17. huhtikuuta 2017

Päällinen rahiin

Viimeiset pari kuukautta makuuhuonettamme on rumentanut vanha, nuhjuinen taittopatjarahi. Se jämähti muuton jäljiltä sängyn viereen, kun huomasimme sen toimivan kätevänä välikorokkeena sänkyyn pomppivalle koiralle.

Terrieriherralla on ikää jo kymmenen vuotta, ja kun maavaraa senttimetreinä on saman verran ja painokiloja hieman enemmän, sänkyyn hyppiminen alkaa olla riskaabelia puuhaa.

Vanhan patjan päällikangas oli useammasta kohdasta puhki ja koirankuolaläikillä. Eipä tuota kehdannut katsella joka päivä herätessään saati antaa vieraille nukkuma-alustaksi. Päädyimme hankkimaan uuden vastaavan, ja jotta se ei olisi pian samassa jamassa, ompelin sille pestävän irtopäällisen sisustuskankaasta.


Lautakuvioisella kankaalla huputettuna rahi muuttui kivaksi puulaatikoksi. Päällisessä on vetoketjut kahdessa nurkassa irrottamisen helpottamiseksi. Pohjaa ei ole, vain kuminauhanpätkät kulmissa pitämässä hupun paikoillaan. 


Kuolaongelman ratkaisin lisäämällä rahin päälle jäävään kohtaan vuoriksi suojakangasta, joka kestää 10 m vettä. Jo on kumma, jos siitä menee kuola läpi!


Bonuksena rahi toimii lähestulkoon uskottavana potrettitaustana! Malli tosin taitaisi kaivata pientä parturointia.

9. huhtikuuta 2017

Vakosamettihame

Jokakeväinen ompeluinnostus on jälleen täällä. Onneksi kangaslaatikko pursuu tavaraa ja luonnoskirja suunnitelmia.

Aloitin oranssista vakosametista, josta tuli perusarkihame.


Kaava on Burda-lehdestä 2/2010, malli 104. Siinä on kaareva vyötärökaarroke, taskut ja piilovetoketju takasaumassa.  


Bongasin mallin alunperin Burdan nettisivuilta. Kotikaupungin kirjasto oli jo laittanut vuoden 2010 lehtensä menemään, mutta naapurikunnan puolelta parinkymmenen minuutin bussimatkan päästä ne löytyivät vielä.

Mallista on lehdessä kaksi versioita, joiden ominaisuuksia yhdistelin makuni mukaan ja lisäsin vielä vuorin.


Lopputulos on simppeli ja melko eleetön perushame. Eli juuri sellainen arkivaate, joka sopii yhteen melkein kaiken kanssa ja jota tulee siksi käytettyä paljon. 

2. huhtikuuta 2017

Kotisukat

Niin paljon kuin uudesta kodistamme pidänkin, kaikuvan olohuoneen lisäksi on pakko myöntää toinenkin ongelma: lattiat ovat aivan hyiset.

Vilukissana käyttäisin muutenkin kotona villasukkia, mutta täällä eivät mitkä tahansa sukkalankapitsisukat riitä.  Päätin siis neuloa lämpimimmät jalka-asiat, jotka keksin: kirjoneulepolvisukat paksusta langasta.


Malliksi valitsin näin kevään kunniaksi Niina Laitisen suunnittelemat Taimitarhan syyssukat. Alkuperäisessä ohjeessa käytetään vain kahta väriä, mutta lisäsin toisen tehostevärin, jotta sievät kuviot erottuisivat paremmin toisistaan. 

Värikikkailun vuoksi muutin hieman joitakin siirtymiä kuviosta toiseen, ja sukkien yläosaan tein ihan tavallisen 2 o, 2 n -joustimen. Muuten noudatin ohjetta.


Lanka on Gjestalin Jannea, joka neuloutuu ainakin minun käsialallani hieman tiheämmäksi kuin ohjeen Seiskaveikka. Käytin siksi paksumman pohkeen kaaviota.

Sukista tuli aika tiukasti jalkaan istuvat. Jospa ne siis pysyisivät ylhäällä senkin jälkeen kun löystyvät hieman käytössä. 


Suosikkikuvioni näissä sukissa ovat kärkien ketut. Vaihdoin tehosteväriä viimeisellä kerroksella saadakseni seuraavasta aaltokuviosta tummanruskean, jolloin ketuille muodostui kaiken kukkuraksi tummat nenänpäät.


Loppuun vielä tekniikkavinkki. Käytän nykyään joustimella alkavissa neuleissa silmukoiden luomiseen Youtubesta löytyvää Tillybuddyn video-ohjetta

Tekniikka saattaa ensisilmäyksellä vaikuttaa vaivalloiselta. Lankaa kierretään brittiläisittäin puikkojen ympäri ja neule täytyy aloittaa tasona.

Pienellä harjoittelulla silmukoiden luominen tällä tekniikalla on kuitenkin yllättävän nopeaa, sillä niitä syntyy kaksi kerrallaan. Luontireunasta tulee sievä ja todella joustava. Tekniikkaan ei liity apulankoja tai silmukoiden poimimista, ja kun luominen aloitetaan langan päästä, aloituspätkä ei koskaan lopu kesken. Suosittelen!

27. maaliskuuta 2017

KonMari-pussukoita

Kärsivällisen jonottamisen jälkeen sain kirjastosta lainaan Marie Kondon toisen suomennetun kirjan KonMari : Iloa säkenöivä järjestys.

Ensimmäisen KonMari-kirjan tarkkaan lukeneelle tässä jatko-osassa oli aika vähän uutta, lähinnä kuvalliset ohjeet vaatteiden taitteluun ja joitakin konkreettisia neuvoja eri huoneiden yksityiskohtiin.

En edelleenkään ollut kaikesta yhtä mieltä Kondon kanssa, enkä vieläkään intoutunut tekemään "ilotarkastusta" kertaheitolla koko maalliselle omaisuudelleni. Eko-omatuntoni ei kerta kaikkiaan salli käyttöesineiden korvaamista uusilla ennen kuin ne ovat tulleet käyttöikänsä päähän, ja koristetavaraa minulla on vähänlaisesti. 

Silti kirja toimi hyvänä inspiraationa pieneen kevätsiivoukseen. Esimerkiksi uusimpien opintojeni muistiinpanot päätyivät paperinkeräykseen, samoin nippu ompeluohjeita ja -kaavoja, joita tuskin olisin käyttänyt uudelleen, kun uusiakin on jonossa enemmän kuin ehdin testata. 

Ensimmäiseen kirjaan verrattuna Kondo kirjoittaa Iloa säkenöivässä järjestyksessä enemmän somistamisesta. Jos ensimmäisen kirjan perusteella käsitys konmaritetusta kodista oli askeettisuuteen saakka karsittu, toisessa kirjassa tuota kuvaa pehmennetään ohjeistamalla, kuinka iloa tuottavia esineitä voi ripotella ympäri kotia ja papereita tai kankaita käyttää säilytystilojen koristeluun.


Tässä kohtaa havahduin siihen, että minulla on kangaslaatikossa vaikka kuinka paljon (konmarilaisittain jonoksi aseteltuja) sieviä tilkkuja, joilla voisin somistaa joitakin huikean epäesteettisiä säilytysratkaisujani.

Esimerkiksi työpaikan pukuhuoneessa säilyttämäni meikit ovat tähän saakka majailleet ihan tavallisessa lankakaupan mainosmuovipussissa. Laukussa mukana kulkevat nenäliinat ja särkylääkkeet puolestaan olen pakannut uudelleensuljettavaan muovipakkaukseen, jonka olen alunperin saanut ostaessani urheiluvälinekaupasta pesupusseja.

Haloo?! Miten näin on päässyt käymään, vaikka olen muka käsityöihminen? Saman tien ompelukone esiin ja surrur.


Meikkipussiin käytin Hipun pussukkaohjetta, ja litteä pilkkupussi on tehty ihan vain suorakaiteen muotoisista kangaspaloista.

Ei mikään valtava KonMari-urakka, mutta uskallan väittää, että iloisemmaksi näistä tulee kuin muovipusseista. 

19. maaliskuuta 2017

Kangastaulu

Meillä on uusi koti ja yksitoista neliötä enemmän tilaa.

Avarampi asunto on ihana asia. Mutta kun muutaman viikon kuluttua muutosta saimme viimeiset pahvilaatikot raivattua pois, huomasimme, että olohuoneessa kaikuu.

Arvelin, että kangastaulu seinällä voisi helpottaa ongelmaa. Finlaysonin tehtaanmyymälästä löysin kankaan, joka sopii loistavasti seinällemme.


Kun asuinkumppanini näki, millaisen kankaan olin hankkinut, hän kysyi ensimmäiseksi, samastunko stripissä Muumimammaan vai Vilijonkkaan.

Wikipedian mukaan "Vilijonkat ovat järjestystä ja siisteyttä rakastavia naispuolisia hahmoja, joilla on taipumus hermostua herkästi". Saatan silloin tällöin (tai ehkä jopa hieman useammin) vastata tätä kuvausta, joten Muumimamman purkaus toimii minulle hyvänä huoneentauluna varoittamassa liiallisuuksiin menemisestä.

Jotta kaiunpoistovaikutus olisi mahdollisimman suuri, käytin kankaan taustana vaahtomuovia. Paikallisesta alan erikoisliikkeestä sai sopivan palan valmiiksi mittoihin leikattuna. Taulusta tuli 100 cm leveä, 30 cm korkea ja 5 cm paksu. Kiinnitin kankaan reunat hakaneuloilla vaahtomuovin taakse, joten halutessa päällinen on helppo vaihtaa. 


Muumien hienous on siinä, että vaikka hahmot edustavat usein jotakin ihmistyyppiä, niissä on syvyyttä myös yksilöinä. 

Ajatellaan vaikka rouva Vilijonkkaa. Kaikki varmaan tuntevat jonkun hysteerisen tarkan täti-ihmisen, jolle hahmon kautta voi nauraa. 

Mutta kenties rouva Vilijonkan tarve kritisoida muiden elämäntapaa juontaa juurensa siitä, että hän pelkää muiden ylenkatsovan häntä, useamman lapsen yksinhuoltajaa? Ehkä rouvan järjestys- ja siivousvimma on puolustusreaktio, kun elämä tuntuu karkaavan kontrollista ja katoavan kuten hänen tutkimusmatkailijamiehensä Borneolle? 

Ja huomaatteko nuo marjat pöydällä stripin viimeisessä ruudussa? Rouvan ilme näyttää siltä, että Muumimamma saa hänet kiinni itse teossa. Kuinka tahraton Vilijonkan koti oikeastaan mahtaa olla silloin, kun kukaan ulkopuolinen ei ole näkemässä?