18. maaliskuuta 2012

Totta

Ykirin opiskelijana lukemiseni on viime vuosina painottunut ulkomaiseen kirjallisuuteen. Muutamia kestosuosikkeja lukuunottamatta kotimainen nykykirjallisuus on jäänyt pintapuolisen seuraamisen varaan. Nyt kun ehdin taas lukea mitä lystään, päätin paikata tilannetta. Tein listan viime vuosien kiinnostavimmista suomalaiskirjailijoista, joilta en ole lukenut yhtään teosta. Siitä tuli tällainen:
  • Riikka Pulkkinen
  • Tuomas Kyrö
  • Miika Nousiainen
  • Tomi Kontio
  • Katja Kettu
  • Antti Nylén
  • Reko Lundán

Sitten käänsin paperin ympäri ja tein toisen listan: kirjailijoita, joilta olen lukenut jotain mutten uusimpia teoksia tai kyllikseni:
  • Hannu Raittila
  • Maarit Verronen
  • Sofi Oksanen
  • Risto Isomäki
  • Laura Honkasalo

Päätin aloittaa ensimmäisestä listasta ja haalin käsiini Riikka Pulkkisen romaanin Totta (2010).

Ja voi pojat! Kävikö minulla uskomaton tuuri, vai onko suomalainen nykykirjallisuus yleisemminkin näin hyvää? Aivan ensi alkuun ajattelin että jaahas, taas joku kirjoittaa taiteilijoista, mustarastaista, hevoskastanjoista, hyvästien jättämisestä ja sen sellaisista runotyttömäisen esteettisistä asioista. Seuraavaksi löysinkin jo itseni sivulta sata, eivätkä mustarastaat häirinneet enää lainkaan.


En suostu sanomaan tästä romaanista pahaa sanaa. Henkilöhahmot ovat kiehtovia ja syvenevät koko ajan tarinan edetessä. Kerrottavaa on juuri sopivasti ja teemat ovat tärkeitä. Kieli on sujuvan kaunista ja rakenne tasapainoinen; uusi luku tulee aina juuri oikeaan aikaan. Eniten odotin näyttämölle Annaa ja Annan kertomaa Eevaa. Ehkä Annassa oli kaikista henkilöhahmoista eniten. Hän on tyypillinen kertoja-/kirjailijahahmo kertomuksen sisällä, ja hän kertoo Eevaa ja itseään mielenkiintoisesti fiktiivisen faktan ja fiktion rajalla. (Kuten kirjailijat aina tekevät.)

Romaanin nimen voi tulkita viittaavan kysymyksiin, jota Eevan hahmon kautta käsitellään: kuinka erilainen onkaan totuus yhdestä ihmisestä eri henkilöille ja kuinka mahdotonta näistä henkilökohtaisista totuuksista on uuttaa absoluuttista, objektiivista kuvaa ihmisestä. Läpi teoksen Eevaa kerrotaan, muistellaan ja maalataan, mutta tulos on aina väistämättä epätäydellinen tai keskeneräinen.

Lisäksi nimi viittaa romaanin kenties keskeisimpään teemaan, jonka esittää eksplisiittisesti vaatimaton sivuhenkilö, nainen sairaalan kahviossa. Rakkaus on aina kokijalleen totta. Ajatus kuulostaa yksinkertaisuudessaan suorastaan kornilta, mutta Pulkkisen romaanissa se kasvaa suureksi ja jollain tapaa hyvin lohdulliseksi totuudeksi.


Nykyisin elämänsä voi aloittaa alusta miljoona kertaa, ja rakkauttakin määritellään innokkaasti uudelleen tarpeen ja tilanteen mukaan, aina valtavin vaatimuksin. On huojentava ja vapauttava ajatus, ettei  uudelleenmäärittelyä tarvita. Ettei tarvitse valita tai etsiä yhtä täydellistä varianttia. Rakkautta on yhdellekin ihmiselle monenlaista erilaista, ja kaikenlaisena se on kokemisen hetkellä yhtä totta riippumatta ulkopuolisista arvioista tai myöhemmistä tapahtumista. Eikä tunne ole vähemmän todellinen, vaikka se myöhemmin muuttaisi muotoaan tai sammuisi kokonaan.

Tämän lukukokemuksen jälkeen kävikin niin, että sain vetää Pulkkisen nimen yli yhdeltä listalta ja lisätä sen saman tien paperin toiselle puolelle toisen listan jatkoksi. Mikä onni, että häneltä on opiskeluvuosieni aikana ehditty julkaista kaksi teosta...

3 kommenttia:

  1. Tekstistä huomaa, että kirjan arvioija on kirjallisuuden tutkija (tai opiskelija) etkä erehdy insinöörimäisesti pohtimaan sitä, onko jokin fakta kirjassa "oikein". Tästähän oli nolo keskustelu Salla Brunoun nakkipaperiteemana.

    Anna

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista! Minun oli tietenkin pakko käydä lukemassa tuo nakkipaperikeskustelu, ja se oli monella tapaa mielenkiintoinen. Siinä viitattiin Pulkkisen tapaan pelata yksityiskohdilla ja hyvin hienovaraisilla vihjeillä - ja kuten kirjoitin aiemmin Inka Nousiaisen kirjan kohdalla, tällainen tyyli vetoaa yleensä minuun lukijana kovasti.

    Mielestäni Totta-romaanissa oli käytetty esimerkiksi toistoa aivan hyytävän hienosti. Eri henkilöiden kohdalla toistui paitsi tapahtumia ja motiiveja jopa yksittäisiä fraaseja ja metaforia. Enkä puhu pelkästään Annan ja Eevan välisistä siteistä. Täytyy ehkä lukea tarkkaan, jotta tällaiset hennot vihjeet huomaa.

    Ymmärrän silti pitkälti blogistin ärtymyksen nakkipaperista. Luulen, että ongelma on sama, joka minuakin lukemisen alkuvaiheessa vaivasi. Jos Pulkkisen tyyliin ei lähde täysillä mukaan, se tuntuu ehkä liiankin sievistelevältä. Nakkipaperi on kaikessa satunnaisuudessaan aika osuva esimerkki. Eivät inhorealistiset mäkkäripussit sopisi lainkaan Pulkkisen tekstiin.

    Hauskaa oli sekin, että tulin käyttäneeksi Pulkkisen tyylistä samaa sanaa "runotyttömäinen", vaikken ollut tietoinen aiemmasta keskustelusta. Luen muiden kommentit mieluummin jälkikäteen, jotta ne eivät sekoita omaa tulkintaani.

    Ja vielä mammuttikommentin lopuksi: tarkoitukseni ei ollut ykir-viittauksilla mitenkään alleviivata taustaani lukijana. Ne nyt vain sattuivat liittymään syihin, miksi tartuin paljon julkisuutta saaneeseen kirjaan pari vuotta "myöhässä". Varmaan opinnot väistämättä vaikuttavat jotenkin - olisihan kamalaa, jos kaikki nämä vuodet eivät olisi jättäneet mitään käteen! ;] Mutta kun en kirjoita spesifisti kirjablogia, en hio näitä kattaviksi arvioiksi, kunhan kirjoitan mitä mieleen jäi.

    VastaaPoista
  3. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista