26. tammikuuta 2012

Ensi kesän mekko

Kiire on nälän ja riitelyn ohella suurimpia inhokkiasioitani elämässä. Se tekee mukavistakin puuhista ärsyttäviä ja ikävistä velvollisuuksista suorastaan sietämättömiä. 

Töiden ja opiskelun kanssa kiirettä on joskus mahdotonta välttää, mutta ainakaan vapaa-aikaa en päästä sitä pilaamaan. Esimerkiksi kaikenlaisten käsityönäperrysten kanssa olen oppinut ottamaan reilusti ennakkoa. 

Tammikuun loppupuoli onkin minusta ihan sopiva aika aloittaa kesämekon ompeleminen.


Tällä kertaa purettavana oli paljon patoutunutta näperrysintoa, joten valmista tuli ripeästi. Lopputulokseenkin olen tyytyväinen. Erityisen mukavaa oli huomata, että vaikka olen ompelemisessa vielä ihan noviisi, olen jo hieman oppinut "lukemaan kaavoja" sekä muokkaamaan niitä itselleni istuvammiksi ja mieluisammiksi.


Lähdin liikkeelle Joka tyypin kaavakirjan yläosan perusohjeesta, johon tein saman kirjan volankimekon ohjeen mukaiset muutokset (olkaimet, empire-linja). Sitten pyrähdin omille teilleni: piirsin lyhyemmän kellotetun helman, siirsin vetoketjun sivusaumaan ja lisäsin vyön.

Minulla oli etukäteen vahva visio vihreästä mekosta pienillä kuvioilla. Kangaskaupassa ei ollut mitenkään mahdottoman paljon valinnanvaraa ja pelkäsin, että pirteä pikkukukkapopliini yhdistettynä leveäolkaimiseen malliin saattaisi tehdä mekosta turhan retromammamaisen. Tavoitteena kun oli pikemminkin keväinen sirous.


Ihan kiva tästä kuitenkin tuli. Nyt puuttuvat enää mekkokelit. Mutta ei mitään kiirettä, kevät! Vielä on toteuttamattomia talvi-ideoita ja -suunnitelmia...

23. tammikuuta 2012

Arvaa ketä ajattelen

Inka Nousiainen kuuluu niihin harvoihin suomalaisiin nykykirjailijoihin, joiden koko tuotannon olen lukenut. Melko harvakseltaan hän tosin on julkaissutkin: kaikkiaan kuusi ohuehkoa romaania kahden viime vuosikymmenen aikana. Mieluusti olisin ahminut enemmänkin. Tai ei, en ahminut. Sillä Nousiainen kirjoittaa kirjoja, jotka kuuluu lukea hitaasti nautiskellen.


Uusimman romaanin Arvaa ketä ajattelen (2007) kansikuva ja takakansiteksti sopivat mielestäni hyvin kuvaamaan Nousiaisen tyyliä. Hänellä on ihailtavan paljon silmää yksityiskohdille sekä kielen että mielen ilmiöiden suhteen. 

Nousiaisen kertomukset muodostuvat todella kauniista ja ilmavista lauseita, jotka ovat silti täynnä huolellisesti harkittuja, hienovaraisesti vihjattuja merkityksiä. Näennäisen vaatimattomat ja tavanomaiset esineet ja tapahtumat kantavat hänen teksteissään yllättäviä mielleyhtymiä sekä kerrostuneita kaikuja elämän suurimmista käännekohdista.

Olen usein Nousiaisen tekstejä lukiessani pysähtynyt ihailemaan yksittäisiä lauseita ja metaforia, sitä kuinka ne ilmaisevat niin paljon pienessä tilassa ja vieläpä niin kevyen oloisesti. Hänen romaaninsa ovat melkein kuin runoutta, ja toisin kuin vastaavat viritelmät usein, ne eivät sorru muutaman sivun jälkeen toistamaan teinimäisen kliseisiä kuvia. Päinvastoin, mitä pidemmälle kertomus etenee, sitä voimakkaammin ja varmemmin kuvasto ja kieli kiertyvät sen ympärille.


Luin Nousiaisen toiseksi uusimman romaanin Karkkiautomaatti tuoreeltaan vuonna 2003, ja pidin siitä kovasti. Arvaa ketä ajattelen on kertomuksena sikäli samantapainen, että tarina keritään kokoon hyvin hienovaraisesti esineiden, tuntemusten ja paikkojen kautta avautuvien muistojen kautta. Muistojen kuvauksessa Nousiaisen lyyrinen ja assosioiva kieli pääseekin todella oikeuksiinsa. Tarina on ehkä hieman ylikorostuneen dramaattinen, mutta tapa jolla se on kerrottu pelastaa paljon.

Sekä tyyliltään että tarinaltaan Arvaa ketä ajattelen muistuttaa paikoin hätkähdyttävän paljon Arundhati Royn romaania Joutavuuksien jumala (The God of Small Things, 1997), jota myös siteerataan teoksen alussa. Mukana ovat perhoset, kaksoset ja takaperin luetut tienviitat. Lemmenhuumaa Tokiossa -pampula ja otsakiehkura ovat sentään vaihtuneet hapsuhelmaiseen Cyprus-paitaan sekä Trip-lippalakkiin. Melkein kenen tahansa muun kirjailijan kohdalla ilmiselvät intertekstuaaliset viittaukset Royn loistavaan romaaniin tuntuisivat pyhäinhäväistykseltä, mutta Nousiainen on aivan yhtä taitava huomaamaan ja kuvaamaan pieniä asioita (jotka eivät suinkaan ole joutavuuksia - mitä kääntäjä oikein on ajatellut?!).

Yksi kutkuttavimmista seikoista Nousiaisen tekstien lukemisessa on juuri se, kuinka henkilöhahmot tuntuvat tulevan todella lähelle lukijaa mitättömän pienistä ilmiöistä tekemiensä havaintojen kautta. Henkilöt kommentoivat aivan ohimennen ajatuksia ja tuntemuksia, joita ei ole aiemmin tiedostanut kokeneensa, mutta kun niistä lukee kirjan sivulta, tekee mieli huudahtaa "Täsmälleen!". Karkkiautomaatista mieleeni jäi esimerkiksi päähenkilön pohdinta siitä, kuinka miellyttävää ja tyynnyttävää on irrottaa kynttilästä valuneita lämpimiä steariiniläikkiä alustasta. Arvaa ketä ajattelen -teoksessa vastaavan "Aivan niin!" -reaktion aiheutti kuvaus pikkutytöstä työntämässä kättään nappeja täynnä olevaan purkkiin.

Miltä sadat vaimeasti toisiaan vasten rapisevat napit tuntuvat käden ympärillä? Tietävätkö sen kaikki ikuiset pikkutytöt, vai onkohan meillä Inkan kanssa jotain muutakin yhteistä kuin nimi, opintoala ja opiskelukaupunki?

19. tammikuuta 2012

Minnimäisyyksiä

Muistatteko animaatiosarjan Pinky and the Brain (Äly ja Väläys), jossa nerokas ja ei niin nerokas laboratoriohiiri yrittävät joka yö valloittaa maailman?

    

Olen ottanut tavakseni kuvailla kissakämppiksieni luonne-eroa tämän hiirikaksikon avulla. 

Minni on täysin puolueettoman arvioni perusteella maailman älykkäin kissa. Se on tarkkaavainen ja suunnitelmallinen - joskus siitä näkee ihan selvästi, kuinka se punoo ikkunalaudalla maailmanvalloitusjuoniaan. Ulko-ovenkin se osaa avata, jos lukkoa ei muista painaa huolellisesti kiinni. Ja kuten Brain, Minni hermostuu helposti, jos sen ilkeät ja itsepäiset suunnitelmat menevät pieleen. 

Usva sen sijaan on luonteeltaan leppoisampi ja leikkisämpi, mutta joskus hieman... no, kuinka sen sanoisin... NARF! 


Mutta kerronpa salaisuuden. Eivät aivokissankaan touhut aina aivan täysjärkisiltä vaikuta. Minnillä on joukko omituisia tapoja, jotka eivät sovi sen älykkääseen imagoon. 

Minni esimerkiksi menee mielellään päiväpeiton alle nukkumaan. Siellä lienee lämmintä ja rauhallista, mutta ei tämä toiminta mitenkään järkevältä näytä. Ellei sitä tulkitse ylivertaisen nerouden aiheuttaman angstin tai Weltschmerzin ilmentymäksi.


Toinen paikka, mihin Minni tykkää ahtautua, on keittiökaapiston alalaatikko. Tai niin luulin, kun kissa otti tavakseen kiskoa laatikon raolleen ja luikerrella sen sisälle. 


Kerran sitten astelin keittiöön, huomasin laatikon olevan auki ja tyhjillään, ja tönäisin sitä kiinni päin. Laatikoston sisältä alkoi oitis kuulua hirmuista kolinaa, ja pian alalaatikon takaa kömpi esiin äreän oloinen kissaneiti. 


Jatkossa huomasin, ettei Minni koskaan tyydy laatikkoon vaan pujottautuu sen taakse tai alle jäävään tilaan, kyyhöttämään kovalle betonilattialle. Mikä lie motiivi tähän - kenties se suunnittelee kaivavansa sinne salaisen pakotunnelin? 

Varsin huvittava on myös Minnin tapa hakeutua istumaan lampun alle. Epäilemättä valokeilassa on lokoisaa lämmitellä, mutta on se aika typerän näköistä. Valohoitotarkoituksiin Minnille kelpaa aivan yhtä lailla jalkalamppu... 


pöytälamppu...


tai loisteputki. 


Vai onkohan tässä kyse maailmanvalloittajille tyypillisestä tarpeesta päästä paistattelemaan huomion valokeilaan?

Are you pondering what I'm pondering? Kyllähän kaikilla neroilla kuuluu olla omat omituisuutensa. Ja innokas mutta tohelo apulainen, jota syyttää ja kurmottaa jos ilkeät suunnitelmat menevät vikaan.


I think so, Minnie,
but if we didn't have ears, we'd look like weasels.

14. tammikuuta 2012

Oryx, Crake ja c-kasetit

Kirjallisuustieteellisten opusten paras ja samalla vaarallisin piirre on, että niissä viitataan yleensä kaunokirjallisuuteen. Lukeminen johtaa lukemiseen. Taannoisen tutkielmaprojektin aikana kahlasin läpi melkoisen määrän science fiction -teoriaa, ja luonnollisena seurauksena luettavien listani täyttyi tieteiskirjallisuudesta. Nyt kun alan olla palautunut graduprosessista, on aika käydä listan kimppuun.

Aloitin sf-putkeni hieman uhmakkaasti Margaret Atwoodin romaanista Oryx ja Crake (Oryx and Crake, 2003). Uhmaakkaasti siksi, että Atwood itse ei haluaisi luokitella teostaan tieteiskirjallisuudeksi vaan spekulatiiviseksi fiktioksi. Mutta kuka nyt kirjailijaa kuuntelisi.

Itse asiassa juuri Oryx ja Crake -teokseen liittyneessä haastattelussa Atwood tuli aikoinaan laukoneeksi ilmoille surullisenkuuluisan määritelmänsä science fictionista genrenä, jossa on kyse "puhuvista kalmareista ulkoavaruudessa". Tämä retorinen sivallus paitsi suututti tähtitieteellisen määrän sf-faneja ja -tutkijoita myös innoitti sivuston http://talkingsquidsinouterspace.com/ perustajia. Ehkä kirjailijaa ei siis tällä kertaa todellakaan kannata kuunnella. Kalmareita Atwoodin romaanissa ei esiinny, mutta hieman väljemmän määritelmän mukaan se täyttää hyvinkin tieteiskirjallisuuden tunnusmerkit.

Kiinnitin lukiessani melko paljon huomiota teoksen kieleen, mikä johtui osaltaan siitä, että ehdin lukea romaania alkukielellä vain hieman yli puolenvälin ennen kuin joku varasi kyseisen kirjaston niteen ja jouduin turvautumaan ystävältä lainaksi saatuun suomennokseen. Häneltä kirja oli jäänyt lukematta "huonon alun" vuoksi. Kieltämättä alku kuulostaa varsinkin suomennettuna erikoiselta. Ensimmäisen luvun otsikko on "Mango", ja sen alla ensimmäinen lause kuuluu: "Lumimies herää ennen aamunkoittoa." Lumimies? Mango? Preesens?! Ei tämä avauslause mahdu minunkaan suosikkilistalleni. Sille päästäkseen aloituksen täytyy herättää vastustamaton halu

a) saada selville vihjatut salaisuudet tai
b) saada tietää, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Parhaassa tapauksessa molemmat vaatimukset toteutuvat, kuten esimerkiksi Donna Tarttin romaanissa Jumalat juhlivat öisin (1993; The Secret History, 1992), jonka avaa virke: "The snow in the mountains was melting and Bunny had been dead for several weeks before we came to understand the gravity of our situation."

Mutta - Atwoodiin palatakseni - mitä kääntäjäparka voi tehdä romaanin alun hyväksi, jos päähenkilöä kutsutaan Snowmaniksi ja kirjailija laittaa hänet armotta syömään aamupalakseen juuri mangoa? Suomentaja Kristiina Drews ei ole muutenkaan päässyt helpolla. Kirjan maailma vilisee uudissanoin nimettyjä ilmiöitä ja eliöitä. Pesunäätä (rakunk = racoon + skunk) ja gemakko (pigoon, geneettisesti muunneltu sika) ovat vielä varsin onnistuneita käännöksiä, mutta yritysten ja tuotemerkkien suomentaminen näyttää olleen vaikeampaa kuin mutanttieläinten. Esimerkiksi BioYhtymä ei tavoita alkutekstin BioCorp-nimen kantamia merkityksiä (corporationin lisäksi corpse). Samoin HelthWyzer (healthwise, wiser, vizier, wizened...) on sen verran näppärä nimi sairauksia kehittelevälle, levittävälle ja parantavalle yhtiölle, että TerveysTehdas jää käännöksenä vaisuksi. Kielileikkejä on romaanissa harrastettu lähes rasittavuuteen asti, joten alkuperäisteosta on ehkä syytä suositella. Suomennoksessa väännellyt erisnimet isoine alkukirjaimineen hyppivät silmille liikaakin.

Edellä mainituista neologismeista voinee päätellä, että bio- ja geeniteknologia ovat Oryx ja Crake -romaanissa keskeisessä roolissa. Niiden mahdollistamia efektejä käytetään miellyttävän hallitusti ja perustellusti, eikä mukana ole liikaa turhia, juonen kannalta epäoleellisia teknologisia uutuuksia. Pääosan huomiosta saa vähitellen auki kiertyvä tarina; tieteen ihmeiden esittely varastaa show'n vain harvoin.

Ajalliset suhteet menevät romaanissa kiehtovasti ristiin: takaumissa vieraillaan lukijan kokemusmaailmaa teknologisesti edistyneemmässä ympäristössä, kun taas preesensissä kerrottu nykyhetki kuvailee postapokalyptisen maailman, joka muistuttaa monin tavoin vuosituhansien takaista keräilykulttuuria. Erityisen paljon pidin sävystä, jonka kerronta tavoittaa Lumimiehen muistellessa lapsuutensa maailmaa. Sen tulevaisuudelliset piirteet näyttäytyvät nurinkurisesti hieman noloina mutta nostalgisina ajankuvina. Geeniteknologian silloisista saavutuksista kerrotaan samaan tapaan kuin me ennen 90-lukua syntyneet puhumme nykyisin c-kaseteista. "Se vasta oli aikaa, kun ne pahuksen kehittymättömät nauhat jumittivat soittimiin." Tai kun laboratoriossa kasvatetulla elintuotantoeläimellä oli vielä pää.

Vaikka tapahtumia tarkastellaan Lumimiehen/Jimmyn näkökulmasta, yhtä lailla romaanin päähenkilöksi voi nimetä Craken. Hän on juuri sellainen klassinen tummanpuhuva hahmo, josta tietää alusta saakka, ettei hänestä hyvä seuraa. Mutta kuten usein käy, juuri mystinen pahis on kirjan kiehtovin persoona. Craken nerokkaaseen joskin pelottavasti vinoutuneeseen luonteeseen on monin verroin houkuttelevampaa tutustua kuin Lumimiehen/Jimmyn apaattiseen pessimismiin. Vasta aivan kirjan lopussa Lumimiehen hahmo saa lisää syvyyttä – ja siinä vaiheessa kertomus hyppääkin jo pikakelauksella kohtaan, josta jatko-osa on hyvä aloittaa. Atwoodin romaania voi syyttää ainakin yhdestä scifi-kliseestä: pitkä, vaarallinen ja vaivalloinen taival salaperäiseen määränpäähän kutistuu paluumatkalla muutaman aukeaman mittaiseksi.

Craken huolellisesti rakennetun hahmon myötä romaania voi myös lukea kuten Milton-tutkijat Paradise Lostia, eli löytää siitä sympatiaa saatanaa kohtaan. Tällä kertaa saamme jopa tutustua paholaisen vaikeaan lapsuuteen sekä ihastella hänen luomaansa uutta ihmiskuntaa, joka vihreine silmineen ja naiivine maailmankuvineen näyttää varsin kauniilta verrattuna takaumissa kuvattuun, korruptoituneeseen porukkaan.

Tässä piileekin Atwoodin romaanin suurin viehätys. Vaikka Lumimies/Jimmy toimii kertomuksessa tyypillisenä moraalisena suodattimena, jonka kautta lukija kutsutaan kauhistelemaan väärinkäytetyn teknologian hyytäviä seurauksia, herätti teos ainakin minun pienessä, kierossa mielessäni kysymyksen: entä sitten? Oliko  takaumissa kuvattu ihmisten perustarpeita, hätää ja itsekkyyttä hyväksikäyttänyt rahantaontamaailma oikeastaan säilyttämisen arvoinen verrattuna rauhanomaisten crakelaisten yksinkertaiseen elämään?

10. tammikuuta 2012

Laiskan kissan linna

Usvan ehdoton suosikki aina Itä-Suomessa sukuloidessamme on kiikkutuoli. Pehmuste ja tuolin takakenoinen asento tekevät siitä ylivoimaisesti parhaan löhöilypaikan.


Kissojen läsnäollessa kiikkutuolissa ei paljon pääse keinumaan. Minnin mielestä myös sen jalasten välissä (ja alla) on nimittäin oiva paikka päiväunille. Tuolin luona päivystää siis lähes aina jompikumpi karvakasa, joskus molemmat.


Viime reissullamme olin pari päivää kipeänä, ja yritin turhaan houkutella Usvaa seurakseni sairasvuoteen virkaa toimittaneelle sohvalle. Katsellessani vilttini alta kiikkutuolissa autuaan onnellisen näköisenä torkkuvaa kissaa sain niin sanoakseni sairaan hyvän idean. Tarvittiin vain viesti joulun välipäiviksi tekemistä kaivanneelle ystävälle, joka oli jo aiemmin nikkaroinut pyynnöstäni pari tasoa kissojen kiipeilypuuhun, ja kotiin palatessamme Usvaa odotti mainio löhösohvan runko. Takakenoinen, tietenkin. Pehmusteeksi ompelin taitteellisen patjan, jonka täytin vanhasta tyynystä napatulla pallokuidulla. Tadaa, valmista tuli! 


Hämmentävää kyllä, kiikkutuolia imitoiva kissansohva näyttää kelpaavan Usvalle mainiosti. Asetin sohvan taktisesti futonin ja lämpöpatterin väliin, ja nyt lukuseurakissani rojahtaa mieluummin henkilökohtaiseen laiskanlinnaansa kuin kirjani päälle!


Kuten kuvasta näkyy, pehmusteen alanurkat tahtovat nousta rumasti pystyyn sohvan ollessa käytössä. Tuskin kuitenkaan vaivaudun ihan heti suunnittelemaan uutta patjaa, kun tämä esteettinen epäkohta ei vaikuta haittaavan Usvaa. Päinvastoin, nurkkien takaa on hyvä kytätä näköetäisyydelle eksynyttä, pahaa-aavistamatonta lajitoveria.


Semmoinen sohva. Mistäs sitten Minnille jalaksenkorvikkeet keksittäisiin...