8. tammikuuta 2019

Jämät

Kirjoituksen otsikko viittaa kahteen asiaan: 
  1. kuviin, joissa esiintyvät blogissa toistaiseksi esittelemättömät, vuonna 2018 valmistuneet neuleet
  2. tekstiin, joissa pohdin suhdettani jämälankoihin.



Suunnilleen viime vuoden puolivälissä havahduin siihen, että minulle on alkanut kertyä käsityötarvikkeita. 

Vaikken ole koskaan ollut heräteostaja ja hankin materiaalit aina tiettyä projektia varten, en ole enää hetkeen säästynyt lanka- ja kangaslaatikoiden täyttymiseltä. 

Aikaa käsitöihin ei ole entiseen malliin, joten jopa tiettyä proggista varten hankitut tarvikkeet uhkaavat jäädä hilloutumaan. Ja lisäksi ovat jämät.


Jämien tuhoaminen on aina ollut minulle hankalaa. En pidä monenkirjavista vaatteista, ja jotta triljoonaa eri lankaa yhdistävistä neuleista saisi harmonisen näköisiä, pitäisi olla vähän värisilmää. Jota minulla ei todellakaan ole.

Toisaalta en osaa heittää pieniäkään lankanöttösiä menemään, koska olen perusluonteeltani säästäväinen ja niistä saisi periaatteessa vielä jotain. 

Niinpä päätin ryhtyä neulomaan jämäprojekteja. Lahjoittaisin ne sitten vaikka eteenpäin. Aloitin yllä näkyvistä Lumi Karmitsan suunnittelemista Neiti Kissinen -lapasista, ja heti perään neuloin General Hogbufferin mahtavat Squircle-sukat.


Molemmat olivat ihan kivoja töitä, mutta siihen se sitten jäi. Kun neulomisaika on rajallista, jämiä pyöritellessä alkaa ripeästi pohtia, miksi arvokkaan ajan uhraisi ei-niin-innostaviin projekteihin. 

Varsinkaan, jos joku huomaavainen henkilö käy ulkomailla ja tuo tuliaisiksi lampaantuoksuista irkkuvillaa, josta on pakko saada heti tehdä jotain itsesävelletyllä ohjeella. Eivät siinä jämäprojektit kiinnosta enää yhtään.


Tai sitten väliin tulee täsmätarpeita kuten lahjaneuleita. Kaikkia en voi vielä esitellä, mutta tässä Soft Kitty Cat Ears Hat kera mätsäävien lapasten.


Mitä siis tehdä, kun laatikot pursuavat lankaa, joka on "vain jämää"? 

Täytyykö väkisin kituuttaa kaappiin tilaa tekemällä vaikka raitasukkia paikalliseen vanhainkotikeräykseen? 

Vai saako vanhoja nöttösiä laittaa pois, jotta mahtuu uusia herkkuvyyhtejä, joiden parissa viettää rentouttavaa laatuaikaa? 

Vai pitäisikö säilyttää kaikki siltä varalta, että joihinkin tuleviin kissalapasiin tarvitaan juuri sen verran nenänpunaista, silmänvihreää tai viiksenharmaata? Koska sekin ihme viime vuonna nähtiin, että joku tilaa harmaat junasukat ja kaapissa sattuu olemaan riittävä kerä vauvalankaa!


Yksi kolmesta lankalaatikostani täyttyy lähes kokonaan villapaitalankasatsista. Kenties aloitan tuhoamisen siitä ja yritän vielä pohtia omaa jämäsuhdettani. Kaikki vinkit ovat tervetulleita!

30. joulukuuta 2018

Coco-mekko

Kun on vauhtiin päästy niin antaa mennä vaan!

Vuosi 2018 tulee jäämään henkilökohtaiseen ompeluhistoriaani ainakin sikäli, että tein tänä vuonna ensimmäisen trikoomekkoni. Ja koska se onnistui ihan kivasti, tein heti perään myös toisen.


Otin jälleen varman päälle ja käytin kaavaa, josta olin nähnyt netissä monta kivaa toteutusta. Tilly and the Buttonsin Coco on supersimppeli malli, johon leveä savupiippukaulus tuo persoonallisen, 60-lukulaisen tuulahduksen. 

Kaava tarjoaa muutaman erilaisen vaihtoehdon: kauluksen sijasta voi tehdä ihan vain venepääntien, lisätä taskut, tehdä lyhyemmät hihat hauskoilla punteilla ja/tai pätkäistä koko höskän tunikapituiseksi. 


Minulle kaulus ja reteästi levenevä helma olivat tässä mallissa se juttu, joten päätin korostaa niitä jättämällä kaiken muun ylimääräisen pois ja valitsemalla kankaaksi rauhallisen yksivärisen ponte di roma -trikoon. 

Jälleen kerran trikoo-ompelun helppous yllätti positiivisesti: piirsin kaavat tiistaina, aloitin ompelun keskiviikkona, ja perjantaina astelin jo firman pikkujouluihin uudessa mekossani!


Kiitos joustavan kankaan ja Tillyn kaavan (jotka tunnetusti sopivat meille päärynöille), sain kerrankin tehtyä mekon tekemättä ainuttakaan muutosta kaavaan. Lopputulos on mukavan rento muttei säkki. Selän puolella on vähän extraa, mutta ei häiritsevästi. Hartioista tämä istuu kuin valettu, joten enköhän hyödynnä kaavaa toistekin.

3. marraskuuta 2018

Pusero laskospääntiellä

Löysin keväällä kangaskaupan palalaarista todella kauniin kukkakuvioisen viskoosin, joka ei ollut yhtään minun värinen. Ja silti se oli niin kaunis, että päätin oitis tehdä siitä puseron.


Tässä puserossa on paljon samaa kuin niissä ohuissa ei-tyköistuvissa kukkapaidoissa, joita vaatekaupat ovat nykyään pullollaan ja joita usein arvostelen. Eiväthän ne edes kunnolla peitä, lämmitä tai istu kenellekään. Ne on tehty halvalla ja tarkoituksella muodottomiksi, jotta niitä voidaan myydä kaikille.

Jos omalla kaavalla tehty, itse ommeltu paita näyttää suunnilleen samalta kuin Henkkamaukan rekistä napattu, kysymys kuuluu: kannattaako vaiva?


Katsotaanpa. Ainakin itse tehdessä saa mukaan ne ominaisuudet, jotka haluaa. Nyt halusin puseron, johon ei tarvittaisi lainkaan vetoketjua tai nappeja. Sen tuli siis olla riittävän väljä, jotta sen saa vedettyä ylle sellaisenaan. Lisäksi halusin laskoksia pääntielle – minulla on näihin jokin fiksaatio tällä hetkellä – ja pitkät hihat. 


Aloitin perusyläosasta, josta eliminoin rinta- ja vyötärölaskokset ja pidensin helmaa. Piirsin haluamani mallisen pääntien, leikkasin pääntiekaitaleen erilleen ja hahmottelin, mihin kohtaan haluan laskokset. Leikkasin ja levitin kaavaa, jotta sain laskoksiin tarvittavaa runsautta.


Tässä valmis etukappaleen kaava. Takakappaleella riitti muotolaskosten eliminointi ja helman pidennys. Sitten vähän teetä ja ompelua...


Ja hyvältähän se näytti. Ei muuta kuin piirtämään hihoja. Keksin, että haluan niihin samaan tyyliin kapean kaitaleen ja kolme laskosta hihansuulle, joten lisäsin hihan peruskaavaan leveyttä sen verran, että sain kivan kokoiset laskokset. 


Eli. Kannattiko? Tuntien työn jälkeen on aika verrata ompelemaani puseroa valmispaitoihin. 

  • Ompelujälki on paikkapaikoin hieman haparoivaa, koska liukas viskoosi ei ollut helpoin työstettävä. Langanpäitä ei kuitenkaan törrötä eivätkä saumat kierrä, kuten joskus valmispaidoissa. Tämän osalta tasapeli.
  • Pusero ei ole malliltaan tyköistuva, mutta mittasuhteiltaan se on taatusti minulle oikean kokoinen, koska lähdin liikkeelle omiin muotoihini muokatusta peruskaavasta. Olkasaumat ovat kohdillaan ja vyötärölläkin edes pientä muotoa oikeassa kohtaa.
  • Valmispaidoille tyypillisiä ylimääräisiä hörhelöitä ja röyhelöitä ei ole, ainoastaan ne koriste-elementit, jotka halusin mukaan. 
  • Tiedän, missä oloissa paita on ommeltu (runsas teetarjoilu, kissa-assistentit, kiireetön viikonloppu). 
  • Pusero on uniikki, joten samanlaista ei taatusti tule vastaan työpaikan kahvipöydässä. Ja aika monta kohteliaisuutta keräsin pukiessani paidan ensimmäistä kertaa ylle töihin.
  • Ennen kaikkea opin jälleen uutta rakkaan harrastuksen parissa.
Uskaltaisin siis väittää, että kyllä kannatti.

23. lokakuuta 2018

Palmikkoneuletaulu

Muutimme kesällä uuteen kotiin, jossa oli aiemmin asunut taiteellisia sisustusratkaisuja harrastanut perhe. He olivat muun muassa maalanneet valkeaan seinään harmaita suorakaiteita, jotka olivat toimineet taulujen kehyksinä.

Meillä ei sattunut olemaan näihin kestokehyksiin sopivan kokoisia tauluja, joten ajattelimme ensin maalata seinän uudelleen valkeaksi. Kun asunnosta kuitenkin löytyi akuutimpiakin remonttikohteita, alkoi vähitellen vaikuttaa siltä, että saisimme katsella harmaita kuvioita vielä jonkin aikaa.

Neulojalla on neulojan ratkaisut: kaivoin kaapista neljä kerää Novitan Suomivillaa (jotka olin jollain markettikäynnillä hamstrannut huimaan hintaan 1,50 €/kerä) ja neuloa posotin rivin palmikoita. Sitten hain Arteljeesta sopivan kokoiset kiilakehykset, pingotin palmikot nastoilla kehyspuihin ja ripustin koko komeuden valmiina seinässä tönöttäneeseen naulaan. 


Muuten tuli kelpo taulu, mutta kehys kuultaa tietyissä valaistusolosuhteissa hieman läpi neuloksesta. Taidan lisätä niiden väliin yksivärisen kankaan jahka jaksan. Toiseen suorakaiteeseen ripustettiin niin ikään kiilakehykseen pingotettuna miehen vanhan japanilaisen t-paidan selkäkuvio.

Olipa kätevä ratkaisu! Säästyimme ison seinän maalaamiselta, ja jos satumme jossain vaiheessa kyllästymään näihin taideteoksiin, voimme aina vaihtaa niiden tilalle kehyksiin jotain muuta. 

16. lokakuuta 2018

Moneta

Piipahdettuani kesällä trikoo-ompelun ihmeellisessä maailmassa ajattelin koittaa onneani trikoomekon kanssa. 

Malli oli valmiiksi mielessä, sen verran monta hienoa Moneta-mekkoa olin nähnyt niin koti- kuin ulkomaisissakin blogeissa.


Coletten kaavassa on kolme vaihtoehtoa erilaisilla päänteillä ja hihoilla, ja lisäksi tarjolla on extraohjeena viisi erilaista kaulusta

Itse valitsin pidemmät hihat ja solmukekauluksen. Taskut jätin pois, koska ajatus vahvistamattomista trikootaskuista tuntui jotenkin epäilyttävältä.


Käytin ensimmäistä kertaa itse tulostettavaa pdf-kaavaa. Sen kokoamisessa oli aika paljon työtä, varsinkin kun en raaskinut leikata suoraan tulostettua kaava-arkkia, vaan jäljensin vielä erikseen kaavanosat kaavapaperille. 

Siihen työläys sitten päättyikin. Loppu oli niin helppoa, että tuntui melkein kuin olisi huijannut: ei muotolaskoksia, ei huolittelua, ei tikkauksia ja äärimmäisen vähän silittämistä. Kauluskin vain ommeltiin kiinni ja se siitä - saumanvarat ovat härskisti piilossa kauluksen alla. 

En omista saumuria, mutta ompelukoneen joustotikillä sain ihan siistiä jälkeä. Hihansuut ja helman ompelin kaksoisneulalla.


Tämä mekko on yläosasta kokoa XS ja alhaalta S. Hyvin se istuu, tietenkin, trikoota kun on. Teen silti ensi kerralla yläosasta hieman väljemmän. Pääntietäkin voisi muotoilla vähän uudelleen, se on tässä mallissa takakappaleen puolella syvempi kuin etukappaleella, mikä tuntuu vähän hassulta päällä.

Hassulta tosin tuntuu koko trikoomekko, kun ei ole sellaisiin tottunut. Kuvia ottaessa en päässyt eroon tunteesta, että olen yöpaita päällä pihalla!