23. tammikuuta 2012

Arvaa ketä ajattelen

Inka Nousiainen kuuluu niihin harvoihin suomalaisiin nykykirjailijoihin, joiden koko tuotannon olen lukenut. Melko harvakseltaan hän tosin on julkaissutkin: kaikkiaan kuusi ohuehkoa romaania kahden viime vuosikymmenen aikana. Mieluusti olisin ahminut enemmänkin. Tai ei, en ahminut. Sillä Nousiainen kirjoittaa kirjoja, jotka kuuluu lukea hitaasti nautiskellen.


Uusimman romaanin Arvaa ketä ajattelen (2007) kansikuva ja takakansiteksti sopivat mielestäni hyvin kuvaamaan Nousiaisen tyyliä. Hänellä on ihailtavan paljon silmää yksityiskohdille sekä kielen että mielen ilmiöiden suhteen. 

Nousiaisen kertomukset muodostuvat todella kauniista ja ilmavista lauseita, jotka ovat silti täynnä huolellisesti harkittuja, hienovaraisesti vihjattuja merkityksiä. Näennäisen vaatimattomat ja tavanomaiset esineet ja tapahtumat kantavat hänen teksteissään yllättäviä mielleyhtymiä sekä kerrostuneita kaikuja elämän suurimmista käännekohdista.

Olen usein Nousiaisen tekstejä lukiessani pysähtynyt ihailemaan yksittäisiä lauseita ja metaforia, sitä kuinka ne ilmaisevat niin paljon pienessä tilassa ja vieläpä niin kevyen oloisesti. Hänen romaaninsa ovat melkein kuin runoutta, ja toisin kuin vastaavat viritelmät usein, ne eivät sorru muutaman sivun jälkeen toistamaan teinimäisen kliseisiä kuvia. Päinvastoin, mitä pidemmälle kertomus etenee, sitä voimakkaammin ja varmemmin kuvasto ja kieli kiertyvät sen ympärille.


Luin Nousiaisen toiseksi uusimman romaanin Karkkiautomaatti tuoreeltaan vuonna 2003, ja pidin siitä kovasti. Arvaa ketä ajattelen on kertomuksena sikäli samantapainen, että tarina keritään kokoon hyvin hienovaraisesti esineiden, tuntemusten ja paikkojen kautta avautuvien muistojen kautta. Muistojen kuvauksessa Nousiaisen lyyrinen ja assosioiva kieli pääseekin todella oikeuksiinsa. Tarina on ehkä hieman ylikorostuneen dramaattinen, mutta tapa jolla se on kerrottu pelastaa paljon.

Sekä tyyliltään että tarinaltaan Arvaa ketä ajattelen muistuttaa paikoin hätkähdyttävän paljon Arundhati Royn romaania Joutavuuksien jumala (The God of Small Things, 1997), jota myös siteerataan teoksen alussa. Mukana ovat perhoset, kaksoset ja takaperin luetut tienviitat. Lemmenhuumaa Tokiossa -pampula ja otsakiehkura ovat sentään vaihtuneet hapsuhelmaiseen Cyprus-paitaan sekä Trip-lippalakkiin. Melkein kenen tahansa muun kirjailijan kohdalla ilmiselvät intertekstuaaliset viittaukset Royn loistavaan romaaniin tuntuisivat pyhäinhäväistykseltä, mutta Nousiainen on aivan yhtä taitava huomaamaan ja kuvaamaan pieniä asioita (jotka eivät suinkaan ole joutavuuksia - mitä kääntäjä oikein on ajatellut?!).

Yksi kutkuttavimmista seikoista Nousiaisen tekstien lukemisessa on juuri se, kuinka henkilöhahmot tuntuvat tulevan todella lähelle lukijaa mitättömän pienistä ilmiöistä tekemiensä havaintojen kautta. Henkilöt kommentoivat aivan ohimennen ajatuksia ja tuntemuksia, joita ei ole aiemmin tiedostanut kokeneensa, mutta kun niistä lukee kirjan sivulta, tekee mieli huudahtaa "Täsmälleen!". Karkkiautomaatista mieleeni jäi esimerkiksi päähenkilön pohdinta siitä, kuinka miellyttävää ja tyynnyttävää on irrottaa kynttilästä valuneita lämpimiä steariiniläikkiä alustasta. Arvaa ketä ajattelen -teoksessa vastaavan "Aivan niin!" -reaktion aiheutti kuvaus pikkutytöstä työntämässä kättään nappeja täynnä olevaan purkkiin.

Miltä sadat vaimeasti toisiaan vasten rapisevat napit tuntuvat käden ympärillä? Tietävätkö sen kaikki ikuiset pikkutytöt, vai onkohan meillä Inkan kanssa jotain muutakin yhteistä kuin nimi, opintoala ja opiskelukaupunki?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti