10. maaliskuuta 2012

Tunnit

Olen jo kauan halunnut lukea Michael Cunninghamin romaanin Tunnit (2000, The Hours 1998). Mutta se on yksi niistä kirjoista, jotka eivät koskaan tule mieleen, kun seisoo hämmentyneenä kirjaston hyllyjen välissä pohtimassa, mitä kaikkia niitä olikaan. Tuskinpa olisin nytkään tullut ajatelleeksi sitä, ellen olisi törmännyt siihen lähikirjaston äänikirjahyllyssä. Tarvitsin hieman lisämotivaatiota ystävän tilausvillasukkien viimeistelyyn, kun kokoarvio meni ensimmäisellä kerralla pieleen ja jouduin purkamaan molemmat sukat kantapään alkuun saakka. Mikäs sen varmempi keino saada sukat valmiiksi kuin lainata seitsemän cd-levyllistä laatukirjallisuutta. Pienen kirjoitusvirheen kera...


Tunnit oli monella tapaa juuri minulle sopivaa luettavaa (tai kuunneltavaa). Pidän Virginia Woolfin kirjoista, ja hän kiinnostaa minua myös historiallisena henkilönä. Pidän yleensä kertomuksista, joissa rinnastetaan useita tasoja ja kytketään niitä toisiinsa yksityiskohtien avulla. Ja pidän juuri tällaisista kertomuksista, joissa pienten tapahtumien kautta välittyy valtavia, henkilöhahmojen maailman mullistavia oivalluksia.

Tunneissa jokaisella aikatasolla tapahtuu (tai on tapahtumaisillaan) suurempikin tapahtuma. Mutta kaikki kolme kertomusta keskittyvät tuota äkillistä hetkeä edeltäneisiin, näennäisesti tapahtumiltaan vaatimattomiin mutta kaikessa huomaamattomuudessaan ratkaisevan tärkeisiin tunteihin. Niihin, joiden aikana ajatellut ajatukset ja koetut tunteet selittävät ja perustelevat tapahtumat, jotka ulkoapäin tarkasteltuna saattavat vaikuttaa yhtäkkisiltä.

Cunningham on ihailtavasti onnistunut kytkemään teoksensa Woolfin Mrs Dalloway -romaaniin pintapuolisten viittausten sekä henkilöhahmojen ja juonen kautta rakennetun intertekstuaalisuuden lisäksi myös temaattisella ja metafiktiivisellä tasolla. Hänen kirjoitustyylinsä on hyvin kaunis, ehkä ajoittain turhankin etäännyttävän hienostunut. 

Minua häiritsi hieman äänikirjan lukijan tapa tulkita tekstin dialogiosuudet. Hän väritti toisen puhujan äänen aina korkeammaksi, "naismaisemmaksi", ja henkilöhahmon ääni vaihteli sen mukaan, kenen kanssa hän sattui puhumaan - esimerkiksi Virginia kuulosti varsin erilaiselta miehensä ja sisarensa seurassa. Varmaankin äänensävyn vaihtelu vuoropuhelun aikana helpottaa kuulijaa keskustelun seuraamisessa, mutta hieman omituisen vaikutelman se silloin tällöin tuottaa. Mielestäni parhaat äänikirjat välttävät kaikenlaista kuunnelmallisuutta ja jättävät mahdollisimman paljon lukijan tulkinnan varaan.

Muutoin kuuntelin kirjaa oikein mielelläni. Ja sukkien lisäksi sain valmiiksi puolitoista kämmekäsparia. Ei lainkaan hullummin käytetyt 7,5 tuntia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti