5. marraskuuta 2017

Mekko suoralla hameella

Vähän kerrassaan vaatekaappini sisältö muuntuu kohti toimistotyöläisen asiallisia mutta ei liian vakavia pukineita. Uusin tulokas on tämä simppeli hihaton mekko. 


Kaavat ovat jälleen Tanya Whelanin kirjasta Sew Many Dresses, Sew Little Time. Yläosaan käytin samaa, valmiiksi muokkaamaani prinsessayläosan kaavaa kuin edelliseen mekkoon, mutta  hame on tällä kertaa suora.

Kyllä, suora!



Olen vuosikaudet toistellut, kuinka ruumiinrakenteeni vuoksi minulle sopivat ainoastaan A-linjaiset hameet. Samaan aikaan olen yleisellä tasolla julistanut, että hyvin istuva, mittojen mukaan tehty vaate näyttää hyvältä minkä tahansa vartalomallin yllä. 

Monissa Whelanin kirjan mallimekoissa on tosi sievä suora hameosa. Vähitellen alkoi tuntua siltä, että minun täytyy ottaa se haltuun, jotta voin hyvällä omallatunnolla toitottaa, että jokainen voi pukea ylleen ihan mitä haluaa ja näyttää hyvältä.


No, minun ruumiinrakenteellani suora hame ei paljon poikkea A-linjaisesta... Aika ronskeja muokkauksia vaadittiin, eikä mennyt ihan kerrasta putkeen. 

Piirsin sivusaumoista ensin aivan liian pulleasti kaartuvat ja sain ylälantiolle aikaan oikein hienot jenkkakahvavarat. Ne kun vuolin pois, alkoi näyttää jo hieman paremmalta.


Ei tämä vielä täydellinen ole, mutta kutsutaan tätä lupaavaksi aluksi.


Olen nyt tehnyt Whelanin kirjan kaavoilla kolme mekkoa, eikä loppua näy. Seuraavaksi ajattelin tehdä paitamekon ja sitten haluaisin kokeilla vesiputouspääntietä... Kun on jo muokannut useamman kaavanosan omiin mittoihin, voi lähteä pienellä vaivalla kokeilemaan erilaisia lisämuotoiluja.

22. lokakuuta 2017

Fraxinus

Sopivasti ensimmäisille vienoille pakkasille valmistui Ysoldan suunnittelema Fraxinus-kauluri

Valitsin mallin paitsi sievien kuvioiden myös rakenteen vuoksi. Erilaisten neulepintojen ansiosta kauluri levenee alareunastaan, vaikka silmukkamäärä pysyy koko ajan vakiona. Leveämpi alaosa asettuu kivasti ja lämpimästi takin alle koristeellisemman yläosan jäädessä näkyviin kaulusten väliin.


Lanka on Louhittaren Luolan Väinämöistä. Viime vuoden kädentaitomessuilta hankittu vyyhti riitti hyvin, vaikka neuloin loppuun muutaman extrakerroksen ainaoikeaa. Värin nimi on villiviini, joten kuvaan piti tietenkin saada mukaan rippeet kotipihan kaimasta.

Perinteen nimissä kuvasin huivin vielä terrieriherrankin yllä. Koiraparka, millaista hyväksikäyttöä!


1. lokakuuta 2017

Kerykeion

Neljä vuotta sitten etsiskelin ohjetta ohuehkosta langasta neulottaviin säärystimiin, jotka istuisivat nilkasta polveen asti niin napakasti, että mahtuisivat talvisaappaiden varsiin. Kun en löytänyt tarpeeksi kivaa mallia, suunnittelin oman. 

Nyt nuo rakkaat Marras-säärystimet on pidetty puhki ja tarvitsin uudet. Tottahan Ravelrysta nykyään löytyisi valmiita malleja, jotka täyttäisivät sekä käytännölliset että esteettiset vaatimukseni?


Tai sitten ei.

Hetken harkitsin, neuloisinko toiset Marrakset, mutta sitten lähtivät taas suunnittelurattaat päässä pyörimään ja syntyivät nämä vielä paremmat lämmikkeet.


Kerykeion-säärystimissä on kahdenlaisia palmikoita, joista toiset levenevät nilkasta ylöspäin ja kätkevät lomaansa kaikki mallin lisäykset. Niiden ja joustinmaisen rakenteen ansiosta säärystimet istuvat kuin... hansikas? 

Toisin kuin Marrakset, joissa lisäykset muodostavat oman kuvionsa pohkeen kohdalle, nämä säärystimet voi vetäistä sokkona jalkaan välittämättä siitä, mikä kuvio osuu eteen tai taakse.


Säärystimiin kului tasan kerä Austermann Step Classic -lankaa. Ja koska tuli niin hyvät, kirjoitin näistäkin ohjeen. Se on ladattavissa ilmaiseksi Ravelrysta.

Kuvausavuksi suostui valokuvaava ystävä, jonka mielestä oli ihan ok räpsiä sata kuvaa kun toinen patsastelee Koskipuistossa sukkasillaan. Se olikin ihmeen hauskaa hommaa!


Kuvaajalta sain myös vinkin mallin nimeen. Palmikot toivat hänelle mieleen kreikkalaisessa mytologiassa esiintyvän sanansaattajan sauvan. 

Kerykeion tai Caduceus esiintyy myös Tampereen vaakunassa sekä merkonomilakin lyyrassa, joten mikäs sen sopivampi kuvio tamperelaisen merkonomin sääriin.


23. syyskuuta 2017

Paikka kaikelle

Erinäisistä syistä lähipiirissäni on viime aikoina keskusteltu paljon tavarasta, sen määrästä, järjestämisestä ja vähentämisestä. On ollut mielenkiintoista kuunnella toisten pohdintoja ja keskenään erilaisia mielipiteitä aiheesta. On jännittävää, kuinka poikkeavia näkökulmia ja kiihkeitä mielipiteitä meillä on niin jokapäiväisestä, kaikkia väistämättä koskettavasta ilmiöstä kuin koti tavaroineen.

Olen osallistunut esimerkiksi keskusteluun siitä, millaiset keittiönkaapit uuteen asuntoon kannattaisi asentaa, jotta tarvikkeet ja laitteet saisi mahdollisimman nätisti mutta käytännöllisesti piiloon ja keittiötasot pidettyä aina kiiltävän tyhjinä. Toisessa keskustelussa asunnon vaihtamista suunnitteleva perheenäiti kauhisteli muuttofirman yhteyshenkilön arviota viisihenkisen perheen tavaroille tarvittavien muuttolaatikoiden määrästä. Joku kritisoi KonMari-villitystä ja ihmetteli, miksi suvulta perityt, kestävät puuhuonekalut pitää saada vaihtaa Ikean pahvihyllyihin, jotka muka tuottavat enemmän iloa. Eräs ystäväni kehui näkemäänsä Minimalism-dokumenttia ja kertoi kantaneensa äkillisen vimman vallassa saman tien pari roskasäkillistä ryjää molokkiin. 

Keskustelujen innoittamana lainasin ja luin uudelleen Marie Kondon ensimmäisen KonMari-kirjan. Kyllähän se herätti taas ajatuksia. Ovatkohan menetelmän äänekkäimmät kriitikot lainkaan lukeneet kirjaa? Aika moneen kriittiseen kysymykseen löytyy siitä suora vastaus. Mutta KonMari keskittyy metodiin ja konkreettisen muutoksen toteuttamiseen ilman turhan syväluotaavia pohdintoja. Minulla oli nyt tarve sukeltaa vielä vähän syvemmälle aiheeseen. 

Onneksi kirjastosta löytyi tähänkin tarpeeseen sopiva, tuore teos: Ilana Aallon Paikka kaikelle : mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan (2017).


Kirjassaan Aalto käsittelee suhdettamme kotiin ja tavaraan. Kulttuurihistorioitsijana ja ammattijärjestänä Aallolla on aiheeseen mielenkiintoisesti kahtalainen lähestymiskulma. Läpi kirjan Aalto tuo esiin sitä, kuinka hänen omakaan suhtautumisensa tavaraan ei suinkaan ole ristiriidaton. Kulttuurihistorioitsijalle henkilökohtaiset muistoesineet ovat korvaamatonta ajankuvaa, ammattijärjestäjälle kaapit täyttävää menneisyyden painolastia. Kaikkien meidän muiden mukana kirjoittaja tunnustaa olevansa väistämättä sekä oman kuluttajasukupolvensa edustaja että aiempien sukupolvien arvojen ja asenteiden perijä.

Paikka kaikelle on jaettu huoneiden mukaan nimettyihin lukuihin, joista jokainen käsittelee kotia tavaroineen hieman eri näkövinkkelistä. Konkreettiset järjestämisvinkit on koottu lukujen loppuun, mutta ne jäävät kirjassa statistin rooliin. Teoksen varsinaista antia ovat melkeinpä kulttuurihistoriallista tutkimustekstiä lähestyvät, lukuisia lähdetekstejä ja ääniä yhdistävät pohdinnat, joista muodostuu Aallon vastaus kysymykseen, miksi näin jokapäiväiseen asiaan - kotiin ja tavaraan - kytkeytyy niin poikkeavia näkökulmia ja kiihkeitä mielipiteitä. 

Muun muassa tällaisia vastauksia Aallon teoksesta luin: Koska koti ei ole yhteiskunnasta erillinen saareke, vaikka saatamme kuvitella niin. Koska kotia määrittävät jo tietoisesti unohdetut mutta silti edelleen näkemyksiimme vaikuttavat käsitykset siitä, millainen on tietyn statuksen koti, mitä kodin ulkonäkö kertoo meistä, mikä on hygienistä ja siveellistä (herranen aika!) ja kenen kuuluu kodissa suorittaa mitäkin kotitöitä. Taloudenhoidon historian, muuttuvien elämäntapojen, arvojen, haaveiden, arjen realiteettien, mainonnan sekä moraali-, perhe- ja sukupuolikäsitysten ristiaallokossa koti tavaroineen on yhtä aikaa lepopaikka, työpaikka, näyteikkuna, kasvualusta pienille ihmisenaluille, ajatushautomo, periaatteiden testausalusta ja sotatanner.

Erityisen virkistävää teoksessa on se, ettei Aalto edes yritä antaa lopullista vastausta käsittelemiinsä kysymyksiin. Teksti saa lukijan oivaltamaan uusia puolia arkipäivistä asioista ja laittaa alulle pohdintoja, jotka kunkin on itse vietävä loppuun. 

Ahmaisin kirjan yhdessä viikonlopussa, ja sen jälkeen pääni suorastaan surisi. En tarttunut roskasäkkirullaan, mutta koin oivaltaneeni jotakin itsestäni. Erityisen lähelle kolahtivat esimerkiksi pohdinnat, kuinka perustelemme itsellemme hankintoja tai tavaran poisheittämistä. Tai miten meille myydään tavaroiden mukana paitsi mielikuvia myös haaveita, toiveita ja aseita pelkoja vastaan. Tai miksi koemme suoranaista nautintoa, jos tunnistamme lähiympäristöstämme tai tosi-tv:stä vielä itseämme pahemman hamstraajan. Tai miten 90-luvun lapset - meidät, jotka saalistimme aamiaismuropaketeista väriä vaihtavia muovilusikoita ja leikimme tamagotcheilla - saadaan houkuteltua hankkimaan tuotteita. 

Jatkuvasta tutkimuksiin viittailusta ja tuhdista asiasisällöstä huolimatta Paikka kaikelle on mukavaa, helppoa luettavaa. Siitä pitävät huolen lukuisat anekdootit ja humoristiset sanavalinnat. Aalto kuvailee esimerkiksi, miksi Arabian funktionaalinen ja minimalistinen Kilta-sarja ei korvannutkaan kultareunaisia perintöastioita suomalaisten kaapeissa ja mitä kaikkea löytyy ammattijärjestäjän asiakkaan ruokapöydän sedimenteistä.

Suosittelen Aallon kirjaa lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa hieman perusteellisempi katsaus kodin ja tavaroiden yllättävän kompleksiseen ja poliittiseen maailmaan.

Kirjasta ottamani kuvan taustaksi valitsin sen kohdan omasta kodistani, josta useimmin löytyy pois omalta paikaltaan eksynyttä tavaraa. Myös tätä puolipitoisten ongelmaa on käsitelty Ilana Aallon blogissa, joka löytyy osoitteesta paikkakaikelle.fi.

5. syyskuuta 2017

Wickerwork

Syksy tulee, vaikkei kesästä millään raaskisi vielä luopua.

Onneksi syksyssäkin on sentään joitakin hyviä puolia, kuten lämpimät syysvärit, uudet harrastuskurssit ja oikeus käyttää anteeksi pyytelemättä villasukkia ja -paitoja.


Vietän arkipäiväni suomalaista teollisuushistoriaa havisevassa vanhassa tehdasrakennuksessa, jonka sisälämpötila tarjoaisi oivan tilaisuuden villaneuleiden ympärivuotiseen käyttöön. 

Kesän ajan olen kuitenkin yrittänyt sinnitellä pitkillä puuvillahihoilla, joiden päälle kääräisen hätätilanteissa alpakanvillaisen saalin.

Kohta voin taas hyvällä omallatunnolla vetää ylle vaikkapa tämän uuden villatakin.


Malli on Gudrun Johnstonin suunnittelema Wickerwork, jonka juju on kaarrokkeen ja hihansuiden ristikkokuvio. Täydellinen malli kaltaisilleni neulojille, jotka arvostavat sileän neuleen ja yksityiskohtien yhdistelmiä.

Lanka on Gjestalin Maijaa, josta piti alunperin tulla jotain ihan muuta. Lanka neuloutui inasen tiheämmäksi kuin ohjeessa, joten käytin kolmanneksi pienimmän koon silmukkamääriä. Neuloin vartalosta pikkuisen pidemmän, muuten noudatin ohjetta. 


Takista tuli sen verran tyköistuva, että ohjeen mukaiset napinlävet olisivat jääneet auttamatta irvistelemään. Päätin siis ommella reteästi takin etureunat umpeen ja kiinnitin napit koristeiksi. Eipä noita nappeja muutenkaan yleensä jaksa availla, kun neuleen saa vedettyä ylle ilmankin.


Ennustan takille paljon käyttöä, sillä siitä tuli kerrassaan mukava perusvaate: istuva muttei liian tiukka, lämmin ja sievä. Neutraalin värinsä ja hillityn kuvionsa ansiosta se on myös hyvin yhdisteltävissä. Juuri tällaisia neuleita vaatekaappini kaipaa.