty samoilla ajatuksilla. Mitä jos voisit nähdä tulevaisuutesi? Haluaisitko ylipäätään kurkistaa siihen? Malttaisitko olla puuttumatta siihen? Kuinka tulevan näkeminen muuttaisi sinua, toimintaasi ja sitä kautta tulevaisuuttasi? 

Facebook tarjoaa tavallaan vain uuden alustan samojen pulmien pohtimiseen. Samalla asetelma on kuitenkin paljon realistisempi ja hätkähdyttävämmin meitä koskettava kuin fantasian tai tieteiskirjallisuuden aikahyppykertomuksissa. 

Me Emman ja Joshin näkemässä tulevaisuudessa elävät tiedämme, ettei Facebookin tarjoama kurkistus elämäämme välttämättä ole kattava tai edes todenmukainen. Kirjassa Joshille selkenee vähitellen, etteivät hyvät uranäkymät tai lomakuvat kauniista vaimosta ja lapsista takaa, että hänen tulevaisuutensa on pohjimmiltaan onnellinen. 

Meille, jotka näemme omalla ja fb-kaveriemme seinillä nykyhetken, kysymys on relevantti hieman toisella tavalla. Jos emme ole tyytyväisiä elämäämme, ajaudummeko Emman tavoin muokkaamaan virtuaali-itseämme, painamaan päivitä-nappia loputtomiin ja luomaan itsellemme juuri sellaisen julkisivun tai fb-elämän kuin tahdomme? Tai edes hieman sievemmän ja siloitellumman? Tekeekö se meistä yhtään onnellisempia irl?

Tulevaisuudensuunnitelmat ja unelmat ovat nuortenkirjoissa perustavanlaatuisia teemoja. Sinä ja minä sitten joskus korostaa kuitenkin nimenomaan nykyhetkeen keskittymistä. Kerrontahetken hieman ennalta-arvattavasta loppuratkaisusta huolimatta Emman ja Joshin tulevaisuus 15 vuoden päässä jää lopulta auki, ja hyvä niin. Pidin myös kovasti kirjan luontevasta kirjoitustavasta ja siitä, kuinka teksti vilisi viittauksia sekä vuoden 2011 ilmiöihin että viisitoista vuotta aikaisempaan maailmaan.

Internet, Facebook, pelit ja muu virtuaalimaailma ansaitsisivat enemmänkin huomiota kirjallisuudessa. Tämä oli ensimmäinen lukemani kirja, jossa Facebookilla oli näin keskeinen rooli juonessa ja oli mukavaa, että se osoittautui hyvinkin lukemisen arvoiseksi.

5. marraskuuta 2012

Iloinen eläintarha

Selasin taannoin töissä lasten kuvakirjaa, jossa esiteltiin taaperoille vastakohtia. Korkea - matala, suuri - pieni,  päivä - yö, kissa - koira... Viimeisessä parissa ei tietenkään ole mitään järkeä: geneettisesti kissa ja koira lienevät suhteellisen lähellä toisiaan verrattuna moniin muihin eläinlajeihin. Kulttuurisesti näiden kotoisten karvaturrien välillä vallitsee silti moinen vastakkainasettelu. Mahtavatkohan taustalla osaltaan vaikuttaa kissa- ja koiraihmisten väliset erimielisyydet?

Omat kissani ovat sattuneesta syystä joutuneet tekemään tuttavuutta koiran kanssa viimeisen vuoden aikana, ja pikkuhiljaa jaksoittainen yhteiselo on alkanut sujua.


Ensimmäinen edellytys kissojen ja koirien keskinäiselle toimeentulolle on ainakin näin kissanomistajan näkökulmasta koiran sopiva luonne. Luontainen sopuisuus ja hyvä koulutus paikkaavat lajien erilaisten elekielten aiheuttamia kommunikaatio-ongelmia. Tässä tapauksessa lähtökohdat olivat sikäli hyvät, että koira oli muualla tottunut kissojen läsnäoloon. Vaikka kissat toki kiinnostivat kovasti, niitä ei haukuttu tai rynnätty suinpäin nuuskimaan. Kissat saivat tarkkailla outoa otusta turvallisen etäisyyden päästä, ja koira totteli käskyjä myös kissojen läheisyydessä.


Kissoistani Minnillä oli pohjalla positiivisempia koirakokemuksia kuin Usvalla, mikä näkyi rohkeampana ja nopeammin edistyvänä tutustumisena. Toinen tärkeä seikka tutustumisessa onkin, että eläinten on saatava edetä omaan tahtiinsa.

Tämän kolmikon kohdalla aikataulu muodostui sopivaksi aikalailla itsestään. Ensitapaamiset olivat koiran lyhyitä vierailuja kissojen kotireviirillä. Kissat tunsivat piilopaikat ja kyttäysasemat hyvin ja tiesivät pääsevänsä aina tarvittaessa koiran ulottumattomiin.


Sitä mukaa kun kissat huomasivat koiran vaarattomaksi, ne alkoivat palata normaalitilaan sen läsnäollessa. Samalla koiran visiitit venyivät yökyläilyksi, ensin eri huoneissa ja varsin pian jo yhteisissä tiloissa. 

Tarkkailin alussa, että kissat varmasti uskalsivat liikkua myös yöaikaan lattiatasossa ja pystyivät asioimaan  normaalisti esimerkiksi hiekkalaatikolla. Varsin pian kävi selväksi, ettei tästä tarvitse kantaa huolta. Kissat uskalsivat hyvin kääntää koiralle selkänsä ja jopa peseytyä lattiatasossa vatsapuolensa paljastaen. Toinen juomakupeista tosin oli pakko nostaa pöydälle, sillä parrakas koira sai kupin sisällön kerta-asioinnilla sellaiseen kuntoon, että kissat jäivät juomisen sijasta tuijottelemaan vedessä lilluvia ruohonkorsia ja hiekanjyviä.


Muutettuani toiselle paikkakunnalle vierailuja on tehty myös toisinpäin, koiran reviirille. Ensimmäisen kerran kissat yöpyivät koiran kodissa niin, ettei parrakas asukki ollut paikalla. Ne saivat näin rauhassa nuuskia paikat ja etsiä parhaat kiipeilykohteet. 27 neliön yksiö on aika pieni kahdelle ihmiselle, kahdelle kissalle ja koiralle, vaikka ruuhkatilanne kestäisikin vain pari päivää kerrallaan. Sopu on silti säilynyt hyvin. Ruoka-aikaan keittiössä tahtoo tosin tulla ahdasta. 


Viime aikoina iloinen eläintarha on kokoontunut pariksi päiväksi kerrallaan parin viikon välein, vuoroin kissojen ja koiran kotioloissa. Toistaiseksi stressioireita ei ole ilmennyt, joten oletan eläinten tottuneen toisiinsa melko hyvin. Ne eivät torku kylki kyljessä tai leiki keskenään, mutta eivät ne myöskään tappele, kyräile tai hätistele toisiaan.

Erään kerran palattuamme kotiin vierailulta Usva kolusi läpi asunnon jokaisen nurkan, maukui hetken aikaa ulko-oven luona ja meni sitten nukkumaan koiranpetinä toimivan vanhan päiväpeitteen päälle. Höperömpi kissatäti voisi väittää, että sen oli jo hieman ikävä koirakaveria...