20. joulukuuta 2011

Joulumatkavalmisteluja

Pitkän jahkailun ja säätämisen jälkeen päätin sittenkin lähteä jouluksi Itä-Suomeen. Olen ollut joulukuun tiiviisti töissä, ja harvat vapaaillat ovat kuluneet kaikenmoisissa pikkujouluissa ja intiimimmeissä illanvietoissa. Kotona olen käynyt kääntymässä aina vain sen verran, että saan muutamassa päivässä koottua keittiöön massiivisen tiskivuoren. Ajatus muualle matkaamisesta aivan joulun alla tuntuikin ensin aika ikävältä - olisin ihan mieluusti heittänyt työputken päätteeksi aikataulut mäkeen ja jäänyt yksin kotiin nyhjöttämään muutamaksi päiväksi. Pari viime joulua olen viettänyt juuri siten täällä hiljenneessä lähiössä, lähes autioituneessa opiskelijataloyhtiössä, ja nauttinut suuresti uneliaan rauhallisesta tunnelmasta.


Iloiseksi yllätyksekseni sain jouluaattoaamun juniin vielä ikkunapaikat lemmikkivaunuista, vaikka hankin liput alle viikkoa ennen matkaa. Tämä nostatti reissaamisintoani huomattavasti. Toivottavasti hätäisimmät ja hermostuneimmat joulumatkaajat ovat aattoon mennessä jo ehtineet alta pois. Lemmikkivaunu on kokemusteni perusteella muutenkin paras paikka matkustaa ruuhkaisina aikoina. Useimmille eläinten kanssa julkisilla kulkuneuvoilla liikkumaan tottuneille ihmisille on kehittynyt pitkä pinna ja hyvä stressinsietokyky. Ja taito pakata mukaan mahdollisimman vähän tavaraa.


Matkasuunnitelmia laatiessa mieleen muistui kauan keskeneräisenä lojunut kantokopansuojusprojekti. Kissat matkaavat nykyisin lähes poikkeuksetta kahden pikkukopan sijasta yhdessä suuressa boksissa, mutta tuulen- ja vedenpitävät huput tein aikoinaan vain ylläolevassa kuvassa näkyville pikkukopille. Hupuissa on kiristyskuminauhat kulmissa ja neppareilla suljettavat läpät kopan suuaukon edessä. Käytännössä läpät ovat osoittautuneet turhiksi, sillä huppu on nopeampi vetäistä kokonaan pois kopan päältä kuin avata nepparit.

Tällä kertaa päätinkin mennä helpoimman kautta. Tein kaksi simppeliä pussia, fleecekankaisen vuoriksi ja ulomman vedenpitävästä suojakankaasta. (Jälkimmäisen vesipatsasarvo on häkellyttävät 1000 mm, eli teoriassa kangas kestää vuotamatta metrin vettä! Tämä fakta ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä minua.) Hankin molempia kankaita niin suuren palan, että riitti kun asetin palan keskikohdan kopan katolle, neulasin saumat kulmiin, saksin liiat pois ja ommella hurautin pussiksi. Alareunoihin kuminauhakujat, katolle kolot kantokahvaa varten ja koristeeksi hieman itseliimautuvaa heijastinkangasta, siinä kaikki.


Epäekonomisen/-logisen kankaan käytön seurauksena molemmista kankaista jäi koppaprojektin jälkeen tähteeksi neljä suurehkoa neliskulmaista palaa. Niistä taidan tehdä tyylikkään mustat, vedenpitävät suojapussit kameralle, kännykälle ja mp3-soittimelle. Jahka nyt ehdin seuraavan kerran ottaa ompelukoneen esille.

23. marraskuuta 2011

Kissoja karvoineen

Jo perinteeksi muodostuneen tavan mukaan kastelen ystäväni huonekasvit hänen ollessaan poissa kotoa, ja jo perinteeksi muodostuneen tavan mukaan hän viettää marras-joulukuun pääosin ulkomailla. Tällä viikolla minulla on kasvien lisäksi hoidettavana eloisampiakin eliöitä, kun naapurini pyysi minua huolehtimaan kahdesta kissastaan ulkomaanmatkansa ajan. Uudet hoidokkini ovat sfinksejä. Useimmilla ihmisillä tuntuu olevan voimakas mielipide tätä kissarotua kohtaan, puolesta tai vastaan. Syykin on ilmeinen. Ovat ne hieman erikoisen näköisiä. 

Minun silmääni sfinksit ovat kauniita ja kiehtovia otuksia. En ollut aiemmin päässyt silittelemään tämän rotuisia kissoja, ja olin yllättynyt siitä, kuinka pehmeältä niiden olemattoman lyhyen karvan peittämä nahka tuntuu. Aluksi oli myös hieman hämmentävää tarkkailla niiden kissamaisen elegantteja ja ketteriä liikkeitä. Tuntui kuin katselisi jonkinlaista taidokasta havainneanimaatiota kissan kehosta. Pidemmän karvapeitteen läpi kun ei normaalisti näe yksityiskohtia - esimerkiksi sitä, kuinka kissan selkänahka venyy ja poimuttuu sen hypätessä ja laskeutuessa tai miten pitkät sen raajat ja varpaat oikeastaan ovatkaan.

Johtuneeko kylmenevistä illoista vai vieraiden kissojen hajuista vaatteissani, mutta omatkin kämppikseni ovat tällä viikolla olleet kovin seurankipeitä. Varsinkin Usva on terrorisoinut tehokkaasti opiskeluyrityksiäni. Keitän teen, asettaudun mukavasti futonille huovan alle, avaan kirjan ja luentolehtiön ja...


En jaksa aina arvostaa sitä, kuinka sitkeästi Usva tulee pyörimään (kirjaston) kirjan ja muistiinpanojeni päälle, "peittämään" teemukiani ja puskemaan leukaani. Toisin kuin sfinkseillä, Usvan paksussa turkissa riittää karvaa vaikka muille jakaa. Ja varsin anteliaasti se sitä myös ripottelee riemukseni papereihin, teehen, päiväpeitolle, nenään...


Ankaran pyörimisen, leipomisen ja kehräämisen jälkeen pääsemme yleensä lopulta sopuun soveliaasta löhöilypaikasta. Siinä vaiheessa muistan taas, miten mukavaa on saada lukuseuraa. Ja myönnettäköön, että silittelen ehkä sittenkin mieluummin Usvan kaltaista perinteistä karvakasaa kuin eksoottista sfinksiä.

18. elokuuta 2011

Syyssävyjä

Edellisen kirjoituksen uhmakkaasta loppukaneetista huolimatta kesänloppuangstia kesti tänä vuonna kohdallani noin kaksi päivää elokuun ensimmäisellä viikolla. Sen jälkeen siirryin sujuvasti syksyn odotteluun ja valmisteluihin.

Kenties olen kerrankin saanut puuhata kylliksi kesäasioita, niin että hieman viileämmät tuulet, öiset ropinasateet ja pihapihlajien hiljalleen punastuvat latvat tuntuvat saapuvan juuri sopivaan aikaan. Maltan tuskin odottaa aivan parvekkeeni vieressä kasvavan suuren vaahteran kameleonttitemppuja.


Vaihdoin itsekin väriä hieman tummempaan ja lahjoin ystävän trimmaamaan latvukset, mustikkapiirakka- ja Scrabble-palkalla. Tukan ohella syyssävyjä täydentävät uusi leijonankeltainen ympyrähuivi ja ruosteenpunainen villapaita.
 

Jälkimmäinen ei oikein tunnu ansaitsevan attribuuttia "uusi", sillä sen ensimmäiset silmukat on luotu jo puolitoista vuotta sitten. Tulipahan taas todistettua, että hiljaa hyvä tulee.

29. heinäkuuta 2011

Mitä kuuluu?

Kirjoitin tänne viimeksi alkutalvella. Sen jälkeen... ei ole tapahtunut juuri mitään. Olen viettänyt varsinaista hiljaiseloa verrattuna syksyyn ja talveen, jolloin opiskelin, kävin töissä, harrastin, erosin, muutin... Huh! Ehkäpä kevään ja kesän pieni suvantovaihe on tullut ihan tarpeeseen.


Viimeiset neljä kesääni voi tiivistää varsin kattavasti yhteen lauseeseen: Olin töissä. Tänä kesänä olen viettänyt hyvällä omallatunnolla viimeistä vapaata opiskelijakesää ja ottanut kaiken takaisin. Olen mökkeillyt ja mökkihöperöitynyt. Olen viritellyt uudelleen juoksuharrastusta, uinut pari tusinaa kertaa viidessä eri järvessä ja valloittanut kaksi niistä kumiveneellä. Olen pelannut mölkkyä, krokettia, petankkia, Aliasta juhannusaamuyönä ja lukuisia eeppisiä Scrabble-mittelöitä. Olen kaatunut pyörällä ja saanut elämäni laaja-alaisimmat asvaltti-ihottumat. Olen katsonut elokuvia ja kuunnellut äänikirjoja. Olen kastellut kukkia ja kirjoittanut gradua, molempia sitkeästi joka päivä. Ja tulostakin on tullut.


Lisäksi olen - ilmaistakseni asian äärimmäisen kliseisesti - etsiskellyt itseäni uudelleen. Olen opetellut asumaan taas yksin (kissakämppisten kanssa) ja löytänyt uudelleen joitakin asioita ja osia itsestäni, jotka olivat jääneet taka-alalle viime vuosien aikana. Olen löytänyt omat rutiinini ja tapani tehdä asioita.

Hieno kesä. Ja vielä se jatkuu.