19. marraskuuta 2012

Kummasyksy

Tämä syksy on ollut monella tapaa erilainen kuin aikaisemmat. Ensimmäistä kertaa 19 vuoteen syksyn tulo ei ole merkinnyt uuden lukuvuoden alkua. Kesätyöläisyyteen tottuneena on tuntunut hieman hämmentävältä jatkaa hommia samassa paikassa vielä syysiltojen pimennyttyäkin.


Tänä syksynä olen myös istunut junissa enemmän kuin koskaan ja neulonut vähemmän kuin aikoihin. Näiden kahden aktiviteetin luulisi olevan pikemminkin suoraan kuin kääntäen verrannollisia toisiinsa. Mutta matka-ajat ovat kuluneet nenä kirjassa, eivätkä puikot ole aina edes mahtuneet mukaan laukkuun.

Tämänaamuisella junareissulla lukemista riitti tosin vain puolimatkaan asti. Loppuajan torkuin talvitakin alla, kaulahuivilla ja tumpuilla täytetty pipo tyynynäni. Tuo pipo onkin oikeastaan ainoa neule, jonka olen saanut aikaan syksyn kuluessa.


Säärystimiä ei lasketa, sillä tein ne lähes valmiiksi jo kesän puolella. Vain muutamat viimeiset sentit jäivät marraskuulle. Hyvin auttavat maastoutumaan lumettomaan ympäristöön!

7. marraskuuta 2012

Sinä ja minä sitten joskus

Sattuneesta syystä olen tullut lukeneeksi tämän syksyn aikana lähinnä nuortenkirjallisuutta. Yksi eniten ajatuksia herättäneistä kirjoista on juuri lukemani Jay Asherin ja Carolyn Macklerin romaani Sinä ja minä sitten joskus (The Future of Us, 2012).

Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei nuortenkirjan välttämättä tarvitse miellyttää aikuista lukijaa ollakseen hyvä nuortenkirja, on aina plussaa, jos myös vanhemmat lukijat saavat kirjasta pohdittavaa.

Sinä ja minä sitten joskus sijoittuu ajallisesti vuoteen 1996 - aikaan jolloin Pluto oli vielä planeetta, kukaan ei ollut kuullut iPadista ja internet oli suurelle osalle ihmisistä vieras toimintaympäristö. 15-vuotias Emma saa isältään lahjaksi tietokoneen, kirjautuu verkkoon ja löytää sivuston nimeltä Facebook. Kahdeksan vuotta ennen kuin Facebook todellisuudessa perustettiin. 

Facebookin kautta Emma ja hänen ystävänsä Josh pääsevät kurkistamaan 15 vuoden päähän tulevaisuuteen, vuoteen 2011. Josh häikäistyy tulevasta menestyksestään, mutta Emma ei ole tyytyväinen näkemäänsä. Niinpä hän alkaa tehdä ratkaisuja, joiden uskoo muuttavan elämänsä suunnan. Tiedot fb-sivulla muuttuvatkin sitä mukaa kun Emma ottaa yhteyttä tulevaisuudessa tapaamiinsa ihmisiin, muuttaa käyttäytymistään tai tekee mielessään päätöksiä. Ennen pitkää Emma kokee tarpeelliseksi puuttua myös parhaiden ystäviensä tulevaisuuteen.

"Kuulostan suunnilleen yhtä onnelliselta kuin ennenkin. Pitää tehdä jotain isompaa. [...] Jos sotken kaiken, sotken lisää, kunnes asiat ovat taas hyvin. Voin painella päivitä-nappia vaikka koko yön."

Sinänsä juonessa ei ole mitään uutta. Aiemminkin (nuorten)kirjallisuudessa on leikitty samoilla ajatuksilla. Mitä jos voisit nähdä tulevaisuutesi? Haluaisitko ylipäätään kurkistaa siihen? Malttaisitko olla puuttumatta siihen? Kuinka tulevan näkeminen muuttaisi sinua, toimintaasi ja sitä kautta tulevaisuuttasi? 

Facebook tarjoaa tavallaan vain uuden alustan samojen pulmien pohtimiseen. Samalla asetelma on kuitenkin paljon realistisempi ja hätkähdyttävämmin meitä koskettava kuin fantasian tai tieteiskirjallisuuden aikahyppykertomuksissa. 

Me Emman ja Joshin näkemässä tulevaisuudessa elävät tiedämme, ettei Facebookin tarjoama kurkistus elämäämme välttämättä ole kattava tai edes todenmukainen. Kirjassa Joshille selkenee vähitellen, etteivät hyvät uranäkymät tai lomakuvat kauniista vaimosta ja lapsista takaa, että hänen tulevaisuutensa on pohjimmiltaan onnellinen. 

Meille, jotka näemme omalla ja fb-kaveriemme seinillä nykyhetken, kysymys on relevantti hieman toisella tavalla. Jos emme ole tyytyväisiä elämäämme, ajaudummeko Emman tavoin muokkaamaan virtuaali-itseämme, painamaan päivitä-nappia loputtomiin ja luomaan itsellemme juuri sellaisen julkisivun tai fb-elämän kuin tahdomme? Tai edes hieman sievemmän ja siloitellumman? Tekeekö se meistä yhtään onnellisempia irl?

Tulevaisuudensuunnitelmat ja unelmat ovat nuortenkirjoissa perustavanlaatuisia teemoja. Sinä ja minä sitten joskus korostaa kuitenkin nimenomaan nykyhetkeen keskittymistä. Kerrontahetken hieman ennalta-arvattavasta loppuratkaisusta huolimatta Emman ja Joshin tulevaisuus 15 vuoden päässä jää lopulta auki, ja hyvä niin. Pidin myös kovasti kirjan luontevasta kirjoitustavasta ja siitä, kuinka teksti vilisi viittauksia sekä vuoden 2011 ilmiöihin että viisitoista vuotta aikaisempaan maailmaan.

Internet, Facebook, pelit ja muu virtuaalimaailma ansaitsisivat enemmänkin huomiota kirjallisuudessa. Tämä oli ensimmäinen lukemani kirja, jossa Facebookilla oli näin keskeinen rooli juonessa ja oli mukavaa, että se osoittautui hyvinkin lukemisen arvoiseksi.

5. marraskuuta 2012

Iloinen eläintarha

Selasin taannoin töissä lasten kuvakirjaa, jossa esiteltiin taaperoille vastakohtia. Korkea - matala, suuri - pieni,  päivä - yö, kissa - koira... Viimeisessä parissa ei tietenkään ole mitään järkeä: geneettisesti kissa ja koira lienevät suhteellisen lähellä toisiaan verrattuna moniin muihin eläinlajeihin. Kulttuurisesti näiden kotoisten karvaturrien välillä vallitsee silti moinen vastakkainasettelu. Mahtavatkohan taustalla osaltaan vaikuttaa kissa- ja koiraihmisten väliset erimielisyydet?

Omat kissani ovat sattuneesta syystä joutuneet tekemään tuttavuutta koiran kanssa viimeisen vuoden aikana, ja pikkuhiljaa jaksoittainen yhteiselo on alkanut sujua.


Ensimmäinen edellytys kissojen ja koirien keskinäiselle toimeentulolle on ainakin näin kissanomistajan näkökulmasta koiran sopiva luonne. Luontainen sopuisuus ja hyvä koulutus paikkaavat lajien erilaisten elekielten aiheuttamia kommunikaatio-ongelmia. Tässä tapauksessa lähtökohdat olivat sikäli hyvät, että koira oli muualla tottunut kissojen läsnäoloon. Vaikka kissat toki kiinnostivat kovasti, niitä ei haukuttu tai rynnätty suinpäin nuuskimaan. Kissat saivat tarkkailla outoa otusta turvallisen etäisyyden päästä, ja koira totteli käskyjä myös kissojen läheisyydessä.


Kissoistani Minnillä oli pohjalla positiivisempia koirakokemuksia kuin Usvalla, mikä näkyi rohkeampana ja nopeammin edistyvänä tutustumisena. Toinen tärkeä seikka tutustumisessa onkin, että eläinten on saatava edetä omaan tahtiinsa.

Tämän kolmikon kohdalla aikataulu muodostui sopivaksi aikalailla itsestään. Ensitapaamiset olivat koiran lyhyitä vierailuja kissojen kotireviirillä. Kissat tunsivat piilopaikat ja kyttäysasemat hyvin ja tiesivät pääsevänsä aina tarvittaessa koiran ulottumattomiin.


Sitä mukaa kun kissat huomasivat koiran vaarattomaksi, ne alkoivat palata normaalitilaan sen läsnäollessa. Samalla koiran visiitit venyivät yökyläilyksi, ensin eri huoneissa ja varsin pian jo yhteisissä tiloissa. 

Tarkkailin alussa, että kissat varmasti uskalsivat liikkua myös yöaikaan lattiatasossa ja pystyivät asioimaan  normaalisti esimerkiksi hiekkalaatikolla. Varsin pian kävi selväksi, ettei tästä tarvitse kantaa huolta. Kissat uskalsivat hyvin kääntää koiralle selkänsä ja jopa peseytyä lattiatasossa vatsapuolensa paljastaen. Toinen juomakupeista tosin oli pakko nostaa pöydälle, sillä parrakas koira sai kupin sisällön kerta-asioinnilla sellaiseen kuntoon, että kissat jäivät juomisen sijasta tuijottelemaan vedessä lilluvia ruohonkorsia ja hiekanjyviä.


Muutettuani toiselle paikkakunnalle vierailuja on tehty myös toisinpäin, koiran reviirille. Ensimmäisen kerran kissat yöpyivät koiran kodissa niin, ettei parrakas asukki ollut paikalla. Ne saivat näin rauhassa nuuskia paikat ja etsiä parhaat kiipeilykohteet. 27 neliön yksiö on aika pieni kahdelle ihmiselle, kahdelle kissalle ja koiralle, vaikka ruuhkatilanne kestäisikin vain pari päivää kerrallaan. Sopu on silti säilynyt hyvin. Ruoka-aikaan keittiössä tahtoo tosin tulla ahdasta. 


Viime aikoina iloinen eläintarha on kokoontunut pariksi päiväksi kerrallaan parin viikon välein, vuoroin kissojen ja koiran kotioloissa. Toistaiseksi stressioireita ei ole ilmennyt, joten oletan eläinten tottuneen toisiinsa melko hyvin. Ne eivät torku kylki kyljessä tai leiki keskenään, mutta eivät ne myöskään tappele, kyräile tai hätistele toisiaan.

Erään kerran palattuamme kotiin vierailulta Usva kolusi läpi asunnon jokaisen nurkan, maukui hetken aikaa ulko-oven luona ja meni sitten nukkumaan koiranpetinä toimivan vanhan päiväpeitteen päälle. Höperömpi kissatäti voisi väittää, että sen oli jo hieman ikävä koirakaveria...

8. lokakuuta 2012

Keinutuoli

Jokunen viikko takaperin täytin kaksikymmentäkuusi vuotta ja päätin, että olen kyllin vanha hankkimaan ensimmäisen keinutuolini.

Hankkeen taustalla vaikutti mielikuva kirjojen lukemisesta keinutuolissa, jalkalampun valossa, syyssateiden ropistessa ikkunoihin.


Pian ymmärsin olleeni yltiöoptimistinen.


Toki on mukavaa, että kämppiksetkin tykkäävät tuolista.


Mutta voisiko välillä olla minunkin vuoroni?

30. elokuuta 2012

Kintaita

Tämä ei ole ruokablogi.


Tässä silti autenttinen otos iltavuoropäivän pikalounaastani. Lienee selvää, että annoksen sijasta pääasiallinen kohde kuvassa ovat patakintaat, jotka askartelin viimeisestä risasta farkkuparista lahjaksi alkuperäiselle lahjoittajalle. Hän sattuu olemaan erinomainen pitsanpaistaja.


Nämä ovat todelliset kierrätyskintaat, sillä vanun sijasta eristekerroksena on kissojen kantokopan suojuksesta yli jäänyttä fleeceä ja sisävuorina jämäpuuvillakangasta. Farkuista sai kivasti hyödynnettyä valmiiksi viimeistellyt vyötäröpalat kintaiden käsiaukkoihin - vyölenkin ansiosta erillistä ripustuslenkkiäkään ei tarvita! Taskuja ajattelin ihan vain koristeina kintaiden kämmenselän puolelle, mutta jälkeenpäin tajusin, että ne voivat olla ihan käytännölliset. Jos haluaa kämmenpuolelle tuplapaksut eristeet peukaloiden puuttumisen kustannuksella, täytyy vain pujottaa kädet taskuihin.


Tässä perinteisemmät kintaat: Bella's Mittens muokattuna sellaiseen muotoon, että yksi kerä Novitan Keloa riitti juuri ja juuri pariin. Onnistuin neulomaan ensimmäiseen lapaseen palmikon säännönmukaisesti väärin (kierrot väärään suuntaan, eli kuvio ylösalaisin), ja huomasin mokan vasta kärkikavennusten alkaessa. Onneksi virhe oli suhteellisen helppo korjata. Purin työn aivan alkukerroksille asti, mutta pelkästään palmikon leveydeltä. Sitten neuloin palmikon kerros kerrallaan uudelleen. Paksut langat pysyivät ihan kivasti järjestyksessä, ja lopputulos on yhtä siisti kuin toisessa lapasessa, jonka sentään sain kerralla oikein.

10. heinäkuuta 2012

Kukkamekko

Ei suvea ilman sukujuhlia. Ja mikäs sen parempi syy askarrella uusi mekko.

Tämän mekon kaavat muokkasin kevättalvella tekemästäni mekosta. Lähtökohta on siis tässäkin ollut Joka tyypin kaavakirjan volankimekko, vaikka lopputulos alkaa jo olla aika kaukana siitä.


Ehkä alan pikkuhiljaa lähestyä ompeluksissani samaa tilannetta kuin neuletöissä: uskallan muokata kaavoja mieleisemmiksi, tarkkailen enemmän keskeneräistä työtä kuin ohjetta, ja improvisoin tarvittaessa muutoksia kesken urakan. Mutta vielä on paljon opittavaa, eikä tälläkään kertaa selvitty ilman ratkojaa.

Mekon seuraksi neuloin Little Silk Shrug -hihattimen. Aiemmin tekemääni punaista on tullut käytettyä paljon, ja halusin hillitymmän version, jonka voin juhlien jälkeen ottaa vaikka työkäyttöön.


Epäilin viimeiseen asti kangasvalintaani, sillä kukkamekot eivät ole omin juttuni. Lopputuloksessa kuosi näyttää kuitenkin kivemmalta kuin odotin. Kenties olen matkan varrella ehtinyt tottua ajatukseen perinteisestä kukkamekosta. Menköön siis tämän kerran. Ensi kesänä on kuitenkin taas uudet juhlat ja uudet mekot.

7. heinäkuuta 2012

Ökypuu

Äitini on useaan otteeseen kertonut minulle, mitä hän hankki ensimmäisellä oman alan työpaikasta tienaamallaan palkalla: nahkalompakon, laadukkaan sateenvarjon ja Eva-merkkisen ompelukoneen, joka on yhä käytössä.

Minun vastaava tarinani kuuluu näin: Ensimmäisellä oman alan työstä tienaamallani palkalla hankin uuden kiipeilypuun kissoille.


Olkoonkin, että ennakoin hieman ja tilasin puun jo ennen palkkapäivää. Ainakin tarina kuulostaa paremmalta kuin todenmukaisempi ostin ruokaa, junalippuja ja uuden joogamaton.


Edellinen kiipeilypuu oli eläinkaupasta hankittu, 160 cm korkea, noin sadan euron hintainen peruspuu. Parin vuoden käytön jälkeen se alkoi osa kerrallaan hajota. Askartelin ystävän avustuksella uusia tasoja tilalle sitä mukaa kun vanhoja särkyi. Lopulta alkuperäisestä puusta oli jäljellä vain jalusta ja narupäällysteiset tolpat.


Tällä kertaa päätin panostaa laatuun, ja tilasin Catmax-puun. Valitsemistani osista kertyi yhteishintaa melko tarkalleen 300 euroa. Toivottavasti ökypuu kestää kauemmin kuin edellinen! 

Näppärän jousisysteemin ansiosta puu pysyy tukevasti pystyssä ilman ruuvinreikien porailua. Päätin sijoittaa sen ikkunan viereen. Eihän se mikään varsinainen silmänilo ole keskellä olohuoneen ikkunaseinustaa, mutta ainakin puusta voi nyt tähytä sekä sisätiloihin että ulos.


Pienen alku-ujostelun jälkeen kissat vaikuttavat tykästyneen puuhun. Suosituimmaksi nukkumapaikaksi muodostunee ylin taso, pilvilinna. Sen köysiosat ovat kovasti Usvan mieleen - niitä täytyy pysähtyä järsimään aina matkalla ylös tai alas.


Nojatasokin kelpaa nokosiin, ainakin jos pilvilinna on varattu.


Itse puun ohella hupia viikonloppuun ovat tuoneet myös puun postitukseen käytetyt pahvilaatikot sekä niiden muoviset pakkausvyöt. Kyllä nyt siis kissojen kelpaa!

Yllä olevassa kuvassa näkyy taustalla olohuoneeni erikoisuus: aiemman vuokralaisen vaaleanpunaiseksi maalaama seinä. Sain vuokranantajalta maalia sen valkaisemista varten, mutta en ole vielä ehtinyt ryhtyä toimeen. Seinän hempeäksi halunnut vuokralainen lienee vastuussa myös kylpyhuoneen peilin kustomoinnista. Peilin reunat on koristeltu glitterillä...

15. kesäkuuta 2012

Nuolenpäitä

Parvekkeeni katoksen alla pesii pääskyjä, ja kissat viettäisivät mieluusti koko päivän ihmettelemässä ohi suhahtelevia lintuja. Turvaverkko on tilattu, mutta sen saapumista odotellessa linnustajia täytyy vahtia herkeämättä. Parvekkeella istumiseen kuluvan ajan voi hyödyntää vaikka neulomalla.


Little Arrowhead Shawl kaulaan kiedottavassa koossa kulutti vain 70 grammaa Ohutta Pirkkalankaa. Sain sitä ennen muuttoa ystäväporukalta läksiäislahjaksi peräti kuusi vyyhteä, joten lisää Pirkka-neuleita on luvassa syksyn ja talven mittaan.


Seuraava mallitilkku on jo tuloillaan. Vielä on pari "kesälomaviikkoa" aikaa puuhastella, ja EM-futista katsellessa on tietenkin pakko väkertää samalla jotain.


Olen useaan otteeseen hiiviskellyt Taito Shopin alakerrassa ihastelemassa näitä upeita värejä, joten lahjan voi todeta osuneen ihan nappiin.

5. kesäkuuta 2012

Pihakissat

Olen ehtinyt asua uudessa kodissani vain muutaman päivän, mutta luultavasti naapurini tuntevat minut jo nyt kissanaisena (tai parhaassa tapauksessa hieman vähemmän negatiiviselta kuulostavana kissatyttönä).

Molemmat kissani ulkoilevat mielellään valjaissa. Uuden sisäreviirin haltuunottoon meni vain päivä, sen jälkeen neitien alkoi selvästi tehdä jo mieli pihalle. Joten kaivoin valjaat esiin muuttolaatikosta ja lähdettiin tutkimaan paikkoja.


Ainakin Tampereella valjastelevia kissoja on alkanut näkyä enemmän viime vuosina. Edellisen kotini lähistöltä bongasin kolme hihnan päässä ulkoilevaa mirriä. Vapaasti ulkoilevia yksilöitä oli valitettavasti vielä useampia. Täällä uusissa maisemissa peltoja ja joutomaata on paljon. En siis yhtään ihmettelisi, jos enemmistö omakoti- ja rivitalojen kissoista liikkuisi lainsuojattomasti irrallaan.¹ Voin lähestulkoon tuntea naapurien kummastuneet katseet selässäni, kun kimpoilen Usvan kanssa ympäri pihaa tai seison varttitunnin paikallaan Minnin kököttäessä puskassa. 

Neidit ovat nimittäin varsin erilaisia talutettavia. Minni kulkee kasvustoissa ja rakennusten seinustoilla edeten hitaasti mutta varmasti ja tarkkaillen jatkuvasti ympäristön jokaista risahdusta. Sen sijaan Usva touhottaa pitkin poikin, jäätyy välillä kesken liikkeen koomisiin asentoihin ja singahtaa sitten jälleen liikkeelle täysin arvaamattomaan suuntaan.


Molemmissa tyyleissä on puolensa. Minnin kanssa ei tarvitse huolehtia niin paljon ympäristön muista muuttujista, kun kissa osaa itse varoa juoksemasta suoraan koiran, pikkulapsen tai auton reitille. Toisaalta Usva tottelee kuuliaisemmin hihnan kautta saamiaan ohjeita, kun taas Minni on kaikessa rauhallisuudessaan usein raivostuttavan itsepäinen ja tuskastuttavan hidas.

Pääasiassa kissat saavat itse päättää, mihin suuntaan menevät ja millä nopeudella. Ainoa ohje, johon olen ne opettanut, on hihnan kiristyminen silloin kissa on menossa tai suunnittelee menevänsä (= katselee) epäsopivaan suuntaan, kuten syvälle puskaan tai lasten leikkipaikalle. Heti kun nenä osoittaa taas turvallisen, sallitun alueen suuntaan, päästän hihnan väljäksi.


Molemmilla kissoilla on käytössä hyväksi havaitut Vänttisen valjaat, mutta erilaisista liikkumistavoista johtuen olen yhdistänyt Minnin valjaisiin puolentoista metrin pituisen kankaisen talutushihnan, joka on joustava mutta jämäkkä, ja Usvan valjaisiin viiden metrin fleksin. Fleksi mahdollistaa Usvalle pikaisemmatkin pyrähdykset; hihna puolestaan auttaa kiskomaan jääräpäisen Minnin tarvittaessa puoliväkisin ulos pihan piikikkäimmästä ruusupuskasta.

Ihmetelkööt naapurit siis rauhassa. Ainakin niin kauan kuin parveke on verkottamatta viihdytämme heitä sisäpihan puolella.



- - - - - - - - - -

¹ Metsästyslaissa tosin sallitaan kesyn kotikissan ulkoilu taajama-alueella ilman hihnaa, mutta järjestyslaissa kissanomistaja velvoitetaan huolehtimaan, ettei eläin pääse tietynlaisille alueille, joihin kuuluvat lasten leikkipaikat, yleiset uimarannat, torit, ladut ja urheilukentät. Käytännössä kissa ei siis saa ulkoilla edes leikkipaikallisessa kotipihassa ilman valvontaa, ja ainoa järkevä vaihtoehto on kytkettynä taluttaminen.

23. toukokuuta 2012

Laatikoita ja koteloita

Tänä vuonna maisemat muuttuivat kuin varkain keväisistä kesäisiksi. Koivut suorastaan räjähtivät vihreiksi, ja jopa opiskelijataloyhtiön laikukas pihanurmikko alkaa jo kaivata trimmausta. Hurjin siitepölykevät pariinkymmeneen vuoteen ei ole jäänyt huomaamatta. Jouduin kaivamaan pitkästä aikaa esille kaulurin, kun Usva rapsutteli korvanjuurensa auki.


Onneksi kissaparka ei vaikuta stressaavan kaulurista, vaan viipottaa sen kanssa kiipeilypuuhun ja alas yhtä lujaa kuin aina. Toistaiseksi myöskään kämppää pikkuhiljaa valtaavat, vähän kerrassaan täyttyvät muuttolaatikot eivät ole syy stressata vaan jatkuva ilonaihe.


 Aina löytyy uusi, mukava asento, kun tavaraa kertyy.


Muutan jo reilun viikon kuluttua hieman etelämmäs, sillä minua onnisti työnhaussa. Aloitan heinäkuussa kirjastonhoitajana yleisessä kirjastossa. Jotta eksyminen ei olisi uusissa maisemissa niin pelottavaa ja jotta voisin ikävän iskiessä häiriköidä tehokkaammin ystäviäni, hankin uuden älylelun. Ja koska olen näpertäjä, uudella lelullani oli itse tehty suojakotelo jo ennen kuin sim-kortti ehti kolahtaa postilaatikkoon.


Perinteisen pussimallin sijasta hain kalenteri- tai kansiomaisempaa tyyliä. Otin mallia Villapadan ohjeesta, mutta tein vain yhden taskun ja jätin ylä- ja alasaumoihin pikkuruiset aukot kuminauhan pujottamista varten.


Käytössä olen todennut kangaskotelon oikein käteväksi. Kotioloissa puhelimen voi jättää helpommin saataville mutta suojata sen samalla kissojen tassuilta pujottamalla sen taskun sijasta läpän alle, taskun päälle.

16. toukokuuta 2012

Näkymätön

Minulla on kesken scifi-putki ja suomalaisten nykykirjailijoiden putki, mutta minkä kirjan kaappasin hyllystä mukaani, kun lähdin matkalle ja tarvitsin mukaan taatusti hyvää luettavaa?

Paul Austerin romaanin Näkymätön (Invisible, 2009).

Auster kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka kirjoittavat ikään kuin samaa kirjaa yhä uudelleen. Toki kerrottu tarina on erilainen jokaisessa kirjassa - ja Auster osaa todella kirjoittaa mielenkiintoisia ja yllätyksellisiä juonia - mutta oikeastaan tapahtumia oleellisempaa teoksissa on se, mitä henkilöhahmoille tapahtuu.

Jokaisessa tähän asti lukemassani Austerin romaanissa joku eksyy (vähintään henkisesti, usein myös fyysisesti), katoaa, jää jonkinlaiseen tyhjiöön, ajautuu äärimmäiseen asketismiin, murtautuu ulos omasta elämästään tai menettää otteensa identiteetistään. Joku lankeaa, joku astuu toisen saappaisiin, jollekulle paljastuu että todellisuutena pidetty elämä onkin ollut silkkaa kuvitelmaa tai kulissia. Joku henkilöhahmoista on aina juutalainen, opiskellut kirjallisuutta (samassa yliopistossa kuin Auster) tai vähintään asunut Brooklynissa tai Pariisissa. Ja aina mukana on vähintään yksi kirjailija (joskus useampi sisäkkäin) sekoittamassa pakkaa ja lukijan päätä meta- tai autofiktiivisillä mietteillä ja yksityiskohdilla.

Eikä tällainen toisto häiritse lainkaan, päinvastoin. Austerin tuotanto muodostaa eräänlaisen verkoston, jossa ideat ja teemat kehittyvät ja haarautuvat yhä pidemmälle jokaisen teoksen myötä. Hänen toistuvat teemansa ovat kiehtovan vaikeita mutta samalla aivan ihmismielen perusasioita: Kuka kukin on? Miksi? Kuinka pysyvästi? Ja kuka sen voi varmaksi sanoa? Asettelemalla henkilöhahmonsa huolellisesti moninaisten suhteiden palapeliksi Auster saa sanottua näistä kysymyksistä aina jotain uutta.


Näkymätön istuu joukkoon saumattomasti. Juonen käännekohtien tapahtumat ovat kenties kyseenalaistamattomammin hätkähdyttäviä kuin Austerin aiemmissa romaaneissa, joissa henkilöhahmojen suistamiseen vakiintuneista rooleistaan ja elämistään riittää usein jokin näennäisesti mitätön mutta metaforisesti merkityksellinen sattuma.  Joka tapauksessa päähenkilö Adam Walker [avoimesti keksitty nimi, American Adam ranskalaisten sivuhenkilöiden joukossa vastapoolina Rudolf Bornille (jonka nimi korostaa eroa: syntynyt vastapoolina luodulle Aatamille jne.)] ajautuu tyypilliseen tilanteeseen: kadottaa suuntansa ja harhailee kuin austerilaisen magneetin vetämänä kohtaamaan uudelleen juuri sen henkilön, joka on vastuussa hänen sijoiltaan järkyttämisestään.

Hyvä matkakirja siis, luotettavasti Austeria.

26. maaliskuuta 2012

Vanhapiikahame

Tämän hameen syntyhistoria alkaa karkauspäivästä.

Olin päättänyt, että jotain hyötyä sideerisen vuoden ja kalenterivuoden välisestä erosta täytyy saada, ja pelottelin etukäteen useitakin lähipiirin herrasmiehiä. H-hetken tullen sain kuin sainkin ahdistettua yhden koiraan nurkkaan kysymyksineni. Tuloksena oli vähemmän yllättävästi ilmaista hamekangasta.


Saamani vanhapiikakangas oli asiaankuuluvasti yleissävyltään harmaata. Joukossa on kuitenkin myös pikkuisen pinkkiä - symboloiko se kenties sitä, että minulla on vielä jäljellä ripaus toivoa? Olisin mielelläni ollut kärpäsenä kangaskaupan katossa seuraamassa valinta- ja ostoprosessia, uhrillani kun ei ollut liiemmin kokemusta kangashankinnoista. 

Varsin hienoa ohutta villakangasta kaupasta oli kuitenkin mukaan tarttunut. Paljon arvokkaampaa kuin itse stereotyyppisen pihistelevänä vanhanapiikana raaskin ostaa. Laadukkaasta materiaalista oli helppoa saada aikaan siistiä jälkeä.


Päätin hameen erityisyyden kunniaksi poiketa vakiokaavastani ja tehdä kaarrokemallin. Poistin Joka tyypin kaavakirjan kaarrokehameen kaavasta ulommat laskokset, lyhensin helmaa kymmenisen senttiä ja jätin laskokset tikkaamatta.

Olisikohan pitänyt pätkäistä vielä toiset kymmenen senttiä? Kenties helman pituus on suoraan verrannollinen odotettavissa olevaan vanhapiikuusaikaan. No, seuraavan karkauspäivän tullen olen vielä nippa nappa alle 30 vuoden kriittisen rajapyykin, joten katsotaan nyt ensin sinne saakka.

22. maaliskuuta 2012

Kellotettu, myöhästynyt ja mainiosti ajoitettu

Minulla on paha kaavaankangistumisongelma. Olen jumittunut Joka tyypin kaavakirjan kellotetun hameen kaavaan. Taas valmistui yksi tuttu ja turvallinen kellotettu.


Hameeksi muuntunut vakosamettipala oli täysi heräteostos. Väri häikäisi minut, kun menin kangaskauppaan hankkimaan resoria hupparinpaikkailuoperaatiota varten. Varauksetonta rakkautta kangasta kohtaan kesti noin minuutin. Siinä ajassa kannoin sen myyjälle, joka leikkasi sen, viikkasi sen toisesta päästä neljään osaan ja hulmautti sitä kertaalleen saadakseen sen asettumaan taitteiden mukaisesti. Ilmaan levinneen nukkapölyn määrä oli jäätävä.

Eikä se siihen jäänyt. Pesun ja kuivatuksen jälkeen kangas oli nukkaa täynnä. Kiikutin sen parvekkeelle ja kopistelin reippaasti hyvän tovin, ennen kuin huomasin ravistelleeni irtonukan lisäksi betonilattialle kankaan reunasta purkaantuvaa nukkaa noin puolen sentin matkalta. Siinä vaiheessa päätin luopua yrityksestä pitää lattiat siisteinä ja keskittyä huolittelemaan kankaan reunat tavallista huolellisemmin.

Kankaan purkaantumisvauhti oli aivan hillitön. Jopa sillä välin, kun leikatut kangaspalat lojuivat täysin koskemattomina kaapissa odottamassa ompelua, helman kaarevimmasta kohdasta katosi muutama milli! Ehdin sentään ommella hameen valmiiksi ennen kuin se kutistui aivan mikromittaiseksi.

Jotta kaikki kellotettuni eivät olisi aivan identtisiä, päätin piristää tätä yksilöä simppelillä taskulla. Nappi on ylijäämäkappale Buttony-villatakista, joka lojui viimeistelemättömänä pienen ikuisuuden. Edes lyhyiksi muokatut hihat eivät taida auttaa – villapaitasesonki on tältä keväältä ohi. No, ensi syksynä sitten heti käyttöön.


Nappien lisäksi lankaakin jäi yli, siitä sutaisin kokoon kämmekkäät. Mallin nimi on Vancouver Fog. Nämä sentään valmistuivat juuri parahiksi kevätkeleille. 

18. maaliskuuta 2012

Totta

Ykirin opiskelijana lukemiseni on viime vuosina painottunut ulkomaiseen kirjallisuuteen. Muutamia kestosuosikkeja lukuunottamatta kotimainen nykykirjallisuus on jäänyt pintapuolisen seuraamisen varaan. Nyt kun ehdin taas lukea mitä lystään, päätin paikata tilannetta. Tein listan viime vuosien kiinnostavimmista suomalaiskirjailijoista, joilta en ole lukenut yhtään teosta. Siitä tuli tällainen:
  • Riikka Pulkkinen
  • Tuomas Kyrö
  • Miika Nousiainen
  • Tomi Kontio
  • Katja Kettu
  • Antti Nylén
  • Reko Lundán

Sitten käänsin paperin ympäri ja tein toisen listan: kirjailijoita, joilta olen lukenut jotain mutten uusimpia teoksia tai kyllikseni:
  • Hannu Raittila
  • Maarit Verronen
  • Sofi Oksanen
  • Risto Isomäki
  • Laura Honkasalo

Päätin aloittaa ensimmäisestä listasta ja haalin käsiini Riikka Pulkkisen romaanin Totta (2010).

Ja voi pojat! Kävikö minulla uskomaton tuuri, vai onko suomalainen nykykirjallisuus yleisemminkin näin hyvää? Aivan ensi alkuun ajattelin että jaahas, taas joku kirjoittaa taiteilijoista, mustarastaista, hevoskastanjoista, hyvästien jättämisestä ja sen sellaisista runotyttömäisen esteettisistä asioista. Seuraavaksi löysinkin jo itseni sivulta sata, eivätkä mustarastaat häirinneet enää lainkaan.


En suostu sanomaan tästä romaanista pahaa sanaa. Henkilöhahmot ovat kiehtovia ja syvenevät koko ajan tarinan edetessä. Kerrottavaa on juuri sopivasti ja teemat ovat tärkeitä. Kieli on sujuvan kaunista ja rakenne tasapainoinen; uusi luku tulee aina juuri oikeaan aikaan. Eniten odotin näyttämölle Annaa ja Annan kertomaa Eevaa. Ehkä Annassa oli kaikista henkilöhahmoista eniten. Hän on tyypillinen kertoja-/kirjailijahahmo kertomuksen sisällä, ja hän kertoo Eevaa ja itseään mielenkiintoisesti fiktiivisen faktan ja fiktion rajalla. (Kuten kirjailijat aina tekevät.)

Romaanin nimen voi tulkita viittaavan kysymyksiin, jota Eevan hahmon kautta käsitellään: kuinka erilainen onkaan totuus yhdestä ihmisestä eri henkilöille ja kuinka mahdotonta näistä henkilökohtaisista totuuksista on uuttaa absoluuttista, objektiivista kuvaa ihmisestä. Läpi teoksen Eevaa kerrotaan, muistellaan ja maalataan, mutta tulos on aina väistämättä epätäydellinen tai keskeneräinen.

Lisäksi nimi viittaa romaanin kenties keskeisimpään teemaan, jonka esittää eksplisiittisesti vaatimaton sivuhenkilö, nainen sairaalan kahviossa. Rakkaus on aina kokijalleen totta. Ajatus kuulostaa yksinkertaisuudessaan suorastaan kornilta, mutta Pulkkisen romaanissa se kasvaa suureksi ja jollain tapaa hyvin lohdulliseksi totuudeksi.


Nykyisin elämänsä voi aloittaa alusta miljoona kertaa, ja rakkauttakin määritellään innokkaasti uudelleen tarpeen ja tilanteen mukaan, aina valtavin vaatimuksin. On huojentava ja vapauttava ajatus, ettei  uudelleenmäärittelyä tarvita. Ettei tarvitse valita tai etsiä yhtä täydellistä varianttia. Rakkautta on yhdellekin ihmiselle monenlaista erilaista, ja kaikenlaisena se on kokemisen hetkellä yhtä totta riippumatta ulkopuolisista arvioista tai myöhemmistä tapahtumista. Eikä tunne ole vähemmän todellinen, vaikka se myöhemmin muuttaisi muotoaan tai sammuisi kokonaan.

Tämän lukukokemuksen jälkeen kävikin niin, että sain vetää Pulkkisen nimen yli yhdeltä listalta ja lisätä sen saman tien paperin toiselle puolelle toisen listan jatkoksi. Mikä onni, että häneltä on opiskeluvuosieni aikana ehditty julkaista kaksi teosta...

15. maaliskuuta 2012

Kissan ruoka-allergia ja barf

Blogiini eksytään yhä kissan raakaruokintaan liittyvillä hakusanoilla, vaikka poistin aihetta käsitelleen merkinnän aikoja sitten. Tiedonjanoa tyydyttämään kirjoitin uuden version.

Kissan ruoka-allergioista ja barffauksesta on netissä paljon pätevämpiäkin lähteitä; suosittelen erityisesti Maarun raakaruokintasivua. Alla oleva on enemmänkin case-kuvaus omasta "ongelmakissastani". Tosin ainahan eläinten allergiat ovat yksilöllisiä ja sopiva ruokavalio täytyy selvittää tapauskohtaisesti.


Kissanruoka-allerginen kissa

Usvan ensimmäiset allergiaoireet ilmaantuivat noin 8 kk:n iässä. Sillä on kahdenlaisia oireita.

Kanan ja kalkkunan syöminen saa Usvan ohimot ja korvanlehdet kutiamaan ja niihin nousee pieniä punaisia paukamia. Jos tilanteeseen ei puutu, kissa raapii ihonsa rikki näiltä alueilta. Allergeenien ruokavaliosta poistamisen lisäksi tarvitaan kauluri estämään raapimiskierre kunnes iho on parantunut kunnolla. Eläinlääkärin antamalla kortisonipiikillä kutina helpottuu nopeasti, jos kotikonstit eivät enää riitä.


Kala puolestaan aiheuttaa Usvalle merkillisiä turvotuksia, jotka alkavat jostain ruumiinosasta, kiertävät viikon verran eri puolilla kehoa ja katoavat sitten itsestään, kun allergeenit poistuvat elimistöstä. Yhdestä altistumisesta saattavat siis turvota tassu, silmäluomi, poski, leuka, kaula ja vatsa, jokainen vuorollaan.


Ruoka-allergiaa epäiltäessä ainoa luotettava tapa saada selville sen aiheuttajat on laittaa kissa perusteelliselle eliminaatiodieetille. Tässä puuhassa maltti on valttia – mikään ei ole turhauttavampaa kuin oireiden paluu "turvalliseksi todetusta" ruokavaliosta huolimatta. Jokainen ateria ja oire kannattaa kirjata ylös ja uusia ruokia lisätä erittäin rauhalliseen tahtiin, sillä jotkin oireet saattavat ilmestyä näkyviin vasta päivien päästä. Eliminaatiodieetistä on paljon tietoa ja tapauskuvauksia netissä, esimerkiksi Iina Honkalan Blondi-kissan tarinasta oli itselleni apua.


Jos kissa on allerginen selkeästi yhdelle tai kahdelle proteiinille, sen kanssa saattaa pärjätä holistisilla tai hypoallergeenisilla kissanruoilla, joissa proteiinit ovat peräisin vain yhden eläimen lihasta tai ne on käsitelty allergisoimattomiksi. Nämäkin ruoat sisältävät kuitenkin kasviperäisiä ja muita lisättyjä aineita, joihin kissa saattaa reagoida. Usva sai eläinlääkäristä ostetuista hypoallergiaraksuistakin oireita, todennäköisesti johtuen kalaöljystä. Useimmat kala-allergikot eivät reagoi öljyyn, mutta Usva on sille hyvin herkkä.


Nykyisin Usva on täysin barffilla. Allergiaoireita on ollut viimeksi yli vuosi sitten, silloinkin vain koska neiti pääsi tyhjentämään väärän ruokakupin tähteistä. Usvan kohdalla raakaruokinta on siis auttanut hyvin. Kevätkesällä pahimpaan siitepölyaikaan se yhä rapsuttelee hieman ohimoitaan, mutta ei niin paljon että tarvittaisiin kauluria.


Raakaa touhua

Usvan ruokavalio koostuu possusta, naudasta, porsaansydämestä, hevosesta ja lampaasta. Käytännön syistä ostan osan lihoista ruokakaupasta, vaikka se tuntuukin eettisesti arveluttavalta. Itse en syö kokolihaa lainkaan, ehkä se tasaa hieman Usvan ruokavalion aiheuttamaa ympäristökuormitusta.

Hevosen, lampaan ja osan naudasta ostan rehulihana. Tampereella on kaksikin eläinten raakaruokaa myyvää liikettä, Barffi.net ja Ketunleipä [edit: Ketunleipä on sittemmin lopettanut toimintansa]. Suurin osa niiden valikoimasta on tosin suunniteltu lähinnä koirille. Usva on ronkeli syömään mössömäisiä, luunsiruisia jauhelihoja, joten ostan lihat suikaleina aina kun mahdollista, vaikka kilohinta on hieman korkeampi.


Lihapakasteiden kanssa touhuaminen saattaa aluksi vaikuttaa hankalammalta kuin onkaan. Asiat kannattaa tehdä itselleen mahdollisimman helpoiksi: hankkia riittävästi kestäviä pakasterasioita, keittiövaaka sekä oma leikkuulauta ja veitsi rehulihan käsittelyyn. Niin, ja tietenkin tarvitaan myös tilava pakastin. Nykyiseen asuntoon muuttaessani olin pari päivää aika pinteessä, kun kämpässä ei ollut edes pakastelokeroa. Onneksi kaveripiiristä löytyi edullisesti suuri arkku.

Itselläni on tapana annostella tuoreena ostettu liha rasioihin ja pakasteena hankittu pakastuspusseihin, jotka kierrän annosten välistä ja suljen leipäpussinsulkijoilla. Tällaisesta pötköstä on helppo erottaa annos sulamaan leikkaamalla kohdasta, josta pussi on kierretty.


Liha ei ole kulutukseen suhteutettuna sen kalliimpaa kuin teollinen kissanruoka. Esimerkiksi eksoottiselta kuulostava hevosenliha maksaa barffikaupassa suikaleina vajaat 7€/kg, eli yhdelle 50–60 gramman annokselle tulee hintaa 35–40 senttiä. Päivässä Usva syö kolme annosta. Barffilihat ovat myös suhteellisen ympäristöystävällinen vaihtoehto, käytetäänhän niihin "jätelihaa" ja vähänlaisesti pakkausmateriaaleja. 


Ravintolisät

Toisin kuin barffaavalle koiralle, raakaruokittavalle kissalle ei tarvitse tarjota kasviksia. Kalsiumia, tauriinia, rasvahappoja ja vitamiineja se silti tarvitsee. Koska luiset lihat eivät maistu Usvalle, olen todennut helpoimmaksi kalsiumin lähteeksi apteekeissa myytävän synteettisen luujauheen. Purkillinen riittää pieneksi ikuisuudeksi. 

Kissoille on saatavana omia vitamiinivalmisteita (Multicat, Vitalcat), joihin on lisätty myös tauriinia. Usvalle nämä valmisteet eivät sovi (kalaöljyn takia), joten se saa tauriininsa sydämistä ja vitamiininsa neljäsosiin pilkotuista Multitabs-tableteista. Tämä on eläinlääkärin kanssa sovittu järjestely, jota en suosittele soveltamaan ilman konsultaatiota.


Usva saa oireita myös ravintoöljyvalmisteista (Viacutan, Nutrolin), joten annan sille kuuriluonteisesti helokkiöljyä turkin ja ihon hoitoon. Ikävä kyllä Usva inhoaa öljyn makua yli kaiken, ja joudun annostelemaan tökötin ruiskulla suoraan kissan suuhun. Emme kumpikaan pidä tästä operaatiosta, joten päivittäiseen käyttöön en ole öljyä ottanut.


Eläinkokeita

Usvan ruokavalio ei ole täydellinen malliesimerkki raakaruokinnasta, pikemminkin kompromissi viitseliäisyyteni ja Usvan tarpeiden välillä. Usva ei myöskään ole helpoin mahdollinen raakaruokittava, koska tavallisimmat barffaajille suositellut ravintolisät eivät sovi sille. Nykyisen oireettoman tilanteen saavuttaminen on vaatinut monia turhauttavia kokeiluja ja hukkahankintoja, ja niitä saattaa tulla jatkossa vielä lisää. Allergikkokissan omistajan täytyykin varautua siihen, ettei eläinlääkäristä välttämättä saa takuuvarmoja hoito-ohjeita tai ihmeentekeviä hypoallergiaruokia, vaan on edettävä kärsivällisesti testaamalla ja tarkkailemalla.

Nykyisin suurin vaiva Usvan erityisruokavaliossa ovat lihanostoreissut kaupungin toiselle laidalle ja Minnin ruoantähteiden piilottaminen Usvalta, joka olisi aina halukas maistamaan kaverinkin kiposta. Myös matkusteluun pakasteilla eläminen tuottaa omat hankaluutensa. Mutta niin kauan kun allergiaoireet pysyvät poissa, raakaruokinta on ehdottomasti vaivan arvoista.

10. maaliskuuta 2012

Tunnit

Olen jo kauan halunnut lukea Michael Cunninghamin romaanin Tunnit (2000, The Hours 1998). Mutta se on yksi niistä kirjoista, jotka eivät koskaan tule mieleen, kun seisoo hämmentyneenä kirjaston hyllyjen välissä pohtimassa, mitä kaikkia niitä olikaan. Tuskinpa olisin nytkään tullut ajatelleeksi sitä, ellen olisi törmännyt siihen lähikirjaston äänikirjahyllyssä. Tarvitsin hieman lisämotivaatiota ystävän tilausvillasukkien viimeistelyyn, kun kokoarvio meni ensimmäisellä kerralla pieleen ja jouduin purkamaan molemmat sukat kantapään alkuun saakka. Mikäs sen varmempi keino saada sukat valmiiksi kuin lainata seitsemän cd-levyllistä laatukirjallisuutta. Pienen kirjoitusvirheen kera...


Tunnit oli monella tapaa juuri minulle sopivaa luettavaa (tai kuunneltavaa). Pidän Virginia Woolfin kirjoista, ja hän kiinnostaa minua myös historiallisena henkilönä. Pidän yleensä kertomuksista, joissa rinnastetaan useita tasoja ja kytketään niitä toisiinsa yksityiskohtien avulla. Ja pidän juuri tällaisista kertomuksista, joissa pienten tapahtumien kautta välittyy valtavia, henkilöhahmojen maailman mullistavia oivalluksia.

Tunneissa jokaisella aikatasolla tapahtuu (tai on tapahtumaisillaan) suurempikin tapahtuma. Mutta kaikki kolme kertomusta keskittyvät tuota äkillistä hetkeä edeltäneisiin, näennäisesti tapahtumiltaan vaatimattomiin mutta kaikessa huomaamattomuudessaan ratkaisevan tärkeisiin tunteihin. Niihin, joiden aikana ajatellut ajatukset ja koetut tunteet selittävät ja perustelevat tapahtumat, jotka ulkoapäin tarkasteltuna saattavat vaikuttaa yhtäkkisiltä.

Cunningham on ihailtavasti onnistunut kytkemään teoksensa Woolfin Mrs Dalloway -romaaniin pintapuolisten viittausten sekä henkilöhahmojen ja juonen kautta rakennetun intertekstuaalisuuden lisäksi myös temaattisella ja metafiktiivisellä tasolla. Hänen kirjoitustyylinsä on hyvin kaunis, ehkä ajoittain turhankin etäännyttävän hienostunut. 

Minua häiritsi hieman äänikirjan lukijan tapa tulkita tekstin dialogiosuudet. Hän väritti toisen puhujan äänen aina korkeammaksi, "naismaisemmaksi", ja henkilöhahmon ääni vaihteli sen mukaan, kenen kanssa hän sattui puhumaan - esimerkiksi Virginia kuulosti varsin erilaiselta miehensä ja sisarensa seurassa. Varmaankin äänensävyn vaihtelu vuoropuhelun aikana helpottaa kuulijaa keskustelun seuraamisessa, mutta hieman omituisen vaikutelman se silloin tällöin tuottaa. Mielestäni parhaat äänikirjat välttävät kaikenlaista kuunnelmallisuutta ja jättävät mahdollisimman paljon lukijan tulkinnan varaan.

Muutoin kuuntelin kirjaa oikein mielelläni. Ja sukkien lisäksi sain valmiiksi puolitoista kämmekäsparia. Ei lainkaan hullummin käytetyt 7,5 tuntia.

8. helmikuuta 2012

Risoja farkkuja

Sain taannoin lahjaksi kolmet rikkinäiset farkut. Jotkut miehet sitä sitten tietävät, mistä tytöt tykkäävät!

Ei kun ihan tosissaan. Lahjasta on riittänyt paljon riemua.

Ensimmäisestä housuparista tein hameen. Pelkkä kiilan lisääminen lahkeiden väliin ei tällä kertaa toiminut, koska lähtökohtana olivat miesten farkut, joissa kaikki on isompaa. Jopa taskut. Nyt ymmärrän, kuinka jotkut miehet pystyvät pitämään lompakkoa takataskussa! Tähän saakka se on ollut minulle täysi mysteeri.


Leikkasin ronskisti pois etu- ja takasaumat, avasin sivusaumat ja kavensin niistäkin, siirsin edestä irti ratkomani vetoketjun sivulle ja tein lahkeesta kiilan etukappaleeseen sekä uuden vyötärökaitaleen.


Hengaan yleensä kotioloissa juuri tämän mittaisessa hameessa, ja ainakin siihen käyttöön tämä kelpaa hyvin.

Toisesta farkkuparista väsäsin olkalaukun. Tässä tapauksessa yritin säilyttää mahdollisimman paljon alkuperäisiä, tikattuja saumoja. Sivusaumoista jouduin kuitenkin luopumaan, jotta sain etu- ja takakappaleesta suorakulmaisemman malliset.


Etukappaletta muokkasin vieläkin kulmikkaammaksi tekemällä vetoketjuhalkion tyveen muotolaskoksen. Tikkasin  vetoketjun vierestä niin, että ommel jää piiloon halkion läpän alle. Lopputulos on ihan siisti, kuvassa etukappale on sattunut painumaan muuten vain vähän vekille.


Laukun päädyissä ja pohjassa kiertää lahkeesta leikattu kaksinkertainen kaitale. Tikkasin saumanvarat etu- ja takakappaleisiin ja tein alakulmiin muoto-ompeleet, jotta laukku pysyy paremmin kuosissa. Toisen lahkeen koristeellisesti tikatun sisäsauman hyödynsin olkahihnaksi.


Tein jämäkankaasta vuorin ja tikkasin siihen pari taskua pikkutavaroille. Kiinnitin vetoketjun lahkeesta leikattuihin kaitaleisiin ja ompelin sitten koko komeuden käsin laukun suulle.

Kyhäelmästä tuli jopa hauskempi kuin uskalsin toivoa. Onhan siinä joitakin omituisia saumoja, epäsiistejä reunoja ja väärän värisiä tikkauksia, mutta kierrätysfarkkulaukku saakin näyttää hieman roisilta ja rosoiselta.

Vielä on yksi pari farkkuja kaapissa odottamassa inspiraatiota. Mitäköhän niistä keksisi...