14. tammikuuta 2012

Oryx, Crake ja c-kasetit

Kirjallisuustieteellisten opusten paras ja samalla vaarallisin piirre on, että niissä viitataan yleensä kaunokirjallisuuteen. Lukeminen johtaa lukemiseen. Taannoisen tutkielmaprojektin aikana kahlasin läpi melkoisen määrän science fiction -teoriaa, ja luonnollisena seurauksena luettavien listani täyttyi tieteiskirjallisuudesta. Nyt kun alan olla palautunut graduprosessista, on aika käydä listan kimppuun.

Aloitin sf-putkeni hieman uhmakkaasti Margaret Atwoodin romaanista Oryx ja Crake (Oryx and Crake, 2003). Uhmaakkaasti siksi, että Atwood itse ei haluaisi luokitella teostaan tieteiskirjallisuudeksi vaan spekulatiiviseksi fiktioksi. Mutta kuka nyt kirjailijaa kuuntelisi.

Itse asiassa juuri Oryx ja Crake -teokseen liittyneessä haastattelussa Atwood tuli aikoinaan laukoneeksi ilmoille surullisenkuuluisan määritelmänsä science fictionista genrenä, jossa on kyse "puhuvista kalmareista ulkoavaruudessa". Tämä retorinen sivallus paitsi suututti tähtitieteellisen määrän sf-faneja ja -tutkijoita myös innoitti sivuston http://talkingsquidsinouterspace.com/ perustajia. Ehkä kirjailijaa ei siis tällä kertaa todellakaan kannata kuunnella. Kalmareita Atwoodin romaanissa ei esiinny, mutta hieman väljemmän määritelmän mukaan se täyttää hyvinkin tieteiskirjallisuuden tunnusmerkit.

Kiinnitin lukiessani melko paljon huomiota teoksen kieleen, mikä johtui osaltaan siitä, että ehdin lukea romaania alkukielellä vain hieman yli puolenvälin ennen kuin joku varasi kyseisen kirjaston niteen ja jouduin turvautumaan ystävältä lainaksi saatuun suomennokseen. Häneltä kirja oli jäänyt lukematta "huonon alun" vuoksi. Kieltämättä alku kuulostaa varsinkin suomennettuna erikoiselta. Ensimmäisen luvun otsikko on "Mango", ja sen alla ensimmäinen lause kuuluu: "Lumimies herää ennen aamunkoittoa." Lumimies? Mango? Preesens?! Ei tämä avauslause mahdu minunkaan suosikkilistalleni. Sille päästäkseen aloituksen täytyy herättää vastustamaton halu

a) saada selville vihjatut salaisuudet tai
b) saada tietää, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Parhaassa tapauksessa molemmat vaatimukset toteutuvat, kuten esimerkiksi Donna Tarttin romaanissa Jumalat juhlivat öisin (1993; The Secret History, 1992), jonka avaa virke: "The snow in the mountains was melting and Bunny had been dead for several weeks before we came to understand the gravity of our situation."

Mutta - Atwoodiin palatakseni - mitä kääntäjäparka voi tehdä romaanin alun hyväksi, jos päähenkilöä kutsutaan Snowmaniksi ja kirjailija laittaa hänet armotta syömään aamupalakseen juuri mangoa? Suomentaja Kristiina Drews ei ole muutenkaan päässyt helpolla. Kirjan maailma vilisee uudissanoin nimettyjä ilmiöitä ja eliöitä. Pesunäätä (rakunk = racoon + skunk) ja gemakko (pigoon, geneettisesti muunneltu sika) ovat vielä varsin onnistuneita käännöksiä, mutta yritysten ja tuotemerkkien suomentaminen näyttää olleen vaikeampaa kuin mutanttieläinten. Esimerkiksi BioYhtymä ei tavoita alkutekstin BioCorp-nimen kantamia merkityksiä (corporationin lisäksi corpse). Samoin HelthWyzer (healthwise, wiser, vizier, wizened...) on sen verran näppärä nimi sairauksia kehittelevälle, levittävälle ja parantavalle yhtiölle, että TerveysTehdas jää käännöksenä vaisuksi. Kielileikkejä on romaanissa harrastettu lähes rasittavuuteen asti, joten alkuperäisteosta on ehkä syytä suositella. Suomennoksessa väännellyt erisnimet isoine alkukirjaimineen hyppivät silmille liikaakin.

Edellä mainituista neologismeista voinee päätellä, että bio- ja geeniteknologia ovat Oryx ja Crake -romaanissa keskeisessä roolissa. Niiden mahdollistamia efektejä käytetään miellyttävän hallitusti ja perustellusti, eikä mukana ole liikaa turhia, juonen kannalta epäoleellisia teknologisia uutuuksia. Pääosan huomiosta saa vähitellen auki kiertyvä tarina; tieteen ihmeiden esittely varastaa show'n vain harvoin.

Ajalliset suhteet menevät romaanissa kiehtovasti ristiin: takaumissa vieraillaan lukijan kokemusmaailmaa teknologisesti edistyneemmässä ympäristössä, kun taas preesensissä kerrottu nykyhetki kuvailee postapokalyptisen maailman, joka muistuttaa monin tavoin vuosituhansien takaista keräilykulttuuria. Erityisen paljon pidin sävystä, jonka kerronta tavoittaa Lumimiehen muistellessa lapsuutensa maailmaa. Sen tulevaisuudelliset piirteet näyttäytyvät nurinkurisesti hieman noloina mutta nostalgisina ajankuvina. Geeniteknologian silloisista saavutuksista kerrotaan samaan tapaan kuin me ennen 90-lukua syntyneet puhumme nykyisin c-kaseteista. "Se vasta oli aikaa, kun ne pahuksen kehittymättömät nauhat jumittivat soittimiin." Tai kun laboratoriossa kasvatetulla elintuotantoeläimellä oli vielä pää.

Vaikka tapahtumia tarkastellaan Lumimiehen/Jimmyn näkökulmasta, yhtä lailla romaanin päähenkilöksi voi nimetä Craken. Hän on juuri sellainen klassinen tummanpuhuva hahmo, josta tietää alusta saakka, ettei hänestä hyvä seuraa. Mutta kuten usein käy, juuri mystinen pahis on kirjan kiehtovin persoona. Craken nerokkaaseen joskin pelottavasti vinoutuneeseen luonteeseen on monin verroin houkuttelevampaa tutustua kuin Lumimiehen/Jimmyn apaattiseen pessimismiin. Vasta aivan kirjan lopussa Lumimiehen hahmo saa lisää syvyyttä – ja siinä vaiheessa kertomus hyppääkin jo pikakelauksella kohtaan, josta jatko-osa on hyvä aloittaa. Atwoodin romaania voi syyttää ainakin yhdestä scifi-kliseestä: pitkä, vaarallinen ja vaivalloinen taival salaperäiseen määränpäähän kutistuu paluumatkalla muutaman aukeaman mittaiseksi.

Craken huolellisesti rakennetun hahmon myötä romaania voi myös lukea kuten Milton-tutkijat Paradise Lostia, eli löytää siitä sympatiaa saatanaa kohtaan. Tällä kertaa saamme jopa tutustua paholaisen vaikeaan lapsuuteen sekä ihastella hänen luomaansa uutta ihmiskuntaa, joka vihreine silmineen ja naiivine maailmankuvineen näyttää varsin kauniilta verrattuna takaumissa kuvattuun, korruptoituneeseen porukkaan.

Tässä piileekin Atwoodin romaanin suurin viehätys. Vaikka Lumimies/Jimmy toimii kertomuksessa tyypillisenä moraalisena suodattimena, jonka kautta lukija kutsutaan kauhistelemaan väärinkäytetyn teknologian hyytäviä seurauksia, herätti teos ainakin minun pienessä, kierossa mielessäni kysymyksen: entä sitten? Oliko  takaumissa kuvattu ihmisten perustarpeita, hätää ja itsekkyyttä hyväksikäyttänyt rahantaontamaailma oikeastaan säilyttämisen arvoinen verrattuna rauhanomaisten crakelaisten yksinkertaiseen elämään?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti