3. marraskuuta 2018

Pusero laskospääntiellä

Löysin keväällä kangaskaupan palalaarista todella kauniin kukkakuvioisen viskoosin, joka ei ollut yhtään minun värinen. Ja silti se oli niin kaunis, että päätin oitis tehdä siitä puseron.


Tässä puserossa on paljon samaa kuin niissä ohuissa ei-tyköistuvissa kukkapaidoissa, joita vaatekaupat ovat nykyään pullollaan ja joita usein arvostelen. Eiväthän ne edes kunnolla peitä, lämmitä tai istu kenellekään. Ne on tehty halvalla ja tarkoituksella muodottomiksi, jotta niitä voidaan myydä kaikille.

Jos omalla kaavalla tehty, itse ommeltu paita näyttää suunnilleen samalta kuin Henkkamaukan rekistä napattu, kysymys kuuluu: kannattaako vaiva?


Katsotaanpa. Ainakin itse tehdessä saa mukaan ne ominaisuudet, jotka haluaa. Nyt halusin puseron, johon ei tarvittaisi lainkaan vetoketjua tai nappeja. Sen tuli siis olla riittävän väljä, jotta sen saa vedettyä ylle sellaisenaan. Lisäksi halusin laskoksia pääntielle – minulla on näihin jokin fiksaatio tällä hetkellä – ja pitkät hihat. 


Aloitin perusyläosasta, josta eliminoin rinta- ja vyötärölaskokset ja pidensin helmaa. Piirsin haluamani mallisen pääntien, leikkasin pääntiekaitaleen erilleen ja hahmottelin, mihin kohtaan haluan laskokset. Leikkasin ja levitin kaavaa, jotta sain laskoksiin tarvittavaa runsautta.


Tässä valmis etukappaleen kaava. Takakappaleella riitti muotolaskosten eliminointi ja helman pidennys. Sitten vähän teetä ja ompelua...


Ja hyvältähän se näytti. Ei muuta kuin piirtämään hihoja. Keksin, että haluan niihin samaan tyyliin kapean kaitaleen ja kolme laskosta hihansuulle, joten lisäsin hihan peruskaavaan leveyttä sen verran, että sain kivan kokoiset laskokset. 


Eli. Kannattiko? Tuntien työn jälkeen on aika verrata ompelemaani puseroa valmispaitoihin. 

  • Ompelujälki on paikkapaikoin hieman haparoivaa, koska liukas viskoosi ei ollut helpoin työstettävä. Langanpäitä ei kuitenkaan törrötä eivätkä saumat kierrä, kuten joskus valmispaidoissa. Tämän osalta tasapeli.
  • Pusero ei ole malliltaan tyköistuva, mutta mittasuhteiltaan se on taatusti minulle oikean kokoinen, koska lähdin liikkeelle omiin muotoihini muokatusta peruskaavasta. Olkasaumat ovat kohdillaan ja vyötärölläkin edes pientä muotoa oikeassa kohtaa.
  • Valmispaidoille tyypillisiä ylimääräisiä hörhelöitä ja röyhelöitä ei ole, ainoastaan ne koriste-elementit, jotka halusin mukaan. 
  • Tiedän, missä oloissa paita on ommeltu (runsas teetarjoilu, kissa-assistentit, kiireetön viikonloppu). 
  • Pusero on uniikki, joten samanlaista ei taatusti tule vastaan työpaikan kahvipöydässä. Ja aika monta kohteliaisuutta keräsin pukiessani paidan ensimmäistä kertaa ylle töihin.
  • Ennen kaikkea opin jälleen uutta rakkaan harrastuksen parissa.
Uskaltaisin siis väittää, että kyllä kannatti.

23. lokakuuta 2018

Palmikkoneuletaulu

Muutimme kesällä uuteen kotiin, jossa oli aiemmin asunut taiteellisia sisustusratkaisuja harrastanut perhe. He olivat muun muassa maalanneet valkeaan seinään harmaita suorakaiteita, jotka olivat toimineet taulujen kehyksinä.

Meillä ei sattunut olemaan näihin kestokehyksiin sopivan kokoisia tauluja, joten ajattelimme ensin maalata seinän uudelleen valkeaksi. Kun asunnosta kuitenkin löytyi akuutimpiakin remonttikohteita, alkoi vähitellen vaikuttaa siltä, että saisimme katsella harmaita kuvioita vielä jonkin aikaa.

Neulojalla on neulojan ratkaisut: kaivoin kaapista neljä kerää Novitan Suomivillaa (jotka olin jollain markettikäynnillä hamstrannut huimaan hintaan 1,50 €/kerä) ja neuloa posotin rivin palmikoita. Sitten hain Arteljeesta sopivan kokoiset kiilakehykset, pingotin palmikot nastoilla kehyspuihin ja ripustin koko komeuden valmiina seinässä tönöttäneeseen naulaan. 


Muuten tuli kelpo taulu, mutta kehys kuultaa tietyissä valaistusolosuhteissa hieman läpi neuloksesta. Taidan lisätä niiden väliin yksivärisen kankaan jahka jaksan. Toiseen suorakaiteeseen ripustettiin niin ikään kiilakehykseen pingotettuna miehen vanhan japanilaisen t-paidan selkäkuvio.

Olipa kätevä ratkaisu! Säästyimme ison seinän maalaamiselta, ja jos satumme jossain vaiheessa kyllästymään näihin taideteoksiin, voimme aina vaihtaa niiden tilalle kehyksiin jotain muuta. 

16. lokakuuta 2018

Moneta

Piipahdettuani kesällä trikoo-ompelun ihmeellisessä maailmassa ajattelin koittaa onneani trikoomekon kanssa. 

Malli oli valmiiksi mielessä, sen verran monta hienoa Moneta-mekkoa olin nähnyt niin koti- kuin ulkomaisissakin blogeissa.


Coletten kaavassa on kolme vaihtoehtoa erilaisilla päänteillä ja hihoilla, ja lisäksi tarjolla on extraohjeena viisi erilaista kaulusta

Itse valitsin pidemmät hihat ja solmukekauluksen. Taskut jätin pois, koska ajatus vahvistamattomista trikootaskuista tuntui jotenkin epäilyttävältä.


Käytin ensimmäistä kertaa itse tulostettavaa pdf-kaavaa. Sen kokoamisessa oli aika paljon työtä, varsinkin kun en raaskinut leikata suoraan tulostettua kaava-arkkia, vaan jäljensin vielä erikseen kaavanosat kaavapaperille. 

Siihen työläys sitten päättyikin. Loppu oli niin helppoa, että tuntui melkein kuin olisi huijannut: ei muotolaskoksia, ei huolittelua, ei tikkauksia ja äärimmäisen vähän silittämistä. Kauluskin vain ommeltiin kiinni ja se siitä - saumanvarat ovat härskisti piilossa kauluksen alla. 

En omista saumuria, mutta ompelukoneen joustotikillä sain ihan siistiä jälkeä. Hihansuut ja helman ompelin kaksoisneulalla.


Tämä mekko on yläosasta kokoa XS ja alhaalta S. Hyvin se istuu, tietenkin, trikoota kun on. Teen silti ensi kerralla yläosasta hieman väljemmän. Pääntietäkin voisi muotoilla vähän uudelleen, se on tässä mallissa takakappaleen puolella syvempi kuin etukappaleella, mikä tuntuu vähän hassulta päällä.

Hassulta tosin tuntuu koko trikoomekko, kun ei ole sellaisiin tottunut. Kuvia ottaessa en päässyt eroon tunteesta, että olen yöpaita päällä pihalla! 

8. syyskuuta 2018

Flavia de Luce -sarja

Kirjaston vippihyllyn eteen pysähtyminen saattaa joskus johtaa ennalta-arvaamattomiin lukemisryöppyihin. Tämä tuli todistettua, kun nappasin kirjastovisiitillä pikalainaan hauskan näköisen kirjan, jonka takakannessa oli sekä kissa että majakka.


Vippien kanssa ripeät liikkeet kohti lainausautomaattia ovat valttia, ja ehdin kotiin saakka ennen kuin tajusin lainanneeni dekkarisarjan kahdeksannen osan. No, dekkareissa järjestyksellä tuskin on suurta merkitystä, joten ryhdyin lukemaan.

Parin päivän kuluttua palautin jo tämän kirjan (jossa sivumennen sanoen esiintyi kissa muttei majakkaa) ja lainasin tilalle sarjan ensimmäisen teoksen Piiraan maku makea. Tästä parin päivän päästä seisoin jälleen kirjaston viimeksi palautettujen hyllyllä leveästi virnistellen. Olin juuri saanut käsiini sarjan kakkososan Kuolema ei ole lasten leikkiä. Kohta löysinkin jo itseni pyöräilemästä kohti sivukirjastoa, jonka hyllyssä nököttivät vierekkäin neljä seuraavaa kirjaa. Osoitin esimerkillistä maltillisuutta ja lainasin niistä vain kaksi.

Tässä vaiheessa vanha tekstianalyytikko väistämättä pysähtyi ja kysyi: mikä näissä kirjoissa oikein koukuttaa?

Vastaan heti: koukuttavinta Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa on sen tunnelma. Viehättävän vanhanaikaiset, kieli poskessa kirjoitetut murhamysteerit sijoittuvat 1950-luvulle, uinuvaan englantilaiseen maalaiskylään, jossa naapurit tunnetaan nimeltä, komeroon suljettua puhelinta käytetään vain äärimmäisessä hädässä ja kirjaston vanhaan autotalliin sullottu sanomalehtivarasto on relevantein saatavissa oleva tiedonlähde.

Toisen maailmansodan jälkeisissä vuosikymmenissä on noin ylipäätään jotain yhtä aikaa herkullista ja surullista. Sodan sekoittamat kohtalot ja identiteetit, pinnan alle lakaistut jännitteet ja silmittömän väkivallan ajallinen läheisyys tuntuvat tarjoavan loputtomasti kutkuttavia asetelmia rikostarinoihin. Moniin muihin kirjoihin ja sarjoihin verrattuna Flavia de Luce -sarjan tunnelma on kuitenkin hyvin turvallinen ja viaton, mikä johtuu pitkälti siitä, että kirjojen päähenkilö on 11-vuotias.

Polkiessani tietä pitkin kohti Bishop's Laceyta keltaisessa sadetakissani muistin mitä Dogger oli sanonut näkymisestä. Vaikka sumu roikkui märkien peltojen yllä kuin harmaa pyykki, minut näki luultavasti mailien päästä. Ja toisaalta jos asiaa mietti toisesta näkökulmasta, minulla oli maailman paras näkymättömyysviitta, sillä olin vasta yksitoistavuotias. (Hopeisen hummerihaarukan tapaus, 279.)

Flavia de Lucea kuvaillaan sarjan ensimmäisen osan kansitekstissä Peppi Pitkätossun ja Neiti Marplen yhdistelmäksi. Luonnehdinta on harvinaisen osuva. Flavia on kuin lapsiversio neiti Marplesta: molemmat tunkevat uteliaasti nokkansa pikkukylän asukkaiden kaikkiin asioihin ja hyödyntävät ripeiden hoksottimiensa lisäksi ikäänsä jonkinlaisena vaarattomuuden naamiona. Polvisukkainen tytteli on yhtä harmittoman oloinen kuin harmaahapsinen mummeli, joten moni tulee puhuneeksi ohi suunsa.

Flavian tietämys ei perustu pitkään elämänkokemukseen, mikä tekee hahmosta vielä neiti Marpleakin epärealistisemman. Mutta eihän tässä uskottavuuteen edes pyritä. Kirjailija iskee jatkuvasti silmää lukijalle esittäessään toinen toistaan mielikuvituksellisempia lähteitä Flavian kokoon haalimille tiedonmurusille. Ne voivat olla peräisin vaikkapa Buckshawin kartanon kirjastosta, isosiskon ääneen lukemasta kirjasta, tyttöpartiosta tai Tar-enon vanhassa laboratoriossa tehdyistä kokeista. Flavia nimittäin on todellinen velho kemiassa. Hänen suurin intohimonsa ovat erilaiset myrkyt. 

Moinen pikkuvanha, näsäviisas riiviö voisi helposti muodostua ärsyttäväksi henkilöhahmoksi. Mistä päästäänkin siihen, mikä yhdistää Flaviaa ja Peppi Pitkätossua.

Molemmat ovat tietenkin nuoria, kapinallisia, terveen itsekkäitä tyttöjä, joita eivät sido perinteiset roolit tai käytöstavat. Tätäkin olennaisempi on hahmoihin liittyvä pieni surullinen pohjavire: molempien äidit ovat kuolleet ja isät poissa. Flavian isä tosin ei seilaa maailman meriä, mutta suruunsa ja postimerkkikokoelmaansa uppoutunut, kalsean sukukartanon toiseen siipeen vetäytynyt isä on lähes yhtä poissaoleva. 

Kaiken reippaan touhuamisensa alla sekä Peppi että Flavia ovat maailmassa aika yksin. Vaikka molemmat pärjäävät loistavasti omillaan, silloin tällöin pintaan nouseva haikeus tekee nenäkkäistä hahmoista sympaattisempia.

Flavian ratkomat tapaukset ovat kaikessa epärealistisuudessaan mainion viihdyttävää luettavaa. Sivuhenkilöt koostuvat laumasta tunnistettavia hahmoja: 
  • koomisia vastustajia (Flavian kaksi isosiskoa Feely ja Daffy), 
  • viisaita ja uskollisia apureita (Dogger ja tohtori Kissing),
  • hyvä poliisi (komisario Hewitt), 
  • koominen poliisi (ylikonstaapeli Graves) ja
  • suulas neuvonantaja (rouva Mullet) 
noin muutamia mainitakseni. Teksti on täynnä Flavian värikkäitä ja kyynisiä huomautuksia tästä sekalaisesta sakista. Tutkimuksissaan hän hyödyntää säälimättä kyläläisten kaikkia heikkouksia.


Kuten sanottua, parasta kirjoissa on niiden tunnelma. Se on sekoitus lapsekasta intoa, harmitonta nälvimistä, kekseliäitä ratkaisuja ja turvallista jännitystä. Flavia tutkii hurmaantuneena kylmeneviä ruumiita ja polkee uskollisella Gladys-pyörällään empimättä kohti vaarallisia tilanteita. Hän voi tehdä niin huoletta, eikä lukijankaan tarvitse murehtia liikaa. Vaikka tilanne menisi joskus täpäräksi, tässä maailmassa kaikki konnat luovuttavat, kun paikalle kaartaa komisario Hewitt sinisellä Vauxhallillaan. Ja sitten mennäänkin Buckshawiin juomaan kuppi kuumaa kaakaota kermavaahtosaarilla koristettuna ja keksimään isälle selitys, miksi taas on yhdet polvisukat pilalla. 

Alan Bradley: Flavia de Luce -sarja
  1. Piiraan maku makea
  2. Kuolema ei ole lasten leikkiä
  3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus
  4. Filminauha kohtalon käsissä
  5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa
  6. Kuolleet linnut eivät laula
  7. Nokisen tomumajan arvoitus
  8. Kolmesti naukui keltainen kissa
  9. On hieno paikka haudan povi

26. elokuuta 2018

Matto trikookuteesta

Nakkasin alkukesän muutossa pois vanhat, auringon haalistamat parvekematot. Ajattelin, että tarpeen tullen tekaisen pikaisesti uuden. Trikookuteen virkkaaminenhan on kivaa puuhaa.


No, juu. Onhan se kivaa. Helppoa kuin heinänteko ja työ etenee aluksi todella nopsaan. Mutta lopussa sitten ei niinkään. 

Voisiko joku siis ystävällisesti muistuttaa minua seuraavan kerran, kun ajattelen vain tekaisevani ripeästi uuden maton, että prosessiin saattaa sisältyä myös kolmikiloisen työn kannattelemisesta kipeytyneitä hartioita, katkenneita virkkuukoukkuja ja trikoovyyhtejä, joissa on solmu kahden metrin välein?


Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta matosta tuli juuri sellainen, kuin oli tarkoituskin: yksinkertainen mutta sievä. Se ei tuo välittömästi mieleen ylikasvannutta pannulappua ja eristää tehokkaasti paljaat varpaat kylmästä lattiasta.

Ohje on Marinke Slumpin Gorgeous Mandala Floor Rug ilman piparkakkureunusta.


Karvaisten kriitikoiden mielestä matosta tuli muuten ihan kelvollinen mutta aivan liian pieni. Tulkitsen tämän positiiviseksi palautteeksi!